Vanhat Norssit ry Historiikin etusivulle 1867 - 1930. Norssin perintö 1930-luku. Pulasta sotaan 1940-luku. Sota-aika ja normalisoituminen 1950-luku. Levottomat teiniparvet 1960-luku. Tiedostavat teiniparvet 1970-luku. Tytöt ja kouluneuvostot Epilogi Liitteet Lähteet Videot













Omat jutut

Norssin pojat puuhasivat luonnollisesti paljon muutakin vapaa-aikanaan kuin vain koulun tarjoamia valvottuja harrastuksia. Eräs tällainen puuhailu tapahtui tietysti rakentamalla Meccanosta kaikenlaisia koneita ja laitteita. Meccano ei sekään ollut Suomessa 1950-luvulla mikään uusi tuote kuten ei Aku Ankkakaan. Rakennussarjaa tuotiin maahan jo 1930-luvun lopulla. Sota-aika kuitenkin katkaisi sen saatavuuden 15 vuodeksi. Mutta sotien jälkeen teollistuvaan maahan tarvittiin kosolti insinöörejä.


Kuva: Veikko 2-3 1938-1939, 64.

Jotkut harrastivat shakkia. Sitä koululla pelattaessa jouduttiin kerran oikeaan rottasotaan.

Rottasota

Taisi olla kohdallani lukioaikaa Norssissamme, kun luokkamme sijaitsi Johanneksen kirkon puoleisella sivulla toisessa kerroksessa. Ja siellä, missä lämpöpatterin tuloputki tunkeutui luokkamme peräikkunan alle, oli lattiassa siisti pieni reikä. Se oli rottien kulkutie. Meille pojanvintiöille asiassa oli pelkkää uteliaisuutta ja seikkailun makua, joten asiaan ei sisältynyt sen kummallisempaa kauhistelua tahi muuta tunteilua.

Tilanne oli erityisen otollinen niille, jotka sattuivat istumaan ikkunaseinän takapulpeteissa, sillä vierailujen odottelu ja seuraaminen tuotti tunneille mukavaa hupia ja jännitystäkin. Yhtenä tavoitteena oli kuitenkin nitistää se otus, jonka luokan ilmapiiriä tunnusteleva kuono silloin tällöin vilahti kolon hämärässä. Tavallisin tapa oli väijyä tuota luokan ulkojäsentä aseena karttakeppi, jonka tylppä uhka häilyi odotetun tunkeilijan yläpuolella, valmiina kolkkaamaan se siihen paikkaan.

Rotat ovat kuitenkin tunnetusti viisaita ja nopeita eläimiä, eikä menestystä ollut tullakseen. Asian viritystä tehostettiin sijoittamalla pieniä eväsjuuston palasia aivan kolon tuntumaan ja siitä parin tuuman välein aina vähän ulommaksi. Tämä järjestely onnistuikin tuomaan rottavintiön joskus varsin pitkälle ulos turvapaikastaan, mutta liian nopea oli varovaisen eläimen vetäytymisliike, joten nopeinkaan keihästysyritys ei sitä koskaan tavoittanut.

Luokalla oli kuitenkin shakkipelin harrastajia, joiden innostus sai heidät joskus jäämään koulun jälkeen tyhjään luokkaan harjoittelemaan. Erään tuollaisen iltapuhteen äänettömyyden rikkoi kuitenkin selvä havainto jonkun kolmannen osapuolen läsnäolosta – ja rottahan se siellä kuhkaili, nyt rennosti luokan sisätiloissa. Siitä alkoi tietenkin aika hillitön jahti.

Toinen veljeksistä shakinpelaajan oveluudella sulki otuksen pakotien ja toinen jahtasi sitä ympäri luokkaa. Tuota urheilua kesti niin kauan kuin rotan arvostelukyky ei riittänyt reippaan urheilijanuorukaisen nopeudelle, vaan se erehtyi ylittämään pulpettijonojen välisen käytävän väärään aikaan. Sellaisella puolentoista askeleen vauhdilla lähtenyt terävä potku osui suoraan kohteeseensa, ja rottaparka läjähti luokan puolivälistä keskelle liitutaulua. Se oli sen loppu.

