Kasvattava rankaiseminen

Kilu-Kallen, Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston rehtorin, filosofian maisteri Karl Waldemar Forsmanin [kuva ryhmäkuvassa luvussa norssi0102 sivu 3] piti kerran antaa eräälle pojalle rottinkiselkäsauna. Hän vei pojan tätä kurinpidollista toimitusta varten voimistelusaliin. Sinne päästyä poika kuitenkin karkasi hädissään rehtorin otteesta ja kiipesi voimisteluköyttä myöten kattoon, jotta välttyisi siten rangaistukselta. Rehtori yritti turhaan komentaa poikaa alas sanan voimalla.

Kun se ei onnistunut, hän poistui hakemaan apua ja väänsi voimistelusalin oven kiinni perässään. Rehtori palasi hetken kuluttua takaisin mukanaan voimistelunopettaja Ivar Wilskman eli Vilski [Kuva: Ahtola 1978, 4]. Tämä kiipesi nopeasti köyttä myöten kattoon tavoittelemaan oppilasta. Poika kuitenkin pakeni köydestä toiseen Vilskin tieltä. Mutta lopulta tuli seinä vastaan, eikä pojan auttanut muu kuin antautua. Seurannut kahden miehen antama selkäsauna muodostui näissä olosuhteissa ankarammaksi kuin oli rehtori alun perin suunnitellut. Tarina ei vain kerro, saiko poika Vilskiltä paremman numeron voimistelussa osoittamansa taituruuden takia. 
(Karilas 1937, 19-20)

Kun Punssi, matematiikan yliopettaja, filosofian tohtori, professori Ernst Jakob Waldemar Bonsdorff [1842-1936; Kuva: Joki 1937, 104a] saapui kerran tunnille, sattui odottamaton ’tapaturma’. Hänen tunnille tuomansa pallokartta irtautui jalustastaan ja vieri aulaan. Kun pallo vieri koridoorin toista päätä kohti, [Paavo Juhani] Laitinen [1884-1956] sai innoituksen ja pisti paperilapulle seuraavat sanat: ”Hiis vei pallin, se halkes piru”. Kun paperinpala oli kierrellyt luokkaa, se ehti takaisin Laitiselle.

Punssi oli pallon rikkoutumisesta ilmeisen hermostunut, äkkäsi lapun ja pyysi Laitista tuomaan sen opettajan pöydälle. Laitinen repi hämmennyksissään lapun kahtia, mutta se ei pelastanut häntä kohtalostaan. Punssi otti lapun, pisti prillit nenänsä päähän ja ryhtyi lukemaan lapun tekstiä. Hänen katseensa pysähtyi viimeisen kiroussanan eteen, jonka hän jätti loukkaantuneena lukematta ääneen. Punssi virkkoi vihastuneena syylliselle: ”Vai sinä lähetät täällä lappuja kiertämään ja vielä lisäksi sinä kiroot. Tule opettajahuoneeseen kello 3.”

Bonsdorff oli tullut tunnin jälkeen opettajahuoneeseen perin suuttuneena ja näyttänyt lapun muille opettajille. Uskonnon yliopettaja, vararehtori, pedagogiikan kandidaatti ja filosofian maisteri Karl Ervast [1839-1902] osasi kuitenkin ”Vänrikki Stoolinsa” myös suomeksi. Hän sanoi heti Punssille, että nuohan ovat [Johan Ludvig] Runebergin sanoja. Sekä Ervast että latinan ja suomen kielen kollega [nuorempi lehtori] Anders Viktor Hellman [1851-1902] neuvoivat häntä antamaan Laitiselle appelsiinin kehotuspalkintona eikä rangaistusta.

