Koulupojan keskikaupunki

Kuinka suuri on suuri

1930-luvun Helsinkiä voi lähestyä monesta tulokulmasta, mutta aina törmäävät vastakkain asfaltti ja mainosvalot.

Helsingin katuja ryhdyttiin asfaltoimaan 1930-luvulla. Samoihin aikoihin ilmaantuivat katukuvaan uudet mainosvaloputket, jotka oli taivuteltu kirjaimiksi ja kuvioiksi. Värikkäät mainosvalot kiehtoivat mielikuvitusta ja virittivät pimeässä illassa ainakin kuvitelman suuren maailman metropolien elämänmenosta.

Me 1930-luvun nuoret Helsingissä halusimme itse elää suurkaupungissa, mutta samalla me halusimme myös näyttää muulle maailmalle, että itsenäisen Suomen pääkaupunki oli nykyaikaa sykkivä keskus, eikä mikään syrjäkulman asuntotaajama. Se oli omalla tavallaan osallistumista kansainväliseen kilpailuun, johon tosin kukaan ei ollut huomannut meitä kutsua. Se oli urbaania kansallishenkeä, katuverkoksi järjestäytyneen isänmaan palvontaa.

En tiedä, kuinka moni ”bongasi” uusia neonvaloja kaupungilla, mutta tiedän varmasti, etten ollut ainoa. Neonvalojen alkuaikoina jokainen uusi mainosvalo oli kuin lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Asfalttityöt kadulla tuntuivat tasoittavan tietä elämänympäristöön, jota hallitsivat tekniikka, kone ja funktionalistinen arkkitehtuuri.

Helsinki kehittyi noina aikoina ennen sotia jotenkin erityisen intensiivisellä tavalla. Se imaisi mukaansa vallankin nuoren polven, joka nautti täysin siemauksiin ympäristönsä muutoksesta. Täytyy muistaa, että muutos tapahtui itse kaupungin ytimessä, eikä jossain reuna-alueilla niin kuin sitten myöhemmin koettiin.

Tässä moneen kertaan mainitut mainosvalot symbolisoivat riehakasta kasvua näkyvästi. Nuoret samaistuivat kaupunkiinsa, kuviteltuun tai todelliseen suurkaupunkiin, joka tuntui vastaavan aikansa ihanteita. Omasta puolestani en häpeä tunnustaa, että minun koulupojan maailmassani tuohon aikaan jokainen uusi neliömetri kadun asfalttipintaa oli kuin askel eteenpäin ja parempaan. Siinä maailmassa ei totisesti ollut tilaa vihreille aatteille.

Sota sammutti valot myös valomainosputkien purkauslampuista. Mutta sitä intensiivisempinä ne hehkuivat meidän stadilaisten mielikuvissa rintamaelämän ankeudessa. Kuinka usein me maalasimmekaan toistemme eteen saman kaikille tutun mielikuvan joskus ehkä palaavasta rauhasta, joka upeimpana kruununa heijasteli kuvitelmaa syysillan kiiltävästä märästä asfaltista, johon peilautuivat katulamppujen ja mainosvalojen kuvajaiset.

Mutta toteutuiko tuo haavekuva lopulta koskaan? Aikanaan kyllä mainosvalojen sytyttäminen tuli luvalliseksi. Kadun kiehtova märkä asfaltti ja siihen heijastuvat valot olivat taas arjen todellisuutta, mutta jotakin oli auttamattomasti kadonnut. Se ei johtunut pelkästään kaikesta siitä, mitä oli koettu sodassa. Helsinki vuodelta 1939 ei milloinkaan palannut meihin sellaisena kuin se oli silloin ollut.

(Poukka 2001, 77-78)

Vanhemmat, aitosuomalaisuuden hengen jo sisäistäneet norssin cives suhtautuvat kuitenkin perin kriittisesti suurenevan pikkukaupungin ilmiöihin, mainosvalojen ja suurten valaistujen näyteikkunoiden loisteeseen.

Suurkaupungin yöstä. Kuva: Olavi Raimela; Veikko N:o 5, 1935-36, 16.

Öistä mainosta

”Öinen suurkaupunki. – Sadat mainosvalot syttyvät ja sammuvat, niiden kirkkaat kirjaimet rikkovat räikeästi yön pimeyden. Tulikäärmeet kiemurtelevat lasipanssarin sisässä levottomasti vapautta etsien. – Tällaiset mielikuvat tulevat vaistomaisesti mieleen, kun kuulee nuo sanat – öinen suurkaupunki. Sieluumme on syöpynyt mielikuva, joka liittyy erottamattomasti toiseen.

Klubi 7. Klubi 7. Punaiset, siniset ja vihreät Neon-lamput syttyvät ja sammuvat. Niiden ohuet viivat ärsyttävät silmää, muodostavat sanoja ja kuvia, jotka syöpyvät silmän verkkokalvolle vähäksi aikaa vielä mainoksen sammuttuakin. Taas räiskähtävät valot. Klubi 7. Klubi 7, se vilkkuu kiihottaen, yllyttäen talon katolla tummaa taivasta vasten.