Kuten aina murhamysteereissä, jäljellä oli enää ruumiin kätkemisen ongelma. Yhtenä vaihtoehtona oli shokeerata yksi luokkatovereista ja kätkeä polo pulpettiin virsikirjan alle. Tarkemmin asiaa ajateltuaan velloset tulivat kuitenkin siihen tulokseen, että sieltä sitä ei kenties koskaan löydettäisi, joten keksittiin toinen, hieman helpompi piilopaikka.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Seuraavana päivänä meitä oli pikku joukko kavereita välitunnilla kuuntelemassa shakinpelaajien eloisaa kertomusta illan tapahtumista, jotka tietenkin herättivät ansaittua hilpeyttä. Mutta siinä samassa mätkähti yläilmoista suoraan keskellemme itse tarinan sankari – tuo rottavainaa. Sinä hetkenä naurun remakka katkesi ja jäimme kaikki äimistyneinä ihmettelemään tapahtunutta, sillä ylhäällä luokan ikkunoissa ei näkynyt vilaustakaan asiaan syyllisestä.

Päättelimme kuitenkin, että järjestäjä oli varmaan siivousinnossaan poistanut luokkaan jostain ilmestyneen häiriötekijän. Mutta miten se kaikki tapahtui juuri silloin, kun tapahtuma oli julkisessa käsittelyssä, ja kaiken lisäksi osui juuri asianomaiseen porukkaan – sitä ei voi näin jälkikäteen muuta kuin ihmetellä. Ehkäpä niissä rotissa on sittenkin jotain mystistä viisautta, joka ainakin tuolloin ylitti meidän omamme.

(Larjola 2007, 12-14)


Ex Libris ja kuvat: Erkki Nordberg 2007.

Kahvi vapautui viimeisenä elintarvikesäännöstelystä vuonna 1954. Pauligin kahvipaahtimo keksi tuolloin aivan oivallisen mainoskikan. Jauhetun Paula-kahvin pakkausten sisäpuolelle ruvettiin päällimmäiseksi panemaan pahvisia autonkuvia. Lapset ja nuoret painostivat tietenkin äitejään ostamaan kyseistä kahvilaatua ja saivat samalla erinomaisia keräily- ja vaihdantakohteita. Autonkuvien säilömistä varten painettiin myös erityinen keräilykirja. Muutkin paahtimot alkoivat matkia Pauligin keksintöä, mutta niiden kuvat eivät saavuttaneet yhtä suurta suosiota.

Keräilijä

Erityisesti alaluokilla monet harrastivat keräilyä, varsinkin postimerkkeilyä. Minulla oli monia keräilykohteita; keskeisiksi tulivat postimerkkien ohella raitiovaunuliput, joita uusittiin kiihkeän inflaation johdosta tiheästi, sekä niiden koululaisalennuskortit. Postimerkkien keräilystä oli jopa käytännöllistä hyötyä.

Kun nimittäin kerran yritin pulpettini päällä näyttää kavereille voimistelussa juuri oppimaani kulmanojaa, pulpetin kansi vääntyi sijoiltaan ja halkesi. Jouduin tietenkin maksamaan korjauksen, johon riitti juuri ja juuri yhden postimerkkivihkoni myyminen Ratakadun toisella puolella olleeseen postimerkkiliikkeeseen. Vanhemmilleni en uskaltanut hiiskua asiasta mitään. Minulle jäi silti vielä monta postimerkkikansiota harrastukseni jatkamiseksi.

Henkilökohtaiset koululaiskortit, joilla raitiovaunu- ja bussilippuja sai alennuksella, yritin säilyttää kokoelmaani mahdollisimman käyttämättöminä ja puhtaina. Siksi aina sään ja muitten olosuhteiden salliessa pyrin kävelemään tuon kolmen kilometrin koulumatkani. Yleensä vielä juoksin alkuosan koulumatkasta. Säästyneet rahat käytin harrasteisiini ja suklaaseen.

Tästä vanhempani minulle alituisesti motkottivat luullessaan minun olevan myöhässä. Tuo mielestäni turha saarnaaminen harmitti minua silloin suuresti, sillä en koko kahdeksan vuoden oppikouluaikana saanut kertaakaan koulusta kotimuistutusta myöhästymisestä.

(Larjola 2007, 16-17)


- Miksi tämä raitiovaunu ei lähde liikkeelle, konduktööri?

- Odotamme virtaa.
- Eikö Virta voi tulla seuraavalla vaunulla?
(Veikko N:o 2 1954, 15)


Tähti-Sarjat -kustantamo alkoi vuonna 1952 julkaista pientä sarjakuvavihkosta, jonka nimi oli Tex. Kustantamon muita sarjakuvavihkosia olivat Villi länsi ja Viidakko. Vihkosten koko oli tuolloin 7,9 x 17.3 senttimetriä. Vuonna 1957 vihko maksoi 25 markkaa, € 0.55. Tex ilmestyi joka toinen viikko perjantaisin. Sen voi tilata myös kotiin, jolloin kokovuosikerta, 26 numeroa maksoi 500 markkaa, € 11.02. Joka toista perjantaita odotettiin poikien kodeissa kuin kuuta nousevaksi.


