Sisäiseen uudistukseen

Helsingin Yliopiston yleissivistävässä Studia generalia -luentosarjassa pidettiin 08.10.1964 mielenkiintoinen keskustelu aiheesta ’Kasvu ja kasvatus’. Keskustelijoina olivat professori Arvo Lehtovaara ja rehtori Aulis Ojajärvi. Seuraavassa esitetään muutamia otteita rehtori Ojajärven vuorosanoista. Niitä voitaneen pitää samalla Norssin opettajakunnan jonkinlaisena yhteisenä mielipiteen ilmaisuna, joskin soraääniä on varmaan myös esiintynyt.

Kasvu ja kasvatus

Luulen, että jos nuoret ylipäänsä saavat sen vaikutelman, että kaikki tarjotaan heille liian valmiina, että heille tyrkytetään vanhan polven katsomuksia ja että heitä koetetaan pakottaa vanhoihin kaavoihin, se johtuu ensi sijassa siitä, että koulun opetus on liian opettajakeskeistä: opettaja puhuu, oppilaat kuuntelevat hiljaa, kyselemättä, pyytämättä selityksiä, tuntematta edes halua pohdiskella ja ottaa omakohtaisesti kantaa asioihin.

Opettajakeskeisyys on koulussamme varsin yleistä, ja se on meikäläisen koulujärjestelmän suuri heikkous, joka tekemällä tekee nuorista tuppisuita ja kasvattaa sellaisia sisäänlämpiäviä tyyppejä, joita suomalaisessa sivistyneistössä väitetään olevan liian paljon.

Meidän pitäisi kehittää kouluopetusta keskustelevaksi opetukseksi: oppilaille pitäisi tarjota ärsykkeitä, pakottaa heidät keskustelemaan, jopa väittelemään asioista. Se merkitsisi aivan uudenlaista persoonallisuuden ja luonteenkasvatuksen metodia: nuoren ihmisen kohottamista oppilaan alisteisesta asemasta tasaveroisen keskustelijan ja kyselijän asemaan.

Samalla se merkitsisi opiskelun tehokasta motivaatiota, nuoren ihmisen aktivointia. Uskon, että siten luotaisiin nuorten luontaiselle kehitykselle ja heidän henkisten voimavarojensa kasvulle nykyistä paljon paremmat edellytykset. Se kirvoittaisi nuorista jotakin sellaista, mitä suomalainen kasvatus ei nykyisellään kykene täysin määrin kirvoittamaan, vaan päinvastoin kahlitsee.

Nyt, kun koulujärjestelmäämme radikaalisesti uudistetaan, tämä olisi otettava huomioon kahdella tavalla, nimittäin opettajakasvatuksessa ja liittämällä koulujen lukusuunnitelmaan uutena aineena yleinen puhekasvatus.

Tästä asiasta puhuttaessa on otettava huomioon myös oppilaiden vapaiden harrastusten suuri kehittävä vaikutus. Harrastusten liiallisuus saattaa olla vahingoksi joillekin oppilaille, mutta yleisesti ottaen niistä on nuorten kokonaiskehitykselle mitä suurin hyöty. Harrastuselämän monipuolisuus on varma merkki siitä, että koulussa kasvatetaan yhteiskuntakelpoisia ihmisiä.

Amerikassa, Neuvostoliitossa ja Länsi-Saksassa saatujen kokemusten perusteella olisi myös oppilaiden itsehallinnon kokeilu ja kehittäminen huomionarvoinen asia. Meillä kokeilut ovat tähän saakka johtaneet pikemminkin kielteisiin kuin myönteisiin tuloksiin – ehkä jotakin tyttölyseota lukuun ottamatta. Ilmeisesti ei ole riittävästi tutkittu sitä, missä muodossa idea voitaisiin meikäläiseen kasvatusjärjestelmään istuttaa.

On varmaa, että oppikoulun aineiden moninaisuus on yksi syy siihen, että ammattiin valmistuminen meillä vaatii yleensä vuotta tai kahta pitemmän ajan kuin useissa muissa sivistysmaissa. Liian vähäiset valinnan mahdollisuudet johtavat myös siihen meillä valitettavan yleiseen ilmiöön, että joku yksipuolisesti lahjakas oppilas, joka omien taipumustensa mukaisella alalla on todellinen kyky, karsiutuu pois lukiota läpäisemättä. Tässä suhteessa meikäläinen kasvatus ei todellakaan vastaa sen paremmin nuorten kuin yhteiskunnankaan tarpeita.

Riittäisi, että oppikoulun lukusuunnitelmaan kuuluisi 6-8 runkoainetta, joiden lisäksi saisi valita 5-6 vapaaehtoista ainetta. Luulisin sellaisen lukusuunnitelman vastaavan paremmin sekä nykyisen että huomispäivän yhteiskunnan tarpeita. Ennen kaikkea se vastaisi paremmin nuorten tarpeita, koska se ottaisi enemmän huomioon yksilön taipumukset ja soisi suotuisammat mahdollisuudet nuoren ihmisen luontaiselle kehitykselle.

