Norssin urut

Maassamme ei ole kovin monta koulurakennusta, jonka käytävillä voisi kuulla urkumusiikkia. Siinä missä urkuharmoni oli tuttu näky koulujen luokissa ennen pianojen yleistymistä, varsinaisia kiinteitä pilliurkuja hankkivat vain suurimmat ja varakkaimmat koulut juhlasaleihinsa. Helsingin normaalilyseossa juhlasalia koristavat marmoristen Pro patria -taulujen lisäksi Bror Axel Thulén (1847–1911) vuonna 1910 rakentamat urut, jotka peruskorjattiin ja entisöitiin vuosina 2019–2020.

Johdanto

Ajatus Norssin urkujen historian selvittämisestä sekä urkujen peruskorjauksesta heräsi 2010-luvulla, kun historiallisen koulurakennuksen remontin jäljiltä soitin oli soittokelvoton. Urkujen korjausta pidettiin Vanhojen Norssien hallituksessa kunnia-asiana ja kulttuuritekona, olihan tiettävästi Ressukin kunnostanut omat urkunsa 1990-luvulla koulun 100-vuotisjuhliin. Saadut tarjouspyynnöt muutamalta suomalaiselta urkujenrakentajalta osoittivat kuitenkin projektin haasteen: urkujen tekniikan peruskorjaus tulisi maksamaan useita kymmeniä tuhansia euroja, ja soittiminen ääniasun restaurointi saman verran lisää.

Hanketta edistämään perustettiin urkutyöryhmä, jonka tehtävänä oli selvittää projektin rahoitusmahdollisuuksia ja valmistella urkujen entisöintisuunnitelma. Mukaan otettiin sekä pitkän linjan alumniaktiiveja, Norssia käyneitä ammattiurkureita sekä koulun ja yliopiston edustajat. Pitkällisen varainkeruutyön jälkeen vuonna 2019 saatiin viimein kasaan riittävästi lahjoituksia ja apurahoja, jotta korjaustyöt Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy:n johdolla voitiin aloittaa.

Loppuvuodesta 2020 koitti historiallinen hetki, kun urkujen entisöintihanke tuli päätökseensä. Kymmenen vuoden suunnittelu- ja valmistelutyön jälkeen koulu sai käyttöönsä täydellisesti peruskorjatun soittimen, jonka ääniasu on entisöity alkuperäiseen romanttistyyliseen asuunsa. Hankkeen myötä urut lunastavat jälleen paikkansa Norssin juhlasalin kruununa ja palvelevat kouluyhteisöä ja vierailijoita vuosikymmeniksi eteenpäin.

Rakennushistoria peruskorjaukseen asti

Ennen urkuharmonin tuloa monissa kouluissa oli pienet pilliurut. Kyseessä oli urkujenrakentaja Bror Axel Thulén (1847–1911) kehittämä koulu-urkutyyppi, joka muistutti lähinnä suurta pystypianoa. Näitä yksiäänikertaisia koulujen urkuja on säilynyt muutamia vielä kouluissa; lisäksi niitä on museoissa ja jopa kirkkojen tiloissa sekä yksityisomistuksessa kaikkiaan viitisentoista soitinta.

Pienten urkujen lisäksi suuremmilla kouluilla oli varaa hankkia kiinteitä soittimia, kuten Helsingin normaalilyseolla, jonne hankittiin vuonna 1910 alun perin kuusiäänikertaiset pneumaattiset urut kangasalaiselta urkujenrakentajalta Thulélta. Normaalilyseon soitin opusnumerolla 215 lukeutuu rakentajansa viimeisiin; vastaavankokoisia pneumaattisia soittimia rakentaja teki vuosikymmenen vaihteessa mm. Kestilän kirkkoon (1908), Littoisten tehtaankirkkoon (1910) sekä Ruotsalaiseen normaalilyseoon (1911), joka on samalla viimeinen Bror Axel Thulén nimissä esiintyvä soitin.

