Takaisin uuteen aikaan

Suomen oppikoulujen oppilasmäärät olivat sotavuosina huomattavasti lisääntyneet. Poikkeusolot olivat synnyttäneet kansan keskuudessa koulutusoptimismia, mikä lisäsi koulutushalukkuutta. Koulutus oli myös alettu nähdä kaikille avoimena mahdollisuutena. Oppilaita tuli oppikouluun yhä enemmän alemmista sosiaaliryhmistä, vaikka oppikoulu säilyikin pitkään ylempien sosiaaliryhmien ja kaupunkilaisten kouluna. Myös teollisuustyöläiset sekä kaupan ja liikenteen henkilökunta kiinnostuivat lastensa kouluttamisesta. (Kaarninen & Kaarninen 2002, 216)

Koulupoikien kotien varallisuudesta on todettava, että Suomalaisessa Normaalilyseossa oli jo vuoden 1889 asetuksen mukaan saanut olla vapaaoppilaita enimmillään 20 prosenttia, 1/5 kaikista oppilaista (Waltari 1937, 35). Norssissa oli toisaalta jo syksyllä 1931 ollut 675 oppilasta, joista 197, yhteensä 29.2 prosenttia oli ollut vapaaoppilaspaikoilla. Kevätlukukaudella vapaaoppilaspaikka oli sitä paitsi jouduttu myöntämään vielä 35 oppilaalle, jotka ilmoittivat, etteivät voineet lukukausimaksua maksaa. Vapaaoppilaiden osuus oli tällöin noussut 34.4 prosenttiin koko oppilasmäärästä. (HSN 1931-1932, 5)

Ainakaan Norssia ei voinut siten pitää edes 1930-luvulla pelkkien ylempien sosiaaliryhmien kouluna. Norssi säilyi myös sotien jälkeen oppilaitoksena arvioiden eliittikouluna. Mutta se ei ollut mikään yhteiskunnallisen eliitin jälkikasvun koulu. Oli siellä meitä muitakin.

Koko 1930-luvun käydyssä koulukeskustelussa oli ilmaistu halu kehittää oppikoulun lukusuunnitelmaa käytännönläheisemmäksi. Oppikoulun katsottiin jääneen teoreettiseksi tietokouluksi. Kielten opetuksessa oli lisäksi ilmennyt ongelmia, ja varsinkin Maalaisliitto oli jo tuolloin ajanut ruotsin kielen pakollisuuden poistamista suomenkielisissä kouluissa. Englannin osuutta tahdottiin toisaalta lisätä, koska sitä tarvittiin ulkomaankaupassa. Sodan ajan lukusuunnitelmissa voitiin nähdä vuoden 1932 oppikoulukomitean henki, jolla korvattiin ”suorittamatta jäänyt todellinen koulu-uudistus” eräänlaisena välivaiheena.

Koulukeskustelu oli jatkunut sotavuosinakin. Ongelmana oli saada uusi koulu riittävän käytännölliseksi sekä toisaalta riittävän opilliseksi lukiotasoa varten. Välitön liukuminen keskikoulusta lukioon nähtiin ongelmaksi. Kiistely yhtenäiskoulusta ja rinnakkaiskoulusta jatkui, jonka takia uusi oppikoulukomitea asetettiin tammikuussa 1944.

Koulukomitean työskentely päättyi kuitenkin Kouluhallituksen ylijohtajan, tohtori L. Arvi P. Poijärven eron myötä ilman mietintöä. Se oli valitettavaa, koska hän oli juuri itse suorasukaisesti viitannut oppikoulun vanhanaikaisuuteen ja tiettyihin puutteellisuuksiin eräässä välirauhan ajan Veikon kirjoituksessa (Veikko N:o 4, 1941, 3-5).