Oppikoulun nykyinen lukusuunnitelma kaipaisi suuria muutoksia, mutta kaikkien aineiden edustajat pitävät tiukasti kiinni tuntimääristään. Kuitenkin yhteiskunnalla on kaikki valta sanella ratkaisu ja esittää, mitä se pitää tärkeänä. Tässä asiassa vaikuttaa paljon se, millaiset suuntaviivat syntymässä olevalle uudelle peruskoululle annetaan ja mihin tuloksiin ylioppilastutkinnon uudistamista pohtiva komitea päätyy.

Loppujen lopuksi juuri ylioppilastutkinto määrää kokonaan, mitä ja miten oppikoulussa opetetaan. Niinpä esimerkiksi käytännön kielitaitoa opetetaan riittävästi vasta sitten, kun ylioppilastutkinnossakin otetaan tämä aspekti riittävästi huomioon; nythän siinä kontrolloidaan vain kirjallinen kääntämistaito. Viime keväänä ensi kerran vapaaehtoisena kokeiltu uusimuotoinen vieraan kielen koe ennakoi uutta suuntaa ja edistää toivottavasti myös käytännön kielitaitoa.

Aulis Ojajärvi
(Veikko N:o 3 1965, 8-9)

Kustu: Katsokaa nyt taululle, että opitte nämä virheet.” (Veikko N:o 3 1967, 26)

Konventti oli puolestaan painanut ja painoi vuosikymmenen puolivälissä päälle omalla rintamallaan sekä omin tunnuksin. Ne eivät kuitenkaan kaiketi olleet sisäsyntyisiä, vaan pikemminkin ulkokohtaista lainaa Suomen Teiniliitolta, STL, Helsingin Teiniyhdistykseltä, HeTeY ja varsinkin Helsingin Teinien Yhteiskunnalliselta Seuralta, HTYS.

HeTeY toimi yhteiskunnallisesti orientoituneiden teiniaktivistien mielestä toimimisen ilosta, oli sisältä ontto ja järjesti pääkaupungin teineille teinihippoja. HTYS vaati taas teineiltä, että nämä olisivat nimenomaan yhteiskunnallisia teinejä.

Se järjesti alinomaa paneelikeskusteluja ja teki radikaaleja esityksiä kouluolojen parantamiseksi. Norssit eivät kuitenkaan olleet mitenkään joukkomittaisesti innostuneita HTYS:n toiminnasta, ja Veikkokin oli käynyt vastahyökkäykseen seuraa vastaan.
(Kuusi 1965a)

Veikon päätoimittaja lehtori ja myöhemmin kouluneuvos Urho Johansson oli ilmeisesti saanut keväällä 1965 tarpeekseen teinien demokratiavaatimuksista ja kirjoitti jo varsin osoittelevan pääkirjoituksen Veikko N:o 2, toukokuu 1965 lehteen.

Taantumuksen puheenvuoro

Haeckelin ns. biogeneettinen kehityslaki esittää hämmästyttävän väitteen: sen mukaan yksilön kehitys toistaa lyhyesti suvun kehityksen päävaiheet. Ihmissikiöllä on ensin kiduskaaret, sitten karvapeite jne. kuten vuosimiljoonien takaisilla esi-isillään.

Synnyttyään lapsi kasvaa nopeasti läpi myöhemmän historian: hän on oman elämänsä kivikaudessa oppiessaan puhumaan, astuu antiikkiin lukutaitonsa myötä, valloittaa Pyhän maan pelikenttien tiimellyksessä ja tekee löytöretket metsissä samotessaan.

Olipa Haeckelin teorian laita miten hyvässä, yhdessä kohden tekisi mieli väittää sen osuvan oikeaan: tämän päivän lukiolainen näyttää olevan enemmän kotonaan 1800-luvussa kuin nykyajassa.

Hulmuavat liput, barrikadit ja taistelu ovat hänen elementtiään pikemminkin kuin yhteistyö toisinajattelevien kanssa. Yhteisön määräykset ja toimintasäännöt ovat sen palatsin portti, jota hän uhmaa taannoisten romantikko-veljiensä tavoin.

Kehitys on kuitenkin johtanut pitkälle ohi viime vuosisadan. Elämme yhteisössä, jonka olemassaololla on selkeä ja kaikkien hyväksymä tarkoitus. Tässäkin talossa työskentelee tuhat ihmistä yhdessä, ja jokainen on riippuvainen kokonaisuudesta.