Ukko joutui hieman hämilleen, mutta katsoi kuitenkin disipliinirikoksen tapahtuneen, mikä olikin totta. Kun Laitinen sitten saapui määräaikana opettajahuoneeseen, Punssi luki hänelle seuraavan tuomion: ”Sinä olet menetellyt tyhmästi ja rikkonut kuria. Jos nämä sanat olisivat sinun omia sanojasi, saisit kaksi tuntia jälki-istuntoa. Mutta koska sanat ovat Runebergin, pääset puolella tunnilla.”
(Karilas 1937 41-42)

Professori Bonsdorffin valvomat jälki-istunnot muodostuivat muutoinkin kuuluisiksi. Kenraaliluutnantti Lauri Malmberg [1888-1948] toimi sotilasurallaan muun muassa Suojeluskuntien Päällikkönä. Kun Malmberg oli lukuvuonna 1902-1903 Norssin kolmannen luokan oppilas, hän sai eräällä luonnontieteiden tunnilla sedältään lehtori Aukusti Juhana Melalta [vuoteen 1878 Malmberg; 1846-1904] pitkiä ja ohuita hyönteisneuloja. Niitä piti tietysti heti kokeilla yhteen jos toiseenkin asiaan. Lopulta Malmberg keksi pistää sellaisella edessä istuvaa koulutoveriaan takapuoleen.

Pisto taisi olla tarkoitettua lujempi, sillä tuloksena oli ankara kiljahdus. Koko luokka heräsi, ja syyllinen sai tunnin jälki-istuntoa. Kun jälki-istunnon aika sitten lauantaina koitti, Lauri oli koko koulun ainoa istutettava. Arestia tuli valvomaan professori Bonsdorff, jolla oli mukanaan joitakin tieteellisiä kirjoitelmia. Professori syventyikin niihin kateederillaan niin, että syrjäisessä pulpetissa istunut koulupoika aivan unohtui.

Malmberg istui kärsivällisesti ja odotti. Vihdoin hänestä alkoi tuntua, että määrätty tunti oli jo kulunut umpeen, mutta professorilla ei vain ollut aikeitakaan lopettaa istuntoa. Aika kului, Johanneksen kirkon tornien varjot venyivät, ja alkoi jo hämärtää. Siitä kolmasluokkalainen huomasi, että kello oli jo varmasti enemmän kuin tarpeeksi, sillä nahoilla ei ollut siihen aikaan omia ajanmittaimiaan. Hän alkoikin herättää professorin huomiota koluamalla pulpetissaan ja yskimällä.

Vihdoin työhönsä syventynyt opettaja huomasi pojan ja katsoi kelloa. Mahtoi professori hämmästyä, kun se näytti jo yli kuutta. Yhden tunnin jälki-istunto oli siten venynyt kolmetuntiseksi. Opettaja nousi valppaana tuoliltaan, astui oppilaan luo ja taputti häntä päälaelle ja sanoi: ”No niin, nämä kaksi tuntia saa oppilas sitten merkitä tulopuolelle.” Lauri Malmberg lähtikin jälki-istunnosta tyytyväisenä. Hänellähän oli nyt varastossa kahden tunnin jälki-istunto, jolla voisi kuitata seuraavat mahdolliset kepposet.
(J. K-o 1939)

Yksi pojista lunttasi kerran edellä mainitun Melaskoopin, luonnonhistorian lehtorin, filosofian maisteri Aukusti Juhana Melan {Kuva: Joki 1937, 104a} tentissä, ja toinen meni siitä kantelemaan. Tämä tapahtui ensimmäisellä tai toisella luokalla. Mela suuttui siitä tavattomasti ja tuli aivan siniseksi naamaltaan. Hän määräsi molemmat, sekä lunttaajan että kantelijan hakemaan päiväkirjansa.

Poika, joka oli luntannut, sai puoli tuntia istumista ’vilpillisyydestä’. Kantelija sai kokonaisen tunnin ’huonosta toveruudesta’. Mela piti lisäksi pienen puheen ja selitti kantelijalle, että tämän menettely oli kovin rumaa, ”koska sen kuitenkin kateudesta teit, kun toinen oli saanut paremman numeron”. Tämän tapauksen jälkeen Melaa kunnioitettiin melkein jumaloimiseen asti.
(Karilas 1937, 49-50)
(Norssi 1992, 17, 26, 90)