Slangia ja slangia

Vuosien 1950-1975 välistä aikaa voidaan kutsua ’uudemman Stadin slangin ajaksi’ tai ’yhtenäisen koululaisslangin ajaksi’. Sen selvin taitekohta on tosin ajoitettavissa 1950-luvun puolelle, mutta sekään ei merkinnyt vielä slangiperinteen katkeamista. Nyt alettiin käyttää enemmän kuvallisia ilmauksia.

Lisäksi alkoi esiintyä muoti-ilmaisuja, joista voidaan mainita muun muassa sanapääte "-vation" [´-veisson´]. Se voitiin liittää miltei minkä tahansa slangisanan päätteeksi, esimerkiksi ’brenkkuvation’. Suomen kielen fraasien muovaaminen slangin tarpeisiin alkoi, ja suomen osuus kasvoi, kun taas ruotsin väheni. Englanti lisäsi lähdekielenä osuuttaan, mutta ei 1960-luvulla vielä niinkään sanojen lukumäärän, vaan tiettyjen sanojen käytön runsaudessa.

Esimerkkinä voidaan tarkastella ’tyttöä’ tarkoittavia slangisanoja. Nuorisokulttuurin tulo Suomeenkin oli 1950-luvulla tuonut käyttöön englantilaisperäiset sanat beibi, hani ja kiltsi, [giltsi] joista varsinkin kiltsi juurtui syvästi Stadin slangiin.

Ruotsalaisperäinen slangisana gimma koki puolestaan merkityksen muutoksen. Se oli merkinnyt 1930-luvun lopulle asti ensisijaisesti ’vanhaa naista’. Nyt siitä tuli yleisin ’tyttöä’ tarkoittanut slanginimitys. Se alkoi myös saada rinnalleen lukuisia johdannaisia kuten esimerkiksi slangisanat kimeli, kimmu, kimula, kimtsu, kimu ja kimuli. Nuorisokulttuuria heijastelivat edelleen nimitykset vyöruusu, surinasussu ja villamyssymissi.

Muita tämän vuosikymmenen ’tyttöä’ tarkoittavia sanoja olivat muun muassa akka, eukko, harppu, muija, mummeli, mummo ja ämmä. Eläinten, erityisesti lintujen nimet olivat lisäksi 1960-luvulla tavallisia ’tytön’ slanginimityksiä. Niistä voidaan esimerkkeinä mainita haahka, hanhi, kotka, kyyhky ja tipu. Myös erisnimien sekundaarikäyttö yleistyi: elli, emma, kyllikki, liisa, lyyli ja mirkku tulivat usein käytetyiksi slangisanoiksi.
(Paunonen 2001, 16-17, 33-34)

Vaikka 1960-luvun Veikoista ei ole oikein löydettävissä ajan tyypillisellä Stadin slangilla kirjoitettuja ’Anturanahkoja’, joitakin kirjoituksia on sentään ollut lehden palstoilta pelastettavissa. Olisivatko alkuperäisen latinakoulun maine ja ankaraa kielenhuoltoa harjoittaneet opettajat latistaneet poikien Stadin slangin käyttöä koulun piirissä.

Kolmantena syynä on tietysti ollut Runo-Suomesta Stadiin tapahtunut joukkomittainen muutto, joka pelmahdutti Stadin slangia taitamattomia pellavapäitä myös Norssiin. Muuttoliike oli mahdollista nyt, kun uusia kaupunginosia alettiin 1960-luvulla rakentaa itäisille liitosalueille.

Varsinaista 1960-luvun sanalistaakaan ei ole edes netistä eikä Paunosen Stadin slangin sanakirjasta löydettävissä. Norssin VIII luokan perushelsinkiläinen oppilas Yrjö Qvarnberg kirjoitti kuitenkin lyhyen tutkielman asiasta Veikkoon N:o 3 1962. Voidaan siten olettaa, että abiturus Qvarnberg oli itse selvillä 1950-luvun lopun ja ainakin 1960-luvun alkupuolen Stadin slangin sanastosta. Siltä myös hänen tutkielmansa sanasto vaikuttaa.