Määräykset ja toimintasäännöt turvaavat yhteistyön ja palvelevat kaikkien etua. Toisena vaihtoehtona ei ole vapaus ja onni, vaan anarkia, joukon mielivalta ja kaikkien sota kaikkia vastaan.

UJ
(UJ 1965)

Kuva: Veikko N:o 3 1960, 1.

Päätoimittajan pääkirjoituksella ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta liikkeelle lähteneeseen lumivyöryyn. Norssin Konventti asetti syksyllä 1965 komitean tutkimaan kysymystä, miten kouluun tuotaisiin demokratia; mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Komitea ryhtyi heti uutterasti täyttämään toimeksiantoaan ja antoi julkilausumansa Veikossa N:o 3, lokakuu 1965. Kyseessä oli sama numero, jossa julkistettiin myös rehtori Aulis Ojajärven mietteet.

Oppilasneuvostokomitea

Demokratia kouluihin on teiniuudistajien tämän syksyn taisteluhuuto. Konventti, YKK ja Veikko ovat ottaneet asian syksyn ohjelmaansa. Uudistusta pohtimaan on asetettu toimikunta, joka lehden ilmestyessä on ehtinyt tehdä vaikka mitä.

Itsehallinnon levittämiseen on antanut sysäyksen kaksi vuotta sitten opettajien keskuudessa suoritettu mielipidetutkimus, jossa vastanneet opettajat lähes yksimielisesti periaatteessa kannattavat uudistusta.

Tarkoituksena on herättää enemmän kiinnostusta koulutyötä kohtaan tuomalla demokratia koulun piiriin. Opettajakeskeisyydestä aiheutunut passiivisuus voidaan komitean mielestä poistaa luomalla opettajakunnan ja oppilaiden välille demokraattinen luokkaedustukseen pohjautuva elin, oppilasneuvosto.

Se lausuisi mielipiteensä koulutyötä koskevista asioista sekä toimisi oppilaiden järjestyksen pitoon liittyvän itsehallinnon keskuksena ja organisoijana.

Yhteydenpito auskultantteihin ja vanhempiin on myös ajateltu neuvoston tehtäväksi. Luokanvalvojan tunnit tulisivat olemaan kaavaillussa systeemissä huomattavassa asemassa.

Uudistus on kuitenkin niin kauaskantoinen, että sen valmisteleminen vie paljon aikaa ja harkintaa. Onnistumiseen tarvitaan molempien osapuolten, oppilaiden ja opettajien varaukseton kannatus, jotta yrityksen pohja olisi kyllin luja.

Komitea pyrkii kiertokyselyin, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksin sekä kokouksin keräämään aineiston, jotta syntyvä mietintö voitaisiin esittää sekä opettajille että oppilaille mahdollisimman täysipainoisena.

Konventin komitea
(Konventin komitea 1965)

Oppilasneuvostokomitean alustava mietintö valmistui vuoden 1965 loppuun mennessä ja jaettiin opettajille. Sen olivat laatineet pääasiassa Veikko Rinne ja Markku Heikinheimo. Se ei liene ollut täydellinen, mutta siitä toivottiin hyvää pohjaa tuleville keskusteluille.

Itse mietinnöstä voidaan todeta, että se oli lopunperin peräti maltillinen toisin kuin itse otsikosta olisi voinut ounastella. Siinä oli itse asiassa eräitä samoja asioita kuin rehtori Aulis Ojajärven ajatuksissa, joita on esitetty tämän alaluvun alussa.

Mutta eräitä pukinsorkkia alustavaan mietintöön varmasti sisältyi. Opettajien tuli ensinnäkin ruveta kouludemokratian vartijoiksi, vaikka heidän kokeneiden sanojensa ei tulisikaan ratkaista lopullisesti kaikkia asioita. Oppilasneuvoston tulisi toiseksi nähdä yhtenä tärkeimpänä tehtävänään tulevan polven kouluttamista ja tehokkaan työnjaon järjestämistä.

Oppilasneuvostohan toimisi muutoin vain niin kauan, kun sen innokkaat perustajajäsenet ovat mukana. Ja uudistus tulisi toteuttaa asteittain, jolloin sitä kohtaan suunnattava vastarinta lieventyisi vähitellen. Samalla voitaisiin tietysti koko ajan laajentaa käsiteltävien asioiden piiriä ja päätöksentekoa demokraattisesti oppilaiden haluamaan suuntaan.
(Kuusi 1965b)

Oppilasneuvostoja ei Norssiin tullut vielä 1960-luvulla, mutta myöhemmin kyllä Kouluhallituksen koko koulumaailmaan pakkosyöttämät kouluneuvostot. Nekin kuihtuivat omaan mahdottomuuteensa kituutettuaan voimassa vain noin vuosikymmenen verran. Mutta suomalainen koulu ja Norssi muuttuivat kyllä sinällään liki täydellisesti 1970-luvulla.