Rauha puhkeaa
Liittoutuneet valtiot olivat sopineet lokakuussa 1943 vihollisjoukkojen kohtelemisesta niin sanotun ehdottoman antautumisen periaatteen mukaisesti. Suomi olisi joutunut antautumaan Neuvostoliitolle. Suomi oli jo 20.12.1943 saanut tiedon Neuvostoliiton rauhanehdoista, mutta ne torjuttiin mahdottomina.
Suomalaisilla ei ollut toisaalta edes kesällä 1944 tarkkaa kuvaa siitä, mitä venäläiset 'ehdottomalla antautumisella' tarkoittivat. Se paljastui vasta vuonna 1993, jolloin Venäjän federaation ulkoministeriön arkistosta löytyi asiakirja 'Dokumentti Suomen ehdottomasta antautumisesta' [Salainen luonnos]. Kesäkuun lopulla 1944 laaditussa asiakirjassa selvitetään, mitä venäläiset tarkoittivat ehdoitta antautumisella ja 'sotilaallisella ratkaisumallilla'.
Suomen puolustusvoimat olisi antautunut ehdoitta, ja se olisi riisuttu aseista. Maa olisi miehitetty kokonaan tai osittain, mikä olikin ilmeisesti Neuvostoliiton perimmäinen tarkoitus. Kun antautumissopimus olisi allekirjoitettu, kaikki yhteydet Suomen ja ulkomaailman välillä olisi katkaistu ja kaikki radiolähetykset kielletty. Suojeluskunnat olisi riisuttu aseista, hajotettu ja niiden sekä liitännäisjärjestöjen kaikki jäsenet olisi internoitu [vangittu]. Sotasyylliset ja sodasta vastuussa olleet olisi pidätetty, luovutettu neuvostoviranomaisille sekä lähetetty edelleen Neuvostoliittoon tuomittaviksi.
Suomen sotateollisuusyritykset olisi siirretty Neuvostoliiton alaisuuteen, ja talouselämä olisi asetettu tukemaan Neuvostoliiton sotataloutta. Suomen Pankin kultavaranto, ulkomaan valuutta ja arvotavarat olisi sosialisoitu sekä yleisliittolaistettu. Noin 80-100 prosenttia Suomen tuonnin ja viennin keskeisten alojen kaupasta olisi käyty Neuvostoliiton kanssa. Kansalaisten perusvapauksiin, lehdistöön sekä radioon olisi puututtu ankaralla kädellä, ja tuomiovallasta sekä järjestyksenpidosta olisi vastannut viime kädessä Puna-armeija.
(Nordberg 2003, 218-219, 227)
Helsingin ilmatorjunnassa olleet norssit eivät tietenkään tienneet näitä kaavailuja. Huhtikuussa 1944 ilmatorjuntapojat komennettiin kuitenkin riviin kuuntelemaan rauhanehtoja. Ne eivät tuntuneet hyväksyttäviltä. (Sipponen 2003)
Suomen torjuntataistelut osoittivat neuvostojohdolle myös sen, että Suomi kykeni torjumaan suurhyökkäyksen jo toisen kerran saman maailmansodan aikana. Siihen ei mikään muu toiseen maailmansotaan osallistunut maa ollut kyennyt. Neuvostoliitollekin riitti yksi torjuntavoitto. Saavutus oli eräs syy siihen, että Stalin taipui aselepoon ja välirauhaan, eikä uskaltanut myöhemminkään miehittää Suomea.
Suomen taistelukykynsä osoittanut armeija jäi miltei koskemattomaksi. Ribbentrop-sopimuksen perusteella kesäkuussa ostettu ja kesällä maahan saapunut sekä Saksalle maksamatta jäänyt sotavarustus jäi myös suomalaisille miltei neitseellisenä. Suomen armeija olikin eurooppalaisittain varteen otettava sotavoima pitkälle 1950-luvulle saakka.
Suomalaiset lopettivat ampumisen Venäjän Luoteisen Strategisen Suunnan kaikilla rintamilla aseleposopimuksen mukaisesti aamulla 4.9.1944, mutta Puna-armeija vasta seuraavana päivänä. Suomalaisia joukkoja alettiin sen jälkeen vähä vähältä siirtää Kaakkois-Suomesta pohjoiseen saksalaisia vastaan. Pohjois-Suomeen uskallettiin kuitenkin kuljettaa enemmälti joukkoja vasta, kun välirauhansopimus oli allekirjoitettu 19.9. Siirtyminen Moskovan rauhan rajalle aloitettiin 21.9.1944.