Pollen kieliopillinen esimerkkilause suomen tunnilla: ”Kun äiti tuli kotiin, isä lähti heti kapakkaan.” (Veikko N:o 3 1962, 28)

Ope: ”Tehkää esimerkkilause, jossa käytätte sanaa ’milloinkaan’.”
Timppa: ”Oletko milloinkaan ollut jossain?”
(Veikko N:o 3 1962, 28)

Slangi

Suomen kieleen on syntynyt monia sanaryhmiä, joita viljelevät puheessaan vain saman alan ihmiset: merimiehillä, tukkijätkillä ja rakennusmestareilla on oma, muille täysin käsittämätön sanastonsa. Myös nuoriso on luonut itselleen erityisen kielen: slangin.

Slangin voi selvästi jakaa eri ryhmiin. Laajin muodostuu sanoista, jotka mielivaltaisesti on lyhennetty suoraan suomesta:

’väläri’, ’välkkäri’ = välitunti

’kamu’ = kaveri

’pikikset’ = pikaluistimet

’Ana’, ’Ansu’ = Antti

’omppu’ = omena

’ysi’ = yhdeksän

Miltei aina ne saavat loppuunsa jonkin kirjainyhtymän. Yleisin on is-pääte, joka tavallisesti esiintyy erisnimissä. Läheisenä esimerkkinä on ’Johis’, joksi nuoret kutsuvat

Johanneksen urheilukenttää tai joskus itse kirkkoa. Nimi on kaksitavuinen ja yhtä lyhyitä ovat myös muut:

’Hagis’ / ’Hakis’ = Hakaniemi

’Kulis’ = Kulosaari

’Ruskis’ = Ruskeasuo

’Sakis’ = Sakarinkatu

’Sandis’ / ’Santis’ = Santahamina

’Sepis’ = Sepänkatu tai Sepänpuisto

’pesis’ = pesäpallopeli tai itse pesäpallo

Erikoisesti Helsingissä ne ovat yleisiä, ja syy siihen on helppo löytää: meitä helsinkiläisiä on syytetty siitä, että nielaisemme sanojan ja lauseiden itsestään selvät loput kuulumattomiin. Ja niinpä huolimattomassa puhekielessä aikuisetkin käyttävät sangen usein käteviä slangimuotoja.

Tunnetuin ryhmä koostuu vieraskielisistä sanoista, joita on väännelty aivan outoihin asuihin. Alkulähteinä ovat ensisijaisesti ruotsi:

’tsengat’/ käng = kengät

’dörtsi’ / dörr = ovi

’fisu’ / fisk = kala

’stenu' / stebu / sten = kivi

’luftari’ / luft = ilmakivääri

’stumpata’ / stympa = sammuttaa

’plärätä’ / bläddra = selailla, erityisesti sanakirjaa, mistä on johtunut

’plärä’ = sanakirja

Nykyisin on englanti kipuamassa yhä suositummaksi Stadin slangisanojen lähteeksi:

’skoobari’ / ’skoopari’ /cowboy = karjapaimen, lehmipoika

’staili’ / style = tyyli, tyylikäs

’tsenssit’ / ’tsaansi’ /change = vaihtaa, olla siis mahdollista

’ota iisisti’ / take it easy = ota rauhallisesti

Slangi on myös omaksunut suomelle vieraita konsonanttiyhtymiä sanojen alkuun kuten esimerkiksi muodoissa:

’skitta’ = kitara

’tseba’ / ’tsepa’ = keppi

’slaba’/ ’slabari’ = lappu, lippu, seteli, koulutodistus

Stadin slangissa saattaa olla myös onomatopoieettisia sanoja. Voiko mikään muu kuvata meluavaa ja rätisevää liikennevälinettä tai ajoneuvoa iskevämmin kuin

’prätkä’ = moottoripyörä.

Toisinaan lähtökohtasanan alkuperäinen merkitys on muuttunut päinvastaiseksi. Parhaillaan leviää sir-sanasta muovautunut ’sööri’. Englannissahan sir merkitsee herraa, mutta Stadin slangissa:

’sööri’/ sir = tytön uusi ja tuores vastine.

Joskus etenkin ruotsinkokeissa alaluokkalaiselle saattaa olla hyötyä siitä Stadin slangista, joka on syntynyt muiden kielten pohjalta. Jos ei näet heti muista jotakin sanaa, voi palauttaa mieleensä vastaavat slangimuodot ja johtaa niistä unohtuneen sanan.