(Kaarninen & Kaarninen 2002, 217-218)

Ylioppilaiden määrä kasvoi koko maassa vuonna 1945 noin 4 400:än. Lukumäärä lähti kuitenkin laskemaan jo vuonna 1946, joskin hitaasti. Norssissa ylioppilaskokelaita oli suhteellisen tasaisesti, 60-70 vuosittain. Yliopistot ja korkeakoulut eivät kuitenkaan vielä pitkään aikaan sotien jälkeenkään saaneet yhtä hyvin koulutettuja opiskelijoita kuin ennen sotia. Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin yliopiston eräät tiedekunnat joutuivat sen takia järjestämään uusille opiskelijoille lisäkursseja ja karsimaan sisään otettavia. Siihen vaikutti luonnollisesti myös uusien ylioppilaiden suuri määrä. (Kaarninen & Kaarninen 2002, 225; HSN 1943-1944-1945, 1945-1946; 1946-1947; 1947-1948; 1948-1949; 1949-1950)

Sotakorvausten maksamisen ja jälleenrakentamisen aikakautena oli siten ymmärrettävääkin, että koulukeskustelu virisi jälleen vilkkaana heti sodan jälkeen. Kysymyksen asettelu oli nyt seuraava: kuinka koulu saataisiin entistä paremmin palvelemaan kansakunnan käytännön tarpeita. Suunnitteilla olleessa koulu-uudistuksessa koetettiin ajan hengen mukaisesti löytää keinoja erityisesti ammattikasvatuksen tehostamiseksi.

Samassa yhteydessä oli puhuttu ylioppilastutkinnon yliarvioinnista ja sivistyneistön liikakasvusta. Norssissa käsitettiin kyllä, että juuri jälleenrakennuskauden aikana oli mahdollisimman monet saatava tuotantoa edistävään työhön ja koko kansa entistä paremmin opetettava kunnioittamaan ruumiillista työtä.

Mutta samalla oli muistettava, että pienen kansan on maailman myrskyisessä temmellyksessä ennen muuta turvattava sivistykseensä eikä sitä silloin saa ohjata aliarvioimaan henkistä työtä. Luova henkinen työ voi näet monella tavalla edistää ja helpottaa ruumiillista. Myös kasvatuskysymys on murrosaikoina erityisen tärkeä.

Vain tehostamalla luonteenkasvatusta saattaa kansa varmistua siitä, että se voi saada yhteiskunnan johtoon vastuuntuntoisia, epäitsekkäitä ja luotettavia henkilöitä. Norssissa pidettiin sen takia erittäin tärkeänä sitä, että koulun työssä tähdennettäisiin kasvatuksen merkitystä.

Sota-ajan monessa suhteessa puutteellinen työskentely näkyi pitkään Norssin saavutuksissa. Normaaleja kursseja ei voitu tavoitella, ja kauan asepalveluksessa olleille täytyi myöntää erinäisiä helpotuksia. Myös ylioppilastutkinnon vaatimuksia oli jonkin verran helpotettu.

Yhteiskunnassa pohdittiinkin ylioppilastutkinnon muuttamista sellaiseksi, että siinä voitaisiin entistä joustavammin ottaa huomioon oppilaiden erikoisharrastukset. Korkeakoulut olivat lisäksi joutuneet rajoittamaan niihin pyrkivien lukumäärää. Se merkitsi lukiolaisille sitä, että heidän oli tehtävä entistä määrätietoisemmin työtä mahdollisimman korkeiden arvosanojen saavuttamiseksi.

Suomalaisessa Normaalilyseossa se merkitsi lisäksi sitä, että oppilaiden oli entistä enemmän opittava itsenäisesti ja suunnitelmallisesti järjestämään omat opintonsa. Opettajiksi valmistuvien lukumäärä oli vuosi vuodelta hiljalleen laskemassa. Vaatimus yksityisten oppikoulujen opettajien kompetenssin korottamisesta toi toisaalta yhä enenevän joukon jo toimessa olleita opettajia suorittamaan opetusnäytteitä.

