Kadotettu sukupolvi

Käsite ’Kadotettu sukupolvi’ tarkoittaa anglosaksisissa maissa yleensä sitä sukupolvea, jonka haaveet, tavoitteet, ja tulevaisuus olivat jääneet Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin. Mutta myös 1950-luvulla Euroopassa aikuistunutta sukupolvea voidaan kutsua tällä epiteetillä. Tämä sukupolvi jäi sodasta kunnialla selviytyneen sukupolven ja sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien väliin. Se oli kokenut sotaa ja niukkuutta kotirintamalla, mutta ei ollut karaistunut varsinaisissa sotilas- tai edes sotilaspoikatehtävissä.

Sotia edeltänyt elintaso saavutettiin Suomessa vuonna 1948, ja yleinen elintaso kohosi edelleen 1950-luvulla selvästi paremmaksi kuin mitä se oli ollut 1930-luvun ’hyvinä vuosina’. Sotakorvaukset imivät kuitenkin kansakunnan voimavaroja vuoteen 1952 saakka. Niiden takia jouduttiin tuontitavaroiden säännöstelyä jatkamaan vielä vuosikymmenen alkuvuosina. Viimeisenä säännöstelystä vapautui kahvi vuonna 1954, mutta maan talous ja tuonti ulkomailta saavuttivat vuoden 1938 tason vasta vuosikymmenen puolivälin jälkeen. (Ouka 2007, 1.1-1.2)

Tämän ’Kadotetun sukupolven’ vapaa-ajanvieton mahdollisuudet olivat lisäksi varsin rajoitetut pitkälti 1950-luvun alkupuolelle saakka. Lievitystä toivat Hollywoodin filmistudiot, jotka loivat nuorisolle suunnattuja päiväunia ja ihanteita. Esimerkiksi vuonna 1953 Suomeen tuoduista 384:sta elokuvasta 233 oli tehty noissa studioissa. Niiden myötä syntyi nuorten kapinallisten nuorisokulttuuri, joka suhtautui kriittisesti aikuisten maailmaan, maailmankuvaan ja elämänarvoihin. Se alkoi näkyä Helsingin kaduilla lähinnä nuorison pukeutumisessa, ensin kotimaassa valmistettuina ja sittemmin ulkoa tuotuina farmarihousuina sekä nahkatakkeina ja niin sanottuna ’lättähattumuotina’. (Ouka 2007, 3.1)

Lähinnä työväenluokkaisen tai alemman keskiluokan nuorten suosimaa lättähattumuotia on kuvattu muun muassa seuraavasti. ”Tiukat housut puolitangossa, lättään lyöty lierihattu [Borsalino tai Roston] päässä tai sitten pää kokonaan paljaana niskatukka pakkasessa liehuen. Epämääräisen muotoisia ja värisiä ’röijyjä’, merkillisin maisemakuvin tai pinup-tytöin koristeltuja solmioita ja ehkä kaiken kukkuraksi siivottoman näköiset untuvaviikset ylähuulessa tai kerrassaan vaaleanpunainen piimäparta leuassa.” (Ouka 2007, 3.2)

Kuva: Veikko N:o 2 1958, 26.

Kadotetusta sukupolvesta sekä sen lättähattukulttuurista keskusteltiin vanhempien ihmisten keskuudessa ja julkisessa sanassa kovin kiivaastikin. Keskustelua käytiin myös Veikon palstoilla, joskin varsin sivistyneesti.

Kaksi tietä

Nykyajan nuorisosta puhutaan paljon pahaa. Se tuskin peljästyttää ketään, ja puolustajat ovat valmiina. He vastaavat: ”Samoin on puhuttu kaikkien aikojen nuorisosta. Jos yksityisiä valitettavia ilmiöitä voidaankin osoittaa, ei nouseva polvi kokonaisuutena ole entistä huonompi.”

Väite näyttää johdonmukaiselta, mutta siinä on kuitenkin kaksi virhettä: ensinnäkin nuorison puolestapuhujat väistävät nykyisiä pulmia viitatessaan menneisyyteen, ja toiseksi he erehtyvät selittäessään, ettei nuorison nyt tarvitse olla parempaa kuin ennenkään.

