Leninistä pyhimys ja YYA-sopimuksesta mantra

Maija-Leena Kero on turkulainen filosofian maisteri, joka toimi historian ja yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003. Hänen kokemustensa mukaan koulujen historian opetus suomettui pahasti 1970-luvulla. Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra.

Historianopettajan työ Suomen koululaitoksessa antoi lehtori Kerolle mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, miten viranomaiset halusivat opettajien opettavan ainettaan. Historia ja yhteiskuntaoppi koettiin 1970- ja 1980 –luvulla erityisen tärkeäksi oppilaiden yhteiskunnallisten näkemysten muotoutumiselle. Kuva: TS 2006.

Oheinen lehtori Keron kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 1.4.2006. Se ei liity mitenkään suorasti Helsingin Normaalilyseoon, mutta se antaa erinomaisen ajankuvan 1970- ja 1980 -luvun historian opettajan työstä.

Lehtori Maija-Leena Keron kansioissa on ohjeita ja materiaalia, joita kouluhallitus lähetti näinä vuosikymmeninä. Neuvostoliitto oli silloin "suuri ja mahtava", ja suomalaiset - ainakin eräiden tutkijoiden mukaan - olivat "rähmällään" itään. Silloin syntyi myös suomettumiskäsite.

Kun kouluhallitukseen perustettiin nippu virkoja ja siitä tehtiin uraihmisten virkahissi, alkoi opettajille tulla ehdotuksia teemapäiviksi runsaan materiaalin kera. Jonkun suunnittelijan täyttymyksen vuosi täytyi olla vuosi 1970. Hänen ilokseen tuli saada koko Suomen koululaitos juhlimaan V. I. Leninin syntymän 100-vuotisjuhlaa. Materiaalia tuli kouluhallituksesta Lenin-aiheiseen essee-kilpailuun, eikä kouluhallitus unohtanut tutkielmien ja juhlienkaan virikeaineistoa.

Alle 16-vuotiaille varhaisnuorille tuli järjestää tietokilpailuja Leninistä. Ajateltiin, että lapset lukisivat mielellään hänestä, koska oheistekstin mukaan "Leninin huolenpito lapsista oli aivan erityinen. Usein Leninille lähetetyt lahjat löysivät tiensä lastenkoteihin ja tarhoihin sekä kouluihin. Hän ei myöskään koskaan jättänyt tilaisuutta jutella lasten kanssa. Kuuluisaksi on tullut Sokolnikin kuusijuhla, johon Lenin hankki tarvikkeet ja jossa hän yhdessä lasten kanssa leikki piirileikkejä sekä kissaa ja koiraa."

Leninistä tehtiin "pyhimys"

Kouluhallitus oli siis tekemässä Leninistä ensimmäistä "pyhimystä" luterilaiseen Suomeen. Vuonna 1977 ystävyyskaupunki Leningrad lahjoitti Turulle Leninin patsaan, joka sijoitettiin Taidemuseon lähelle.

Pyhimyksen sädekehä sai uutta loistoa, kun Suomi vuonna 1977 vietti itsenäisyytensä 60-vuotisjuhlaa. Koulut saivat käyttöönsä juhlia varten tehdyn elokuvan, jonka nimenä oli Luottamus.

Elokuvan nähtyään Suomen nuoriso tiesi, ketä meidän itsenäisyydestämme tuli kiittää, ja mikä yhteiskuntajärjestelmä ainoana kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta. Suomen itsenäisyyden juhlinta oli hyvän naapuruuden juhlintaa.

Historianopettajan lähdemateriaaliksi kouluhallitus suositteli suomeksi vuonna 1970 julkaistua Smirnovin kirjoittamaa kirjaa Leninistä. Siinä on laaja luku Leninin muisto elää, ja luvussa vakuutetaan muun muassa seuraavaa:

"Ihmisen nimi jää elämään hänen kuoltuaankin... Leninin nimi elää tänä päivänä Suomessakin… Siitä muistuttaa Suomen tasavallan syntyhistoria, suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden historia ja niiden nykyhetki... Leniniä kunnioittavat työväenliikkeen toimihenkilöt ja maan muut edistykselliset voimat. Suomen kansa muistelee miestä, joka laski tasavertaisuuden ja yhteistyön perustan kansojemme välille."

Eräät peruskoulun historian oppikirjojen tekijät sisäistivät kouluhallituksen Lenin-kuvan niin täydellisesti, että heidän oppikirjoissaan käsiteltiin kymmenien sivujen verran Leniniä ja vuoden 1917 vallankumouksia.

Vuonna 1977 ystävyyskaupunki Leningrad lahjoitti Turulle Leninin patsaan, joka sijoitettiin Taidemuseon lähelle. Kuva: TS Jonny Holmén.

Juhlitun Leninin patsaat kaadettiin pari vuosikymmentä myöhemmin ympäri maailman, joten se siitä "pyhimyksestä"!

Neuvostoliiton sädekehää kirkastivat myös eräät historianopettajien koulutuspäivillä pidetyt luennot, joissa nuoret historiantutkijat todistelivat, että Suomi oli syyllinen ja aloitteen tekijä ei vain Jatkosotaan vaan myös Talvisotaan. Toki myös kuulimme argumentteja vastakkaisista käsityksistä.