Helsingin Normaalilysee oli saanut vuonna 1905 uuden koulutalonsa osoitteeseen Ratakatu 4–6, jonka piirustukset oli laatinut ja rakennustyön ylijohtajana toiminut Yleisten Rakennusten Ylihallituksen ensimmäinen arkkitehti Johan Jacob Ahrenberg (1847–1914). Urut rakennettiin silloisena juhlasalina käytetyn Annankadun puoleisen länsipäädyn voimistelusalin parvelle, jossa soittopöytä oli urkujen sivulla. Arkistotiedot kertovat urkujen valmistuneen 30.5.1910, ja hintana niistä maksettiin 3 780 markkaa.

Koulun oppilasmäärien kasvaessa koulurakennusta jouduttiin korottamaan ja laajentamaan kahdella idänpuoleisella osalla lukuvuonna 1925–1926. Rakennustöitä johti koulun entinen oppilas, arkkitehti Ilmari Adolf Launis (1881–1955), ja niitä valvoi arkkitehti Väinö Toivio (1880–1934). Koulutaloon tuli uusien luokkahuoneiden lisäksi myös erillinen suuri juhlasali urkuparvineen, jonka perälle urut siirrettiin nykyiselle paikalleen. Samalla soittopöydän sijoittelua muutettiin niin, että urkuri istuu soittimen edessä saliin päin kohti salin reunalla olevaa vanhaa puhujakoroketta.

Jatkosodan aikana Helsingin lentopommituksissa koulun lähelle osui pommi, joka vaurioitti merkittävästi koko koulurakennusta, juhlasali ja urut mukaan luettuina. Koulun jälleenrakennuksen yhteydessä vuonna 1945 Kangasalan Urkutehdas suoritti erinäisiä korjauksia ja äänikertamuutoksia soittimeen: I sormiolle rakennettiin uusi äänikerta Schwiegel 2’, ja aikaisempi Salicet 4’ siirrettiin II sormiolle. Samalla vaimea Aeoline 8’ korvattiin Oktava 2’:lla, II sormion Konsertflöjt 8’ muutettiin Flöte 4’:ksi lyhentämällä alkuperäisiä pillejä puoleen ja Gedackt 8’ siirrettiin II sormiolle.

Vuonna 1956 urkuihin rakennettiin polkimien tilalle sähkökäyttöinen puhallinkone, joka sijoitettiin viereisen porraskäytävän oven päällä olevaan tilaan. Korjaustöiden yhteydessä tehtiin myös lisää muutoksia urkujen äänikertoihin, kun II sormion Salicet 4’:n tilalle rakennettiin uusi Principal 4’. Lisäksi I sormion Schwiegel 2’ muutettiin Quinte 1 1/3’:ksi. Urkujen palkeen suojana asennetun levyn takana olevien merkintöjen perusteella puhallinkone ja dispositiomuutokset valmistuivat 27.8.1956, ja urut puhdistettiin ja viritettiin vielä saman vuoden marraskuussa 6.11.1956.

Teknisiä tietoja

Normaalilyseon urut edustavat soittokoneistoltaan putkipneumatiikkaa, joka tuli käyttöön Saksassa 1880-luvun lopulla ja yleistyi Suomessa vuosisadan vaihteeseen mennessä. Nimensä mukaisesti pneumaattisten urkujen toimintaperiaate perustuu ilmanpaineeseen: uruissa kiertää paitsi pilleihin menevä ilma, myös koneistoa käyttävä ilma. Pneumaattisten urkujen ääni syntyy monimutkaisen rakenteen tuloksena: kosketinta painettaessa paineilmalle avautuu tie ohueen lyijyputkeen, jota pitkin se etenee ja täyttää pienen nahkapussin, joka taas avaa venttiilin. Tämä pieni venttiili päästää ilman pikkupalkeeseen, joka avaa varsinaisen soittoventtiilin ilmalaatikolla, jotta ilma pääsee pillin ja soi. Pneumatiikan etuna on urkujen kevyt kosketus suurellakin rekisteröinnillä ja yhdistimiä käytettäessä, joskin haittapuolena lukuisten pikkupalkeiden avulla toimiva pneumaattinen välitys aiheuttaa pienen viipeen koskettimen painalluksen ja soivan äänen välissä.