Juuri nyt nuorison täytyy nousta korkeammalle kuin aikaisemmin. Maailma on muuttunut; ympäristö, jossa tämän päivän nuoriso elää, on täysin toinen kuin pari sukupolvea sitten. Niillä, jotka nyt seisovat tienhaarassa, on ennennäkemättömät mahdollisuudet. Paha houkuttelee julkeana ja kiihottavana, Hyvällä taas on tarjota tehtäviä, jollaisia ei kenellekään ole aikaisemmin luvattu. Poissa ovat sadun piparkakut ja kova leipä.

Valinta on vaikea, ja vastuu voi tuntua raskaalta. Jos nuoriso horjuu, eivät syyttelyt auta. Syyhän on lopultakin muuttuneen maailman eikä heidän. Mutta jokaisen nuoren, joka lähestyy valinnan tienhaaraa, on kuitenkin muistettava, että jo lähestyessään hänen on pakko määrätä kantansa ja sitten itse vastattava valinnastaan.

Ei nuoruus ole pelkkää valmistautumisaikaa, vaan se on sellaisenaan jo osa elämää. Millainen on päivä tänään, työntäyteinen tai veltto, sellainen on päivä myös kymmenen vuoden päästä. Tässä on ydin siitä lauseesta, joka väittää, ettemme opi koulua, vaan elämää varten.

U.J.
(U.J. 1958)

Opettaja: ”Eikö sinun omatuntosi sano sinulle, että olet menetellyt väärin?
Oppilas R: ”Kyllä, mutta opettaja sanoi minulle viime viikolla, että meidän ei pidä uskoa kaikkea, mitä kuulemme.”
(Veikko N:o 1-2 1950, 10)

R – nen: ”Minä olen sotaväen käynyt mies, joten on turha yrittää mitään hulinata, minä opetan vain fyssiikkata ja sillä hyvä!”
Aaveääni luokasta: ”Aivan niin, herra korpraali.”
(Veikko N:o 4 1957, 19)

Quo Vadis?

”Kutsumuksemme on valmistua kansakuntamme palvelijoiksi. Tunnuksemme on yhteiskunnallinen vastuuntunto.” – Kun katselee näitä lauseita, jotka on kirjoitettu Suomen Teiniliiton jäsenkirjan takakanteen, ja vertaa niitä ihanteisiin, joita kaduilla ja kahviloissa iltaisin liikkuva nuoriso pitää ominaan, tulee pakosta mieleen kysymys: ”Miksi?”

Miksi se osa kansasta, jonka harteille tulevaisuus siirtää raskaan vastuun, on tällainen? Voidaan tosin väittää, että kaikilla tuon massan jäsenillä ei ole teinikorttia, mutta yhtä hyvin voidaan väittää niiden lauseiden sopivan ohjenuoraksi ja johtotähdeksi sekä teineille että ei-teineille. Syy ei kaiketi voi kokonaisuudessaan olla itsessään nuorisossa.

On ollut aina havaittavissa, että nuorisossa kaikkein selvimmin peilautuu ajan henki. Sen toiminnot ja edesottamukset kertovat siitä. Tämän päivän nuorisolle on leimaa-antavana piirteenä alituinen kiire, rauhattomuus ja pakko pitää kynsin hampain kiinni jokapäiväisestä leivästä. Sen on sodanjälkeinen aika tuonut tullessaan, ja se on piirre, jota ennen ei ollut.

Materia on astunut etusijalle, muu on toisarvoista. Ei ole aikaa pysähtyä miettimään elämän todellisia arvoja. Virta tempaa mukaansa. Ihanteet, joiden puutetta nuorison syytetään sairastavan, ovat kyllä jokaisen tiedossa, mutta ne jäävät leijumaan mitäänsanomattomina, toisarvoisina taka-alalle.

Kyynärpäätaktiikka ei suo tilaisuutta niihin perehtymiseen. Taistelu olemassaolosta on aikaisempaa ankarampaa kuin ennen. Ja siinä taistelussa ei kysytä ihanteita, se on kylmää sotaa. Lopputulos on väistämätön: ihanteiden inflaatio.

On väärin syyttää nuorisoa, jos mitään muuta ei seuraa perässä. Yksin syyttelyllä ei voiteta mitään. On ensin luotava olosuhteet, joiden vallitessa ihanteetkin saavuttavat niille kuuluvan aseman. Vasta sitten voidaan odottaa nuorison tunnustavan ne omikseen ja taistelevan niiden puolesta.