Asiaintila vei pakosta siihen, että yliopettajat ja toiset kuuntelua ohjanneet opettajat joutuivat opetusnäytteiden takia olemaan entistä enemmän poissa omasta opetustyöstään. Se ei voinut olla näkymättä oppilaiden työn ohjaamisessa, joka tietysti heikkeni.

Monet yliopettajat olivat rehtoreista puhumattakaan ilmaisseet murheensa siitä, kuinka säännöllisestä opetuksesta voitiin enää ylipäätään puhuakaan. Usein puolet ja joskus jopa enemmän viikkotunneista meni harjoitus- ja virkatunteihin. Opettajapula pakotti lisäksi Norssinkin ottamaan väliaikaisiksi opettajiksi vallan ensimmäisen lukuvuoden auskultantteja, jopa edellisen kevään ylioppilaan. Tämä asiaintila kuvasi sitä heikkoutta, johon koululaitos näytti yleisestikin olleen menossa.

(HSN 1946-1947, 3-4)

Keskustelu oppikoulun uudistamisesta ei tietysti kovin paljon oppilaita kiinnostanut. Eräs merkittävä kysymys oli kuitenkin, mitä kielivalintoja tulisi tehdä sodan päätyttyä. Useat kallistuivat epävarmoissa oloissa englannin ja ruotsin kannalle (Sipponen 2003). Lukusuunnitelman uudistukset näkyivätkin aluksi vain kielivalinnoissa. Ruotsin kielen tunteja lisättiin lukuvuonna 1947-1948 kaikilla lukioluokilla kolmeksi viikossa.

Samalla kuitenkin vähennettiin voimistelun tuntimäärää vastaavasti. Rehtori hämmästelikin, oliko Suomessa todella varaa vähentää liikuntakasvatuksen tuntimäärää niin huomattavasti. Toinen huomion arvoinen asia oli vapaaehtoisen ranskan kielen kurssin poistaminen klassillisilta lukioluokilta. Kodit olivat puolestaan pettyneitä siitä, että linjajakoisen lyseon kaikkien lukioluokkien oli opiskeltava ranskaa kolmantena vieraana kielenä.

(HSN 1947-1948, 4)

Kieliin panostaminen jatkui lukuvuonna 1948-1949. Valtio tuki tuolloin kokeilua, jossa lukiossa järjestettiin ruotsin ja saksan kielen käytännöllistä kerhotoimintaa. Vapaaehtoisesti kerhoihin liittyneet oppilaat saivat niissä harjoitella erittäin vaihtelevalla tavalla vieraan kielen ymmärtämistä ja käyttöä. Se oli todella rohkaissut kerholaisia ilmaisemaan ajatuksiaan vieraalla kielellä. Tulokset olivat lisäksi näkyneet luokkakohtaisessa opetuksessa saaduissa arvosteluissa. ( HSN 1948-1949, 4)

Oppikoulu pysyi kaikista paineista huolimatta kuitenkin koko 1940-luvun norssien kannalta ”läksytehtaana”. Opettaja kuin opettaja vaati oman aineensa asettamista erittäin tärkeiden joukkoon, ja monenlaiset muistitiedot suorastaan upottivat oppilaan tietämisen valtamereen. Olikin varmaa, että oppikoulun käyminen oli heikkolahjaiselle ja keskinkertaisellekin oppilaalle varsin vaativa työsuoritus.

Oppia kun ei voi mekaanisesti soluttaa kenenkään aivoihin, koska oppiminen on huomattava henkinen ponnistus. Tehtävät valmistettiin toisaalta koulussa niin perinpohjaisesti ja opetettavan sovellutusta harjoitettiin siinä määrin, että lahjakkaat oppilaat saattoivat tuolloin jo suorastaan tympääntyä siihen.

Tämän takia oli osoittautunut yhä tärkeämmäksi se, että oppilaista voitiin erotella ne, joiden kyvyt viittasivat selvästi käytännölliselle alalle, niistä oppilaista, joilla oli ilmeiset mahdollisuudet teoreettiseen opiskeluun. Norssissa järjestettiinkin lukuvuoden 1949-1950 keväällä keskikoulun ylimmällä luokalla ammatinvalintatestejä.