Kehysrakenteisen, matalan urkukaapin eri elementit ovat peräkkäin: ensimmäisen sormion pillistö on välittömästi fasadin takana, ja välissä olevan kevytrakenteisen paisutusluukuston takana ovat toisen sormion äänikerrat. Jalkion ainoa äänikerta on ajan tavan mukaan paisutuskaapissa takimmaisena. Paljelaitteisto on urkujen takana omana yksikkönään. Viisikenttäisen fasadin pilleistä suurin osa on soivia; vain seitsemän laitimmaista pilliä kummallakin sivulla ovat mykkiä. Julkisivun kehysrakenteet ovat ohuehkoja, nelikulmaisia piiruja, joiden särmät on viistetty voimakkaasti. Kehysrakenteet eivät ulotu ylös asti, vaan pillien yläpäät ovat vapaina.

Säilyneistä varhaisin vastaavalla tavalla sommiteltu fasadi on Toholammin uruissa vuodelta 1907. B. A. Thulén rakentamien urkujen aikaisemmat fasadit olivat koostuneet palkeista ja pilareista, mutta Toholammin asettelussa sekä vaakasuorat että pystysuorat rakenteet ovat keskenään samanlaisia, jolloin syntyy mielikuva rasterista, jonka ruutuihin julkisivupillit on sijoitettu. Urut ovat kauttaaltaan valkoiset ja hyvin hillitysti koristellut, mikä mukailee urkuparven puukaiteen estetiikkaa.

Urkujen takana sijaitseva suuri varastopalje on vastalaskostyyppinen. Sen alla on kaksi syöttöpaljetta, joita varten rakennetut polkimet eivät kuitenkaan ole enää toiminnassa sähköllä toimivan puhallinkoneen korvattua ne. Palkeiden eteen on rakennettu jälkeenpäin yksinkertainen suojaseinä ja varastopalkeen korkeutta osoittava puinen anturi.

Ilmalaatikot ovat Thulén kehittämiä pneumaattisia äänikertakanavalaatikoita, joissa on nahkapussilla toimivat vekselit, yhdet varhaisimpia lajissaan. Soittopöydässä on kaksi selluloidilla ja eebenpuulla päällystettyä koskettimistoa ja niiden yllä rivi rekisterivippoja, joiden kilpien väri vaihtuu sen mukaan, mihin osastoon kukin äänikerta kuuluu. Ensimmäisen sormion äänikerroissa on valkoiset kilvet, toisella sormiolla siniset, jalkioäänikerrassa punainen ja yhdistimissä keltaiset.

Dispositiot

Alla on esitetty Norssin urkujen dispositiot historian eri vaiheissa. Sointiasun restauroinnin yhteydessä lähtökohtana on käytetty alkuperäistä vuoden 1910 dispositiota ja aikakauden estetiikkaa, vertailukohtana muut B. A. Thulén samoina vuosina rakentamat pneumaattiset soittimet. Vuonna 1945 urkujen juhlasaliin siirron yhteydessä rakennetun ylimääräisen äänikerran paikka haluttiin kuitenkin säilyttää: nelijalkaisen huilun lisääminen toiselle sormiolle laajentaa soittimen tulkintamahdollisuuksia ja itsenäistää myös toista sormiota alkuperäiseen verrattuna suuressa juhlasalissa.

Urkujen tyylillisenä lähtökohtana on Suomessa 1880-luvulta seuraavan vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille vaikuttanut täysromantiikka, jonka soinnillisena tavoitteena oli yhtenäinen, kiinteä ja pyöreä urkusointi. Sointivärien kontrastoituvuudesta tingittiin soinnin yhtenäisyyden hyväksi: vaikka erilaisia sointivärejä ei sinänsä väheksytty, niiden itsenäisyys asetettiin dynamiikan palvelukseen. Sormiot rakennettiin saksalaiselle romantiikalle tyypilliseen tapaan dynaamisesti: toinen sormio on ensimmäistä hiljaisempi säestyssormio. Pienessä soittimessa kahdeksanjalkaisten äänikertojen painotus on ilmeinen.