Helsinki muuttuu maailmankaupungiksi. Turisti on sen sanonut, sanomalehdet julistavat sitä maailmalle, ja mainosvalot keskikaupungin hämärässä todistavat samaa: yhä uusia ja entistä räikeämpiä valoja syttyy päivä päivältä, ilta illalta. Uusia houkutuksia, uusia ansoja. Rommia, tupakkaa ja makeisia.

Ihmisen olemus isketään väkisin täyteen vain tietoutta nautinnoista, makeasta ja pahasta. Se pakotetaan luopumaan viimeisistä kolikoistaan, uhraamaan ne mainoksen alttarille. Valomainos vaatii tutustumista isäntäänsä. Tulikäärmeet kiemurtelevat lasipalatsin sisässä… Klubi 7. Klubi 7 … Suurkaupungin yö on täynnä houkutuslintuja – tekniikan ihmesaavutuksia, hehkuvaa kaasua, joka muodostaa kirjaimia ja kuvioita …

Kirkkaasti valaistussa näytekaapissa on suklaarasioita. Hopeaa, punaista, sinistä. Houkuttelevia rasioita. Suuri kaunis rusetti päällä. Pienokaisille. Hänelle, lahjaksi… Sekavana vyyhtinä vilahtavat iskevät lauseet ohikulkijan silmään. Hänen täytyy katsella niitä, ajatella, kenelle hän antaa tuon rasian huomenna tai ylihuomenna, koska vain, mutta kerran on hän lahjoittava tuon hopeaisen ilon pienokaiselle. Hänelle, lahjaksi…

Ihmislauma tungeksii näyteikkunan edessä. Välkkyvät kankaat, hienon hienot pitsit verhoavat naamion taakse piiloutunutta posliinista mallinukkea. Silkkisukkien verhoamia solakkoja naissääriä törröttää etualalla pystyssä houkuttelevina, muodin viimeisen huudon esitaistelijoina. Naamiaisia varteen. Yön remuavaa, nuorta iloa varten kaikki tämä kalleus. Naamioita, serpentiinejä, naisten kenkiä, jotka hohtavat hopealta ja joissa ei ole muuta kuin korko ja vähän pohjaa…

Näyteikkuna on paheisiin ja huvituksiin vajonnut maailma pienoiskoossa. Huvituksia, yöelämää. Mutta ihmiset tungeksivat sen ulkopuolella, ihastelevat ja tekevät hyviä päätöksiä – mennäkseen ostamaan viimeistä muotia olevan iltapuvun.

Serpentiinit lentelevät, tanssimusiikki pauhaa. Naamioiden takaa tirkistelevät iloiset silmät. Uusi iltapuku on ensi kertaa käytännössä. – Näyteikkuna vaati sitä, heikko ihminen antoi perään. Mainos saavutti taas tarkoituksensa.

Helsingin iltavalot – katuvalaistusta. Neon-putkia, valokaappeja, näyteikkunoita. Viimeisten virtausten uutuudet ovat saavuttaneet pohjolankin ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Aika vaatii entistä repivämpiä ja räikeämpiä ilmoituksia, mainoksia. Se vaatii mainosvaloja, houkuttelevia, yllättäviä erikoisuuksia. Ne tuovat uuden ajan näkyviä merkkejä, ne luovat Helsinkiin suurkaupungin tuntua.”
(SVJ 1936)

Helsingin koulunuorison iltakävelypaikka on syksyllä [1935] muuttunut Aleksilta Espalle. Vaihtelu virkistää, mutta nykyisessä muotipaikassa vain pyrkii haittaamaan katukäytävien kapeus. Tai johtuneeko tuo töniminen päällysvaatteiden hartioiden levenemisestä. En tiedä, mutta on vain hauska todeta, että pääkaupunkimme toivot ovat keksineet tällaisenkin yhteisharrastuksen ja kohtauspaikan itselleen.
(Veikko S. J. 1935, 8)

Abiturus Huttusen kielikukkanen: ”Esplanaadi ja Heikinkatu toimivat Helsingin keuhkoina.”
(Veikko N:o 2-3 1938-39, 44)

Luokalla on koeaine aiheesta: ”Mitä toivon tulevaisuudestani?” Isak Abrahamssohn kirjoittaa nenä vuotaen päättäväisesti:
”Toivon itselleni ensiluokkaisen herrain vaatetusliikkeen ja varmasti sellaisen perustankin. Tarkoitukseni on hyvillä ja halvoilla tavaroilla palvella yleisöä ja toivon saavani herra opettajankin liiketuttavakseni.”
(Veikko N:o 3 1937-38, 100)