(Nordberg 2003, 230-231)
Kun välirauha oli solmittu, Helsingin osin koulupojilla miehitetyt ilmatorjuntapatterit käskettiin taas kokoon kuuntelemaan radiota. Pääministeri puhui. Entinen vihollinen olisi nyt ystävä ja entinen ystävä uusi vihollinen. Siihen ajatukseen oli vain mukauduttava. Pojat olivat jo koulussa oppineet tottelemaan. (Sipponen 2003)
Kouluun! Kuva: Veikko N:o 1 1944, 19.
Nuori gentlemanni Stockmannilla: ”Voitteko sanoa minne minun ystäväni menivät?”
Neuvoja: ”Tuonne ne menivät leikkikaluosastolle.”
(Veikko N:o1 1944, 18)
Ensimmäisessä sodan jälkeisessä veikossa julkaistiin kaksikin kirjoitusta, joilla norsseja kannustettiin rauhallisuuteen, opiskeluun ja jälleenrakennustyöhön. Rovasti Jorma Louhivuori [1921-1982] osallistui sekä Talvi- että Jatkosotaan, mutta toimi samalla Suomen Teiniliiton sihteerinä vuodet 1939-1944 ja puheenjohtajana vuoden 1945. Suurlähettiläs Jussi Mäkinen [1929-1978] kirjoitti ylioppilaaksi Norssista vuonna 1946.
Raivaajahenki
Eräänä elokuun iltana kävelin pitkin karjalaista kylätietä’, jonka oikealla puolella laskeutui ilta-auringon värjäämä ruispelto järven rantaan. Tietä kulki samansuuntaisesti muuan hevoshaasta palaava kylän vanhus, valkohapsinen, pitkäpartainen 84-vuotias karjalaisukko.
Hänen katseensa oli suunnattuna tuohon kullanväriseen ruispeltoon, joka tasaisesti aaltoili iltatuulessa. Kun tulin hänen rinnalleen, pysähtyi hän ja kohotti vapisevan, suonikkaan kätensä ja sanoi silmissään kirkas välke; ”A’ veli veikkonen, katso tuota peltoa!” Pysähdyin hänen rinnalleen ihailemaan tuota maalauksellista näkyä.
Hetken seisoimme vieretysten ääneti, kunnes katkaisi karjalaisukko, joka tarttui minua käsivarsista kiinni, katsoi suoraan silmiini ja sanoi värähtelevällä äänellä: ”A’ veli veikkonen kuin minua himoittais elää!” Oli kuin hänen sisimmässään olisi ollut patoutuneena jotain uutta, joka oli pannut hänen verensä kiertämään kiivaammin ja antanut hänen iän kangistamiin käsivarsiinsa uutta voimaa.
Ukko toisti useaan kertaan lausumansa ja kertoi sitten mitenkä hän oli saanut talonsa asuttavaan kuntoon, peltonsa uudelleen kasvamaan, ja elämä oli jälleen palaamassa vanhaan taloon. Ennen kuin erosimme ukko toisti: ”A’ veli veikkonen kun sie tietäisit kuin minua himottais elää.
Korpien kätköistä palaavat asemiehet monen vuoden poissaolon jälkeen rauhan töihin. Asetakit ripustetaan naulaan. On koettu yhdessä iloja ja suruja, voittoja ja tappioita ja nähty, että kaikkia niitä on tarvittu, jotta oppisimme kulkemaan sitä tietä, joka takaa elämän jatkuvaisuuden tällä niemellä.
Tuo tie kulkee nyt raunioiden keskellä ja kansamme etunenässä kulkevat nuo karjalaisukot, jotka näkevät elämisen arvon sisältyvän juuri siihen, että saa kamppailla vaikeuksien kanssa, saa kasvattaa voimiaan – sekä henkisiä että ruumiillisia – tuossa kamppailussa ja saa nähdä, että taakse jää vähitellen taajeneva ja laajeneva elopelto. Palaako meissä nuoremmissa samanlainen elämänhalu? Raunioista on nyt kohotettava ylös ehjät muurit, sodan haavat on saatava umpeen.
Koulutyössä nykyisessä Norssissa on paljon vertauskuvallista. Työtä tehdään keskellä raunioita. Supistuneet tilat rajoittavat huomattavasti työskentelymahdollisuuksia. Vasta sitten, kun jo alullepantu rakennustyö on päättynyt, kun uusi kurkihirsi on nostettu katolle, voidaan koulutyö saada täyteen tehoonsa.
Ennen kuin siihen on päästy koko kansamme kohdalla, on tarvittu vuosikymmenien kestävää sitkeää ja uupumatonta uurastusta. Tuon työn valmistuminen odottaa vain meitä tämän hetken nuoria. Meistä riippuu minkälainen on lopputulos.