Saksalaisten urkujenrakentajien keskuudessa 1920-luvun puolivälissä levinnyt urkujenuudistusliike halusi palata soitinrakennuksessa historiallisiin malleihin. Osakeyhtiöksi muuttunut Oy Kangasalan Urkutehdas Ab, johtajanaan Bror Axel Thulén pojanpoika Pertti Tulenheimo, otti saksalaisen uudistuslinjan ohjenuorakseen. Uudistusurkujen äänikerrat olivat samannimisiä kuin aikaisemmissakin uruissa, mutta niitä käytettiin ja ne ryhmiteltiin toisin. Aikakauden tyyli-ihanteena oli rakentaa jokaiselle sormiolle principal-äänikerroista koostuva plenorekisteröinti soinnin selkärangaksi, mikä Normaalilyseon kaltaisessa pienessä soittimessa on toteutettu kahdella kolmiäänikertaisella sormiolla, joissa kahdeksanjalkaista pohjaa täydentää nelijalkainen äänikerta ja soinnin huippuna korkea kaksijalkainen tai alikvoottiäänikerta.

Saksalaisvaikutukset näkyivät myös äänikertojen uudelleen nimeämisellä saksalaisten nimien mukaan – esimerkiksi Flöjt muuttui Flöteksi – ja soittopöydän rekisterivalitsimissa näkynyt lyhenne ”jalk.” sai siirtyä kansainvälisen jalkasymbolin tieltä. Entisöinnin yhteydessä äänikertojen nimet palautettiin ruotsinkielisiksi ja soittopöydän rekisterivalitsimien kilvet rakennettiin alkuperäistä tyyliä mukaillen.

Peruskorjaushanke

Uudelle vuosituhannelle siirryttäessä urkujen kunto oli heikentynyt entisestään. Eri henkilöiden muistikuvien mukaan mm. seurakunnan kanttorit soittivat niitä yksittäisissä hartaustilaisuuksissa ja muutaman kerran musiikinopettaja säesti kevätjuhlan Suvivirsi uruilla, mutta soittimen heikko kunto ja epävireisyys lienevät vaikuttaneen kuitenkin ratkaisevasti siihen, että urkujen käyttö loppui vähitellen. Urkujen entisöintihankkeen suunnittelun alkaessa uruista sai vielä soitettua yksittäisiä ääniä, mutta palkeen nahkaosat olivat niin kuluneet, ettei paine riittänyt varsinkaan talvella enää kunnolliseen soittamiseen. Koulurakennuksen peruskorjauksen yhteydessä vuonna 2008 urkuja ei korjattu; päinvastoin, osa urkujen fasadipilleistä vaurioitui ja jouduttiin poistamaan, minkä lisäksi urkujen julkisivun puuosiin tuli kolhuja ja maalilohkeamia. Palkeen nahkaosien vuotoa yritettiin paikata maalarinteipillä, heikoin tuloksin. Viimeisen kerran ennen entisöintiä urkuja soitettiin tiettävästi kevään 2012 ylioppilasjuhlassa.

Urkujen heikentyneestä kunnosta alettiin keskustella koulun alumniyhdistyksen, Vanhat Norssit ry:n keskuudessa vuonna 2012. Samana vuonna pyydettiin ensimmäiset tarjoukset urkujen peruskorjauksesta kolmelta urkurakentamolta. Vuosina 2013 ja 2014 hankkeelle haettiin ulkoista rahoitustukea useilta tahoilta, mutta rahoitusta ei tuolloin kuitenkaan vielä myönnetty. Hanke jäi useaksi vuodeksi odottamaan keskeneräisenä mm. vuonna 2017 järjestettyjen koulun 150-vuotisjuhlien vuoksi.

Vuonna 2018 projekti käynnistettiin uudelleen, ja päivitetyn tarjouspyynnön perusteella hankkeen urakoitsijaksi valittiin Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy. Vuoden 2019 aikana laadittiin apurahahakemuksia soveltuville säätiöille ja rahastoille sekä käynnistettiin varainkeruutyö yhdistyksen jäsenistön ja sidosryhmien keskuudessa. Yhdistyksen hallitus vahvisti 10.9.2019 pitämässään kokouksessa aiemmin tekemänsä alustavan periaatepäätöksen projektin toteuttamisesta ja nimesi sihteeri Lasse Mäen hankkeen vastuuhenkilöksi.