Ne olivat tuolloin kunnallisen ammatintutkintaelimen välityksellä pidettyjä älykkyyskokeita, joiden tarkoituksena oli ohjata nuoria oikeaan ammatin valintaan. Nuorille huomautettiin kuitenkin samalla siitä, että moni ihminen kykenee vasta kypsyneemmässä iässä lopullisesti päättämään tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Koulu saattoi 1940-luvun lopussa viitata lukioluokkien opetussuunnitelmien kannalta vain kahteen seikkaan. Linjajakoisen lyseon pitkä matematiikka oli lähinnä tarkoitettu niille, joilla oli ilmeiset lahjat matemaattiseen opiskeluun. Kielilinja soi toisaalta mahdollisuudet juuri niille, jotka halusivat oppia useampia kieliä.

Klassillinen linja, joka luki latinaa jo toiselta luokalta, oli puolestaan entisestään rikastunut. Kreikan ja ranskan lukijoille suotiin vuosikymmenen vaihteessa lukiossa mahdollisuus opiskella lisäksi vapaaehtoisena englannin kielen lyhyt kurssi.

(HSN 1949-1950, 3)

Lentokone sumussa. Kuule, meidän täytyy olla jo aika matalalla, sillä äsken lensi koneen ikkunasta jalkapallo sisään. (Veikko N:o 1 1947, 23)

Opetuksen perinpohjaisuuteen, joka oli tietysti lahjakkaille junnaamista, viittaa muun muassa Kauko Sipponen vuonna 2003 antamassaan haastattelulausunnossa. ”Opetus hidastui sodan aikana. Samoja asioita opetettiin monta kuukautta. Oppilaat miettivät mitä siinä oli takana. Sipponen olikin jälkikäteen miettinyt, ettei ollut edes tarkoitus opettaa enempää. Nykyisin päästään nimittäin paljon pitemmälle. Oliko tarkoitus, että yläluokilla opetus hidastuu?” (Sipponen 2003)

Älykkyys- tai soveltuvuustestit jatkuivat vielä ainakin 1960-luvun alussa. Tämän kirjan kirjoittajan testitulokset viittasivat kartanpiirtäjän uralle. Eräälle sittemmin filosofian tohtoriksi väitelleelle ja professorina toimineelle luokkatoverille ehdotettiin puhelinteknikon ammattia. Kukaan ei toisaalta 1960-luvulla taas kertonut oppikoulun pitkän matematiikan kaikenpuolisesta vaativuudesta. Sitä ei muun muassa tämän kirjan kirjoittajakaan lukioon mennessään täysin ymmärtänyt. Pelastus tuli silloin siitä, että myös pitkän matematiikan lukijat saivat vielä vuonna 1965 kirjoittaa matematiikan sijasta reaalikokeen.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, ettei 1930-luvulla sekä sodan aikana eikä etenkään sen jälkeen käydyssä asiallisessa koulukeskustelussa ollut mitään uutta. Ei yhtikäs mitään, mikäli sitä verrataan 1800-luvun lopulla käytyyn saati 1990- tai 2000 -luvulla käytyihin koulukeskusteluihin.

Suomalaisen Normaalilyseon erääseen edeltäjään, Hämeenlinnan Normaalilyseoon oli perustettu vuoden 1883 asetuksen mukainen reaalilinja jo vuonna 1884. Suomalaiseen Normaalilyseoon sellainen perustettiin lukuvuonna 1889-1890. Silloin jaettiin III ja IV luokka osastoihin, jolloin III luokasta muodostui reaalilinja. Sen oppilaat saivat vaihtaa latinan kielen saksan kieleen ja piirustukseen. Reaalilyseo aloitti toimintansa vieläpä Norssin omassa koulutalossa syksyllä 1891. (Waltari 1937, 35)