Vasta viime aikoina on lukiolaisten toimesta Stadin slangin mielenkiintoisin osa alkanut kehittyä. Siinä ei äänneasuun eikä ulkomuotoon ole kajottu, vaan tutusta ja tavanomaisesta ympäristöstään irrotetut sanat on pantu symbolisoimaan uusia käsitteitä. Vanhin ja tunnetuin lienee

’nasta’ = kiva, mukava, hyvä,

jonka muuttunutta merkitystä käyttäen on mahdollista esimerkiksi sanoa:

’nasta sää’ = kaunis ilma.

Entä voiko nykyslangia taitamaton ymmärtää, että

’polttelin päreitä himuksissa’ = vetelehdin tai olin joutilaana kotona.

Senlaatuisten kielikuvien keksiminen vaatii jo älyä.

Välistä myös sattuma tulee avuksi. Lapissa koululaisseurue oli hiihtolomallaan poikennut pieneen pirttiin. Nähtyään nurkassa lapikkaat muuan oli huudahtanut: ”tsiigatkaa kuinka nastat tossut” = katsokaa mitkä jalkineet.

Talon isäntä oli siihen tokaissut: ”Selvää huopaahan ne ovat”. Nyt ’nasta’-adjektiivi on saanut väistyä uuden tulokkaan tieltä:

’olisi huopa sää’ = jospa aurinko helottaisi pilvettömältä taivaalta.

Ylätyylin slangisanat kuvailevat esineitä tai asioita liioitellen:

’pilleri’ = jääpallo

’pillerinpyörittäjä’ = jääpallon pelaaja

’lätkä’ / ’limppu’ = jääkiekko

’kotelo’ / ’koppa’ = ihmisen pää

’ottaa koteloon’ / ’koppaan’ = harmittaa, sapettaa

’linssi’ = silmä

’viilata linssiin’ = harhauttaa, valehdella

’vetää linssiin’ = antaa selkään / turpiin

’tiputtaa’ = tyrmätä [kanveesiin]

Myös almanakan etunimille on annettu uusia merkityksiä:

’uuno’ = typerä, tyhmä

’väinö’ = tyhmä

’mooses’ = partainen

Slangi saattaa oudon korvissa kuulostaa raa’alta ja kovin karmealta, koska se sanoo asiat turhia lavertelematta. Mutta eikö suomalaisesta tunnu vironkieli joskus yhtä karkealta, jos ei ole kuullut sitä aikaisemmin? Ja eivätkö useat ruotsia puhuvista pidä tanskankieltä yhtä mahdottomana, koska he eivät taida sitä itse?

Loppujen lopuksi on kuitenkin pidettävä huoli siitä, että on tarkoin perillä, mihin ja milloin slangi sopii. Iän karttuessa on syytä harkita, onko enää viisasta käyttää sitä. Sillä slangi on luotu ainoastaan nuoria varten.

Yrjö Qvarnberg
(Qvarnberg 1962)

Seuraavaa erityisen painavaa, tutkiskelevaa mielipidekirjoitusta luettaessa on syytä varata käsille sekä Stadin slangin sanakirja että Sivistyssanakirja. Kirjoitus osoittaa, että Norssissa aivan ilmeisesti puhuttiin 1960-luvulla peräti kahta slangia. Kursiivilla kirjoitetun slangin puhuminenhan oli Norssissa alkanut jo edellisellä vuosikymmenellä.

A Quoi Bon – Miks

Muuan aktuaalinen probleemi koulussa on lunttaus. Jotkut reagoivat tähän typeryyteen positiivisesti, jotkut negatiivisesti, majoriteetti mirabile dictu neutraalisti.

Opettajien luulis älyttömästi pistävän vihaks sen vuoks, mut ku vähän funtsaa, hiffaa, ett on niit opejakin ku meinaa, ett mitä se mulle kuuluu. Mut etsä mitään snaijaa, jos sä väität, ettei ne rupee repii päätä, jos ne honaa jonkun lunttaavan jepen.

Presilis planeeratut preventiivit toimenpiteet eliminoivat a priori drastillisesti pueriilin arrogantit yritykset per fas et nefas tendeerata repektoitaviin rekordeihin. Konsekventein rondein ja kontrollein voidaan situaatiota assai efektiivisesti saneerata.