Vain fyysillisesti ja henkisesti terve ja voimakas nuoriso voi tuon tehtävän suorittaa onnelliseen päätökseen. Uupumaton sitkeys työssämme, valoisa tulevaisuudenusko ja tuon karjalaisukon tapainen elämänhalu olkoon nyt perusominaisuuksiamme.
( Louhivuori 1944)
”Kauhea melu täällä”, sanoi nahka katsoessaan välitunnilla opettajain huoneen ovesta.
(Veikko N:o 1 1944, 18)
Opettaja: Onko ihminen vapaa?
Oppilas: Ei ole.
Opettaja: Mikä sitten rajoittaa sen vapautta?
Oppilas: Koululaki!
(Veikko N:o 51947, 10)
Kirjakaupassa seisoo poika ja tutkii kirjoja. Hän tutkii niitä niin kauan, että myyjä saapuu ja kysyy, haluaako hän jotain määrättyä kirjaa.
Silloin poika osoittaa punastuen paksua kirjaa: ”Kasvava tyttö ja kuinka me voisimme häntä ymmärtää.
(Veikko N:o 1 1945, 19)
Velvollisuus
Sota, joka nyt on jättämässä maamme, vaati koululaistenkin keskuudessa ankaria uhreja, tosin iän vuoksi prosentuaalisesti pieniä. Kaikki yläluokkien pojat ja useimmat muutkin koululaiset olivat kumminkin taistelussa kukin omalla kohdallaan, suuri osa aktiivisesti jo kutsunnan kautta lipun alle joutuneita tai vapaaehtoisesti it. joukkoihin ilmoittautuneina. Toivottomilta näyttäneillä hetkillä täytti jokaisen vain yksi ajatus: isänmaa!
Nyt on taistelu tauonnut. Mikä on ollut sen tuloksena? Objektiivisesti on sitä vaikea vielä nyt arvostella, mutta yksi ajatus on varma: vaikkakin voittajavallan edustajia on nyt ympäri maatamme, on meillä kuitenkin jäljellä isänmaa.
Vielä ovat tuhannet järvet suomalaisia, vielä lukemattomat kukkulat, vielä kasvaa kivisillä pelloilla suomalainen ruis, vielä uivat kuohuvissa virroissa suomalaiset tukit, vielä pyörivät suomalaisen teollisuuden rattaat. Vielä on meillä jäljellä suomen kieli, tuhatvuotinen kulttuuri. Vielä on meillä jäljellä isänmaa, kuolematon isänmaa, ja vielä tunnemme sammumatonta rakkautta sitä kohtaan.
Me tiedämme: Koskaan ei Suomi voi lakata olemasta. Tämä taustana on meidän luotava tuleva elämämme. Tulevaisuudessa isänmaa tulee meitä tarvitsemaan, meitä kaikkine tietoinemme ja taitoinemme. Meidän on asetuttava vastaamaan isänmaan onnesta.
Nyt meidän on vain omalta pieneltä osaltamme oltava mukana marsalkkamme takana, toimittava käskyjen mukaan, kiihkottomasti, korrektisti voittajaa kohtaan. Tämä’ isänmaan käsky on meidän nyt täytettävä.
(Jussi Mäkinen 1944)
Naskali on ensimmäisellä virkatunnillaan ja on tunnin ollessa puolessa välissä epätoivon partaalla. Sillä hetkellä ei istunut pulpeteissa kuin muutamia poikia seuraavan tunnin läksyjen kimpussa, osa oli ikkunassa katsomassa luistinradalle ja osa käytävässä kävelemässä. Naskali kerää kaiken tarmokkuutensa, menee kynnykselle ja huutaa käytävään:
- Tästä lähtien ei kukaan saa poistua luokasta ilmoittamatta minulle!
(Veikko N:o 2 1945, 20)
”Monesko päivä tänään on?”
”Katso lehdestä, jota juuri luet!”
”Ei se kelpaa, se on eilinen.”
(Veikko Kevätnumero 1942, 13)
Olin lopettanut opintoni ja jättäessäni yliopiston sanoin hyvästit vanhalle opettajalleni.
”Mitään teoreettista en voi Sinulle pedagogiikan alalla neuvoa”, sanoi hän. ”Mutta kokemuksestani sanon : voi olla, että joku poika luokassa paheksuu opetustasi. Huomaat, että hän istuu ja pudistelee päätään. Ensimmäinen ajatuksesi on tietenkin rangaista häntä välittömästi. Anna hänen olla. Hän on nimittäin ainoa, joka sinua kuuntelee.”
(Veikko N:o 1 1945, 19)
|