Hankkeen toteutus

Hankesopimus Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy:n kanssa allekirjoitettiin 17.10.2019. Varsinaiset korjaustyöt aloitettiin koululla helmikuussa 2020, ja urakka eteni läpi vuoden marraskuuhun asti. Koronaviruspandemiasta johtuneet rajoitustoimet sekä muutokset työsuunnitelmassa aiheuttivat pieniä viivästyksiä hankkeen valmistumiselle, jonka ajankohta siirtyi elokuulta joulukuulle.

Peruskorjauksen aikana urkujen soittopöytä, ilmalaatikot, ilmanantolaitteisto ja palkeet korjattiin kauttaaltaan, pillit oiottiin ja puhdistettiin ja urkukaappi sekä julkisivu pintakäsiteltiin ja maalattiin. Disposition entisöintitöiden osalta suurin osa alkuperäisistä pilleistä pystyttiin hyödyntämään korjattuina. Puuttuvista äänikerroista Aeoline 8’ on peräisin Hiittisten kirkon puretuista uruista, loput on rakennettu uudistyönä. Entisöinnissä toteutettava dispositio suunniteltiin alkuperäisen pohjalta, joskin 1940-luvulla tehty äänikertalaajennus haluttiin säilyttää. Lopputulos mukailee muiden Thulén 1910-luvun taitteessa rakentamien urkujen dispositioita ja mahdollistaa dynaamiselta skaalaltaan urkujen monipuolisen käytön erilaisissa juhlasalissa järjestettävissä tilaisuuksissa.

Alkuperäisen hankesopimuksen ulkopuolisina lisätöinä koskettimistoja säädettiin kevyemmiksi, urkukaapin huoltoluukkuihin kiinnitettiin lukot ja saranat ja soittopöydän yhteyteen asennettiin nuotti- ja jalkiovalot. Lisäksi urkukaapin takaseinänä toiminut rikkinäinen puukuitulevy korvattiin urkujen julkisivuun sopivalla puupaneloinnilla.

Urkurakentamo suoritti mittavammat korjaustyöt Espoossa sijaitsevalla verstaallaan, jotta hankkeesta aiheutuisi mahdollisimman vähän häiriötä koulun muulle toiminnalle. Hankkeen aikana urkujen ulkoasuun liittyvissä muutos- ja maalaustöissä konsultoitiin Helsingin yliopiston arkkitehti Pirjo Rantaa, ja Helsingin normaalilyseon kontaktihenkilönä toimi tietotekniikkatukihenkilö Ville Laustela.

Urkuhankkeen luovutustarkastus pidettiin koululla 1.12.2020, ja siihen osallistuivat hankkeen valvojan Lasse Mäen lisäksi asiantuntijajäseninä projektissa mukana olleet urkurit Seppo Murto ja Pekka Suikkanen. Urkujen virallinen käyttöönottotilaisuus ja vihkiminen jouduttiin siirtämään koronavirusepidemian takia myöhemmin pidettäviksi.

Kuvia ennen ja jälkeen korjauksen

Urkujen peruskorjaushanke pyrittiin dokumentoimaan mahdollisimman kattavasti tulevaa historiankirjoitusta varten. Korjaushanketta ennen ja sen jälkeen otetut valokuvat osoittavat, kuinka heikkoon kuntoon urut olivat joutuneet myös ulkoisesti ja kuinka soittimen huolellinen entisöinti oli tarpeen. Valkoisella pellavaöljymaalilla toteutettu lopputulos puhuu tyylikkäästi puolestaan. 

Urut norssien muistoissa ja kirjoituksissa

Normaalilyseon urut tulivat jokaiselle koululaiselle tutuksi päivittäisten aamuhartauksien yhteydessä ainakin 1960-70-luvuille saakka. Hartaustilaisuudet tarjosivat lukuisille uruista kiinnostuneille oppilaille myös mahdollisuuden aloittaa soitonopiskelu kouluvuosinaan ja toimia vuorollaan virsien säestäjänä. 