Mut hiuksenhalkojat hirteen. Snadisti pelleilt ne vaan näyttää, ku ne käppää päälle, ku ne muka sponjaa jonkun duunanneen jotain killiin. Mut semmä vaan sanon, et maikat, niinku Norssissa, pystyy järkkään itelleen sellaisen ihme hegiksen, et täytyy jotenkin sittiä ku pyhiksessä.

Expressis verbis scholariksien keskuudessa lunttaus on seriöösisti fundeeraten komplisoitu probleemi. Heillä on varsin adversatiivisiä ideoita siitä.

Pro primo on sellaisia, jotka opponoivat tätä studeeraamismetodia offisiellisti motifioiden mielipiteensä. Viriilien joukko on usein minimaalinen. Nämä efebit eivät kuitenkaan demaskoi tovarishtshiaan magistereille. Appersipioimme, että konfliktioon joutuminen on negatiivinen situaatio.

Tokaks on niit ku o vähä lungimpii. Ne ei aina poraa, ett hyviihiirii noi lunttajat, mut joskus ne kyl vihjaa.

Pro tertio legio, jonka reagoimista karakterisoi välinpitämättömyys. – Lunttaajat ovat indipendenttejä. He saavat pareeraamatta hasardeerata reputaationsa ja tehdä konkluusionsa omasta situaatiostaan ja omista possibiliteeteistaan.

Neljänneks tulee ite roistot, joit on monenlaisii hiippareit: Jotkut skagaa älyttömästi. Eräät nuijat ei välitä maikasta, vaik se pyöris luokassa. Must on ne ihan möllejä, ku järkkää tuntikausii jotain ihme kikkaa.

Lunttaamismetodeja: per hazard ilmenevästä possibiliteetistä; sans facon tehdyt; a priori preparoidut; kysyminen tovarishtshilta; sekä monet muut rutiinilla ja virtuositeetilla planeeratut.

Debiilikin ällää, et miks joku lunttaa. Äijä ei oo jaksanu pänttää ja pinkoo tarpeeks. Mut on toisii pikkusällei, jotka noin vaan ollakseen kovii kasvoi pistää maikkoi linssiin. Mut muistaakohan ne, et jos pahukselle pistää pikkurillisä, se raastaa koko handun.

Samanlaisesta adoraation halusta jotkut teinitkin sekundoivat tovarishtshejaan, jotka bombardeeraavat heitä kysymyksillään. Asia on delikaatti, sillä nämä scholarikset pitävät lunttaajia miseraabileina, mutta deklaroivat doseeraten: ”Ei me haluta flaidata tollasesta”. Ite ne ei tietenkään sit oo lunttaajia. Interpretoikoon tämän kukin independentisti judiisiuminsa mukaan!

Lyhyesti: lunttaus vie indolenssiin. Lunttaus on kaverin tietojen kähveltämistä. Lunttaus shikaneeraa hyvin valmistautunutta. Lunttaus – á qui bon? Saadut meriitit ovat efemeerisiä. – Non scholae, set vitae discimus. Erehtyminen on inhimillistä. – Mene pois paha henki. – Siis: fair play.

KLASU
(Klasu 1963a)

Olen kirjoittanut tämän e-kirjan, viisi muuta tavanomaisesti painettua kirjaa sekä eräitä painettuja tutkimuksia. Ymmärrän sen takia erinomaisesti, että Helsingin Normaalilyseon ja sen edeltäjien tehtävänä on aina ollut ja on edelleen oleva suomen kielen opettaminen sekä sen oikean käytön juurruttaminen norssien kaaleihin. Mutta yhtä asiaa en ole vieläkään ymmärtänyt kouluvuosiltani. Sallittakoon siis tämä peräti henkilökohtainen vuodatus.

Kuvien näyttäminen sekä oppilaiden tai opiskelijoiden pakottaminen kertomaan, mitä niissä on ja tapahtuu, on erinomainen opetustapa vielä sotaväessä ja yliopistossakin. Sitä käytettiin myös Töölön Kansakoulussa lukuvuosien 1953/1954 – 1956/1957 välisenä aikana. Mutta minkälaisia kuvia helsinkiläisille pellavapäille näytettiinkään suusanallisesti kuvattaviksi?