Keskikoulu otettiin virallisesti käyttöön vuoden 1914 koulujärjestyksessä samalla, kun lukio-käsitekin (Salminen 2002, 32-33). Norssin kielivalinnat monipuolistuivat jo lukuvuonna 1929-1930 sekä edelleen 1930- ja 1940 –luvulla. Veistoa, pikakirjoitusta, kirjanpitoa ja kansantaloutta oli voinut Norssissakin opiskella vapaaehtoisina aineina jo 1930-luvulla, ja kansantaloudesta tuli myöhemmin pakollinen aine. (HSN 1929-1930, 3; 1936-1937, 7; 1937-1938, 5) Liikuntatunteja vähennettiin myös 1940-luvun lopulla (HSN 1947-1948, 4), kunnes ne onnistuttiin likipitäen poistettua koulujen opetusohjelmista 1990-luvulla.

Näyttääkin siltä, että 130 viimeksi kuluneen vuoden aikana on saatu aikaiseksi vain kaksi todellista koulu-uudistusta. Peruskouluun siirryttiin asteittain vuodesta 1970 alkaen. Viimeiseksi sen otti käyttöön Helsinki vuonna 1978. Lukion merkitys ehkä korostui tuolloin ainakin näennäisesti joiksikin vuosiksi.

Niin kutsuttu ’Lukion kynnys’ oli tosin otettu käyttöön jo 1960-luvun alussa. Se karsi lukioon pyrkijöistä ne, joiden lukuaineiden keskiarvo oli silloisissa keskikoulun päästötodistuksissa alle 6.50. Peruskoulu on toisaalta kiistatta tuonut maan kaikki aikaisemmat lahjakkuusreservit hyötykäyttöön ja tuottanut 2000-luvulla jopa kansainvälisesti huomiota herättäneitä positiivisia oppimistuloksia.

Toinen merkittävä uudistus on ollut automaattisen tietojenkäsittelyn sekä sittemmin internetin tulo yhtäältä helpottamaan ja toisaalta raskauttamaan koulujen opetustyötä sekä oppilaiden oppimista. Tästä uudistuksesta eivät yleiset koulukeskustelijat voi kuitenkaan lyödä rintoihinsa voiton merkiksi eivätkä huutaa Norssin nahkojen kaltaisia Tarzan-huutoja. Tietotekniikan käyttöön ajauduttiin vastustuksesta huolimatta teknologisen kehityksen pakosta, ei minkään koulukeskustelun ansiosta.

Johtopäätöksenä voisikin lopuksi todeta, että suomalaisessa yhteiskunnassa olisi syytä lopettaa kaiken maailman turhanpäiväiset koulukeskustelut, joita käydään vain koulukeskustelujen käymistä varten. Nyt olisi viimein aika paneutua pedagogiikan sekä kunkin aineen didaktiikan kehittämiseen.

Kokonaan oma toimintakenttänsä näyttäisi lisäksi olevan oppilaiden keskinäisten suhteiden palauttaminen inhimillisiksi. Norssista ei ole tätä historiikkia kirjoitettaessa ole näet kantautunut yhtään koulukiusaamis- tai syrjimistapausta ainakaan ennen 1970-lukua, jolloin politiikka pakotettiin kouluihin. Omalta norssiajaltani 1957-1965 en ainakaan muista enkä tiedä yhtään sellaista tapausta, koska se ei kuulunut Norssin menoon eikä meininkiin.

Klassillisen lyseon lukusuunnitelma lukuvuonna 1947-1948

(HSN 1947-1948, 25)

Linjajakoisen lyseon lukusuunnitelma 1947-1948

Muist. 1: Lukioluokilla ovat sielutiede ja filosofia sekä luonnonhistoria ja maantiede keskenään vaihtoehtoisia.
Muist. 2: Kolmas vieras uusi kieli ja piirustus yhdessä voidaan vaihtaa neljänteen uuteen kieleen.
(HSN 1947-1948, 26)

M = Matemaattinen linja
K = Kielilinja