Merkittävän uran kapellimestarina, kuoronjohtajana ja kirkkomuusikkona tehnyt Seppo Murto muistelee oppilasurkurin tehtäviään seuraavasti:

Tuolta [Norssin urkuparvelta] urkutunnit alkoivat. Meille palkattiin vanha norssi Markku Heikinheimo opettajaksi ja homma lähti käyntiin. Muinoin oli välitunneilla ulosmenopakko. Urkuripojilla oli avain urkuparvelle (opettajilla ei), joten suosio oli taattu. Joka aamu piti soittaa sisään- ja ulosmenomusiikkia. Repertuaari oli tosiaan ohut mutta kimpassa keksittiin kaikenlaista… Virsisäestyksessä oli yksi ainoa vaihtoehto, tutti-painike, joka voimakasäänisen rehtorin mukaan nimettiin ”vox Visapääksi”.

Erkki Nordbergin toimittamassa Norssin historiateoksessa on muutamia mainintoja koulun uruista. Nordberg lainaa Raimo Larjolan kirjoitusta tämän omakustanneteoksesta Valvontakomission alaisuudesta YK:n jäseneksi. Elämää ja koulunkäyntiä Norssissa 1947-1955. (2005):

Juha Puromiehen muistelus. ”Unohtumaton päivän avaus, jota valitettavasti ei enää koeta. Urkujen soidessa siirrymme luokittain … valkeaan juhlasaliin. Kevätvirsi kaikuu kauniisti Armas Maasalon mestarillisen säestyksen kirvoittamana… Rehtori Holmström nousee eteemme saarnapulpettiin, jonka takana seinällä ovat marmoriset Pro Patria -taulut muistuttamassa sotiemme uhreista… Puhe päättyy muutamiin rohkaisun sanoihin. Urut heräävät jälleen eloon. Händelin Largo pulppuaa ilmoille täydessä mahtavuudessaan. Uusi päivä on alkanut. Mieli on uskomattoman keveä ja on hyvä olla.”

 Toisessa katkelmassa Harry Halén muistelee urkuja ja aamuhartauksia omakustannejulkaisussaan ”En voi nahkaa kylliksi varoittaa…” – Muistikuvia normaalilyseestä 1955-1963 (1998):

Norssin ääni oli valettu Kangasalan urkutehtaalla. Tinapillit olivat jo kauan sitten vaienneet, mutta jotain sentään säilyi: nauhalta soi vielä Bachin kahdeksan pientä preludia ja fuuga kaikuna 1960-luvun alusta. Luokkatoveri Mauno Konttinen siinä taituroitsee pannen ylhäältä urkuparvelta pulppuamaan alas juhlasaliin noita tuttuja säveliä. Vanhojen urkujen vuotavat ilmalaatikot vingahtelevat ja puhkuvat.

Herättivätpä urkujen heikko kunto myös oppilaiden vastalauseita jo vuosikymmeniä sitten. Veikko-lehden tammikuun 1970 numerossa Jussi Heikkilä esittää huolensa urkujen tilasta kirjoituksessaan Norssin urut – muistaismuistoko? seuraavin sanankääntein:

Koulumme urut alkavat olla viimeisillään. Enää ei edes ammattimies pysty niitä virittämään. Joka päivä saa pelätä jonkin paikan hajoavan. Ääni muistuttaa päivä päivältä yhä enemmän variksen raakkunaa kuin urkujen ääntä. Olisi aika päästää tämä kovin kokenut soitin eläkkeelle. Joku museo ottaisi varmaan ne mielellään vastaan. – – Ei kukaan edes parhaalla tahdollaan pysty väittämään, että soittimen ääni olisi kaunis.

Urkujen seitsemästä äänikerrasta on viisi ylipuhaltavaa, so. ääni on samea ja ilmavirran suhina melko voimakas. Lisäksi voimakkain Principal 8 -äänikerta peittää jokseenkin tarkkaan muiden äänikertojen äänen alleen, lukuun ottamatta korkeaa Quinte 1 1/3 -äänikertaa, mutta tämä äänikerta on taas muodostumassa pieneksi urkupillinäyttelyksi, sillä siinä on viiden aivan asiaankuulumattoman äänikerran pillejä, joista toiset ovat varsin voimakkaita ääneltään, toiset taas perin heikkoja.