Lukukirjassa oli maalaistalon tuvan kuva. Isä työskenteli Pollen kanssa pellolla. Äiti touhusi navetassa ja karjakeittiössä. Maatilan ympärillä huojui tuulessa honkainen metsä. Kukkakedon takana lehtivät koivikot ja havisivat haavikot. Pojat olivat järvellä kalassa ja paikkasivat verkkoja setämiehen kanssa. Murrosikäiset olivat isän kanssa metsällä hankkimassa turkiksia talveksi. Ei helsinkiläispoika osannut semmoisia kuvia kuvata.

Ensimmäinen pääkaupungista kertova vihkonen jaettiin vasta neljännellä luokalla. Sen kannessa luki: Teppo Mäkelä; Pääkaupunkimme Helsinki. Mutta miksi, miksi vasta silloin? Mehän olimme eläneet koko ikämme umpikorttelin kerrostalossa ja kauhistuneet, kun maalla käydessämme näimme, että maito tulikin lehmästä, eikä kannussa Wikströmin maitokaupasta. Ja sama meno jatkui Norssissakin. Sitä ihmettelivät syystä muutkin.

Stadinkundi

Olemme kaupunkilaisia. Olemme ylpeitä siitä: emme ole lantsareita, turvenuijia. Kuulumme kaupunkilaisten ylvääseen, itsetietoiseen heimoon. Olemme realisteja, vedämme keuhkoihimme tehtaanpiippujen hyvänhajuista savua, hengitämme autojen pakoputkien hiilimonoksidia. Olemmeko tosiaan realisteja, jotka seisovat tukevasti omassa elinympäristössään? Emme suinkaan. Olemme pahimmanlaatuisia romantikkoja.

Koulukirjamme kertovat meille kauniista, idyllisestä ja vehreästä viime vuosisadan maaseudustamme. Luemme tarinoita jauhoisesta mylläristä ja hänen hengistään ja luemme nokisessa pajassaan ahkeroivasta sepästä.

Kaupungin bensiiniasemista, autokorjaamoista, tavarataloista, makeistehtaista ja pikamyymälöistä emme lue. Viikonloppuisin ahtaudumme kaupunkilaisen kulttuurimme peltiseen symboliin, henkilöautoon, ja huristamme maaseudulle nauttimaan tunnetusta ’maaseudun rauhasta’. Se vasta on elämää.

Meillä ei ole selvää elämäntyyliä. Kaupunkilaisuus on epämääräinen, muovautumaton ja liian monitahoinen elämänmuoto. Valitamme hälinää, melua ja kiirettä ja syömme aspiriinia. Vaikutteita ja erilaisia virtauksia hyökkää päällemme joka suunnalta. Emme pysty karkottamaan emmekä sulattamaan niitä, emme pysty sopeutumaan kaupungin elämänrytmiin tai luomaan itsellemme uutta rytmiä.

Tähtäämme katseemme kaihoisasti maaseudulle ja kuvittelemme, että sieltä löytyy pelastus. Siellähän esi-isämme elivät kiireettöminä ja onnellisina. Haavekuvia, haavekuvia, pysymme kaupunkilaisina kuitenkin. Meidän on vain käännettävä katseemme pois maaseudun kangastuksista.

Ottakaamme oppia lättähatuista. Lättähattu on osannut hylätä moisen turhanpäiväisen asioiden kaunistelun. Lättähatun negatiivinen vitaliteetti on vain muutettava positiiviseksi.

Olemme kaupunkilaisia. Pois maaseudun ihannointi. ”Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.”

(Veikko N:o 4 1960, 13)

Aineesta: Olin kuullut, että vasikka oli yöllä poikinut… (Veikko N:o 2 1961, 22)

Stadilainen sananlasku: Parempi snadi tuimis, ko sbuli laimis.

Stadilainen sananparsi: Älä, jätkä viitti tsiigaa noin longaan, kun on näin snadi matka.

Stadilainen kysymys: Ottaaks sua päähän mun hyvinvointini?

Stadilainen kehotus: Viittiks, jätkä muotoilla ton viimesen lauseen uudestaan?

Stadilainen sananlasku: Kundi on ku kerjäläisämmän kelkannaru ja puhuu kivitöistä.

Stadilainen toteamus: Ja sit Vaasiksen lössi pani mua turpaan.

Stadilainen kuvaus: Edessä lesaa Volga, sisällä bunkkaa velka ja takana lesaa: ”Oma Auto Oy”.