Ex Libris ja kuvat: Erkki Nordberg 2007.


Taululla on käännettäväksi annettu seuraava virke: Tahdomme matkustaa asumattomalle saarelle, jossa asuu intiaaneja. (Veikko N:o 1 1956, 18)

Suomen Latu Ry toimeenpani 1950-luvulla ’kansanhiihtoja’. Nykyisen keskuspuiston alueella oli sitä varten latuverkosto. Sen käännepisteissä oli tervalta tuoksuvia koppeja, joista sai leimoja punaiseen kansanhiihtokorttiin. Töölön pojat hiihtivät yleensä Laakson ratsastusstadionilta Pohjois-Haagaan ja takaisin.

Kun leimoja oli riittävästi, sai lunastaa kansanhiihtomerkin, joka ommeltiin anorakin hihaan. Merkit olivat sitä upeampia mitä useampia suorituksia ja kilometrejä oli talven aikana lykkinyt. Tällaiset 10 kilometrin hiihtolenkit olivat tuohon aikaan jokasunnuntaisia suorituksia, joille saatiin tosin lähteä vasta radiosta tulleiden kirkonmenojen jälkeen.


Ex Libris ja kuva: Erkki Nordberg 2007.

Divarit

Koulun lähimaastossa sijaitsivat kaikki kaupungin merkittävät antikvariaatit ja niissä käytiin päivittäin. Paras oli Uudenmaankadun pasaasissa kohteliaan ja kielitaitoisen ukko Härkösen puoti ’Kirja’. Hän osti kuitenkin liikaa sisälle saamatta vastaavasti kaikkea kaupaksi: ”Vad skulle fröken debitera?”

Sen seurauksena oli takahuoneisiin ja niin sanottuun ulkovarastoon kerrostunut tavaton määrä harvinaistavaraa, jonka tonkiminen oli norssien mielipuuhaa. Härkönen tunsi jokaisen asiakkaan erityisalan ja pyrki itsekin tuomaan esille teemanmukaisia löytöjään. Kun omistaja apulaistäteineen lähti ruokatunnille, takavarastoon unohtuneet koululaiset jatkoivat sillä aikaa kaikessa rauhassa aarrekaivauksiaan.

Yrjönkadun Hiltusessa ei juuri kannattanut käydä nuivan kohtelun ja korkeiden hintojen vuoksi. Erityisen jännittäviä olivat Punavuoren pienet kellaridivarit kissamuoreineen ja lehtineen.

Muutamissa, kuten Miikkulaisen mamman puodissa, kävi poliiseja pitämässä ratsioita. Löydettyään täkypalaksi asetetun nipun nakulehtiä poliisit lähtivät pois arvaamatta etsiä varsinaista päävarastoa. Vanha apuäijä Tuominen hoiteli jätepaperin punnituksen saaden palkakseen poimia omaan myyntiinsä nipuista löytyviä lehtiä ja kirjoja.

Iisakki Gordin lupasi aina seuraavaksi kerraksi hakea varastosta jotain tiettyä aarretta, mutta lupaus ei juuri koskaan toteutunut. Hän kai halusikin vain pitää yllä tuollaista houkutinta, jotta pojat olisivat tulleet yhä uudestaan ja sen sijaan ehkä ostaneet jotain muuta.

Gordinin omistaman I. J. Schmidtin mongolilaisen leksikon perässä sai hypätä monta vuotta, kunnes Härköseltä löytyi Ramstedtin monin verroin parempi kalmukin sanakirja. Hieman Härkösen pappa kohotteli kulmiaan, kun nahkatakkinen alaluokkalainen osti häneltä Stenzlerin sanskritin kieliopin. Se on nyt yli 40 vuotta myöhemmin ja hyvin palvelleena edelleen tallessa, vaikka Härkösen divarin on jo aika vienyt.

Ryssän karamellikaupan vieressä tyhmät koululaiset sylkivät juutalaisen vanhaintavarain divarin ikkunaan. Knallipäinen omistaja Isak eli Isaja Skurnik kävi siitä oikein koulussa valittamassa.

(Halén 1998, 32-33)


Iisakki Gordin. Piirros Harry Halén 1998, 33.


Kuva: Tom Heinon kokoelmat.