Kyösti Hyvärinen
(Hyvärinen 1958)

Helsingin ensimmäinen kunnallinen nuorisokahvila, Haka-kerho, avattiin vuonna 1957 Siltasaarelle Hakaniemen Elannon tavaratalon Pitkänsillan puoleisen, silloisen kaksikerroksisen kivitalon toiseen kerrokseen. Vaikka nuorisokahvila sijaitsi Pitkänsillan pohjoispuolella, siellä kävi myös teininuorisoa. (Tiistaipalaveri, YLE elävä arkisto). Veikon toimittaja Dick vieraili kerhossa vuodenvaihteessa 1958/1959.


Kerhoilta Haka-kerhossa vuonna 1958. Kuva: James-farkkujen mainos.

”Kultainen nuoriso”

Muuan niistä puolirituaalisista keskustelunaiheista, joita tämänhetkinen aikuisten yhteisö käyttää keskinäisessä kanssakäymisessään, on kysymys nuorisosta. Aihe on otollinen; jokainen voi esiintyä asiantuntijana, ja lisäksi pohdittavaksi asetettu ongelma on keskustelijan kannalta sopivasti neutraali: vaatimuksia ei itse tarvitse ruveta täyttämään, ne asetetaan ainoastaan nuorisoa velvoittaviksi.

Muuan fraasi, joka tavallisesti on keskustelun lähtökohtana, on kaduilla ja kahviloissa vetelehtivä nuoriso. Käsite on niin keskeinen, että oikeastaan kaikki aikuisjohtoinen nuorisotoiminta tähtää vain tämän joukon pienentämiseen.

Aikuismaailman hellimä kuvitelma siitä, että kaduilla ja kahviloissa oleskeleminen kasvattaa yksinomaan julkeaan velttouteen ja jopa rikollisuuteen, synnytti hivenen toista vuotta sitten omalaatuisen paradoksin: jotta kaduilla ja kahviloissa vetelehtivä nuoriso saataisiin rakentavien harrastusten pariin, perustettiin uusi kahvila, nuorisokahvila.

Varsinkin sanomalehdistö piti ratkaisua jo etukäteen onnistuneena, ja samaan suuntaan on silloin tällöin myöhemminkin ilmestyneet artikkelit viritetty. Nyt lienee aika pohtia, onko kokeilu todella täyttänyt aikuisten siihen asettamat toiveet.

Tavallisissa kahviloissa oleskelevien nuorten käyttäytymistä ei liene koskaan ainakaan julkisesti täsmällisesti määritelty. Mutta mikäli vaivautuu poimimaan yksityiskohtia eri kirjoituksista saadaan kokoon seuraavanlainen luettelo: nuoret tilaavat kovin vähän ja pitävät pöytiä hallussaan kovin kauan kahvilanomistajan vahingoksi ja paikkaa odottavien aikuisten kiusaksi.

Tätä syytöstä ei voida pitää kovin vakavana. Samaan rikkomukseen lankeaa suurin osa kahvilaa käyttävästä yleisöstä. Toinen syytös väittää nuorison usein olevan kovaäänistä ja julkeaakin, eikä tätä syytettä aina voida torjua.

Entä onko nuorisokahviloiden avulla pystytty poistamaan edellä esitettyjä epäkohtia? Positiivista on seuraava: sitä konfliktia, joka saattoi syntyä nuoren asiakkaan ja kahvilanomistajan välillä, ei esiinny, ei myöskään ole ristiriitaa nuorten ja aikuisten välillä. Nuorta kohdellaan täällä kuin aikuista julkisessa kahvilassa, mikä tietysti on hyvä.

Muuta tuskin sitten on saavutettukaan: se mikä muualla oli kovaäänisyyttä, on nuorisokahvilassa välitöntä elämäniloa. Mikä muualla oli huonoa ryhtiä, on täällä luontevaa huolettomuutta. Ja mikä muualla oli silmäänpistävää pukeutumista, on täällä nuorekasta asiallisuutta…

DICK
(Dick 1959)

Hanski myöhästyy tunnilta: ”Anteeksi, että häiritsen”.
Donna: Ei tuo ollut ollenkaan oikea ilme!”
(Veikko N:o 4 1957, 20)