Oman pikantin säväyksen suovat mykät koskettimet välissä. Soitin on lisäksi erittäin raskassoittoinen, sillä päästävällä ilmalla toimiva hallinto ei siedä minkäänlaisia ilmavuotoja soittopöydässä, mutta kuivuus on vuosikymmenien aikana tehnyt tehtävänsä, ja vaatinut koskettimien jousten kiristämisen, etteivät urut alkaisi itsekseen soida. Tällaista soitinta EI ole mukava soittaa. Jotain on tehtävä.

Vaikka Heikkilä ehdottaakin kirjoituksensa lopussa uusien sähköurkujen hankkimista ja vanhan soittimen romuttamista, Norssin historialliset urut ovat onneksi säilyneet meidän päiviimme asti yhtenä harvoista aikakautensa koulukäyttöön rakennetuista pilliuruista. Urkujen sointiin tehdyt, sotien jälkeen maassamme vaikuttaneen urkujenuudistusliikkeen estetiikan mukaiset muutokset näyttäytyvät kuitenkin jo aikalaiskirjoituksissa epäyhtenäisenä sointimaailmana. 

Vakinaisten aamuhartauksien päättyessä ja urkujen kunnon heiketessä niiden käyttökin väheni. Vanha norssi, urkuri ja urkujenrakentaja Teppo Lyyjynen järjesti syksyllä 1996 vielä urkujensoiton oppitunteja kiinnostuneille oppilaille viritettyään ensin urkuja (ote koulun tiedotteesta 19.9.1996):

Norssin urut kunnostettiin viime keväänä soittokuntoon. Urkujen kunnostaja, Norssin vuosien 1951-53 oppilasurkuri Teppo Lyyjynen, sittemmin DI ja urkuri sekä urkujenrakentaja, on lupautunut pitämään urkujensoiton alkeita kahdelle kolmen hengen oppilasryhmälle. Mukaan pyrkiviltä edellytetään hyvää soitto- sekä sujuvaa nuotinlukutaitoa. Mikäli pyrkijöitä on enemmän kuin kuusi, joudumme suorittamaan karsintaa, joka perustuu yllämainittuihin kriteereihin. Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää oppilaita urkujensoittoon niin, että he kykenevät tämän jälkeen omatoimisestikin kehittämään taitoaan ja soittamaan koulumme urkuja mahdollisina vapaatunteinaan tai vapaa-aikanaan.

Urkujen peruskorjaushanke kääntää uuden lehden Norssin urkujen historiassa. Hankkeen toteutuminen mahdollistaa sen, että 2000-luvulla uuden sukupolven urkurit ja uruista kiinnostuneet pääsevät tutustumaan tähän harvinaislaatuiseen soittimeen. Urkujen luovutustarkastuksessa aloitettiin samalla urkujen huolto- ja vieraskirja, johon tulevat soittajat voivat jättää merkintänsä.

---

Lähteitä

Nordberg, Erkki. Poikien koulu ja vähän tyttöjenkin: Norssin historia 1930–1974. Vanhat Norssit ry, 2009. E-kirja, saatavilla: https://www.norssit.fi/historiikki.html.

Rautioaho, Asko. Suomen urut 2006: Urkumatrikkeli. Suomen Kanttori-urkuriliitto, 2007.

Sibelius-Akatemian tietokanta Suomen historiallisia urkuja, saatavilla: http://www2.siba.fi/shu.

Helsingin normaalilyseon ja Vanhat Norssit ry:n arkistot

Henkilöhaastattelut vuosina 2011–2020
 

Suomenkielistä kirjallisuutta uruista ja urkujenrakennuksesta kiinnostuneille

Pelto, Pentti. Urkujen käyttäjän käsikirja. Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 1. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 1989.

Pelto, Pentti. Puoli vuosituhatta suomalaisia urkuja. Helsinki: Organum-seura, 2014.

Pelto, Pentti. Hyvä paha urkujenuudistus: urkujenrakentajan käytännöllisiä pohdintoja. Helsinki: Organum-seura, 2017.

Tulenheimo, Martti & Merikanto, Oskar. Urut: niiden rakenne ja hoito. Porvoo: WSOY, 1916. Ilmestynyt Organum-seuran näköispainoksena vuonna 2009.