Ystävyyden tukipilari oli yya-sopimus, joka sai mantran luonteen. Kouluhallitus lähetti jatkuvasti yya-materiaalia, ja kouluissa opetettiin otsa rypyssä, milloin sopimus uusittiin, montako vuotta ennen edellisen umpeutumista. Mitä useampi vuosi ennen, sitä rajummasta ystävyydestä se kertoi.

Ystävyyteen kuului luonnollisesti oleellisena asiana kaupallinen kanssakäyminen. Koulut saivat valmiit materiaalit ystävien kaupankäynnistä: runkosopimukset, 5-vuotissopimukset ja tavaranvaihtopöytäkirjat.

Kouluneuvostot demokratian kouluina?

Kouluneuvostovaalit, joita järjestettiin 1970-luvun oppikoulun toiselta luokalta lähtien, olivat mielenkiintoinen kokeilu. Poliittisen pioneerikoulutuksen peruako lienee ollut, että jokaisen itseään kunnioittavan oppikoululaisen 12-13 -vuotiaasta alkaen tuli osallistua poliittisiin kouluneuvostovaaleihin. Oppilaat – tulevaisuuden toivotut pioneerit? – eivät puoluepolitiikkaa ymmärtäneet.

Kouluneuvostovaalien äänestys käynnissä syksyllä 1973. (Kolbe 2002, 341)

Onneksi puolueet keksivät lapsia kiinnostavan osallistumismuodon: poliittisin värein sävytetyt rintanapit. Lasten poliittinen osallistuminen muotoutui sitten sellaiseksi, että välitunneilla vaihdettiin punaisia, sinisiä ja vihreitä nappeja keskenään. He kysyivät, montako punaista sinulla on? Vaihdatko siniseen? Loppujen lopuksi lapset luultavasti kokivat saaneensa kakusta parhaimman viipaleen: ilmaiset pelinapit!

Lukioiden kouluneuvostot olivat jo varttuneemman nuorison toimintaa. Vaikka neuvostojen alkuaikoina asettamat tavoitteet kuten opettajien arvosteluperiaatteista päättäminen tai niin sanotut ristiin äänestämiset haudattiinkin yksi kerrallaan, ei ole syytä väheksyä sitä työtä, jota lukioiden kouluneuvostoissa tehtiin.

Vaalien järjestäminen, osallistuminen kouluneuvoston työskentelyyn ja pakolliset yhteiskokoukset vanhempainneuvoston kanssa sekä vastuu järjestyssääntöjen rikkojien rankaisemisesta antoivat lukiolaisille arvokkaita kokemuksia.

DDR juhlinnan kohde kuolinhetkeensä saakka

Syksy 1989 alkoi suunnittelupäivillä. Kouluhallitus oli jälleen muistanut ideoida opettajien tulevaa työtä. Se oli lähettänyt kouluille materiaalia teemaviikkojen järjestämiseksi. Syksyn kuluessa piti käsitellä tarkemmin jotain suunnitelmatalouden maata. Virasto ehdotti kirjelmässään, että erityisesti paneuduttaisiin DDR:ään "sosialismin mallimaana".

Jälleen tuli materiaalia käsittelyn pohjaksi. Mukana oli muun muassa Erich Honeckerin puhe. Se oli tosin pidetty jo vuonna 1980, mutta teemaviikon materiaaliksi se kelpasi vielä syksyllä 1989.

Näin Honecker: "Tällä...historiallisella paikalla... tuon esille lujan vakuuttuneisuuteni siitä, että 1980-luvusta muodostuu uusien menestysten vuosikymmen kommunismin rakennustyössä... Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkanut vuosikymmen johtaisi maailmansosialismin voimistumiseen ja kehittymiseen... Me kommunistit olemme optimisteja."

Koulut juhlivat - ne, jotka juhlivat - syksyllä 1989 DDR:ää, "sosialismin mallimaata". Mutta kuinka ollakaan: juhlinnan loppuvaiheessa Berliinin muuri murtui, DDR mallimaana lakkasi olemasta ja mallimaan kansalaisista tuli liittotasavallalle ongelmallinen "ostien" joukko. Syöpää sairastava mallimaan johtaja joutui vaikeuksiin hakiessaan uutta kotimaata itselleen. Hänestä oli tullut hylkiö. Kouluhallitus vaikeni.

Suomessa koulut juhlivat syksyllä 1989 DDR:ää "sosialismin mallimaana". Juhlinnan loppuvaiheessa Berliinin muuri murtui ja DDR mallimaana lakkasi olemasta, Maija-Leena Kero toteaa.

Kuva: itäsaksalaisia rajavartioita Berliinin muurilla Brandeburgin portin edessä 11. marraskuuta 1989. Kuva oikealla TS/Reuters.

Historian opettajaa ohjastettiin siis ahkerasti ja tendenssimäisesti ylhäältäpäin siinä myrskyävässä aallokossa, jossa järjesteltiin koulumaailmaa uusiksi 1970- ja 1980-luvulla. Koskaan ei kukaan kysynyt, miltä tuntui ravata kouluhallituksen ja historiatieteen aisojen välissä, kun kärryillä istui kokonaisia nuorisopolvia, joiden kasvusta nimenomaan suomalaiseen aikuisuuteen oli omalta historianopettajan osaltaan virkavastuussa!

Mikä kouluissa muuttui?

Kumouksen alttarille joutui paljon, muiden muassa perinteinen arvomaailma ja tapakulttuuri. Koulun juhlatraditiot tyrehtyivät. Käytäntö koski kaikkia juhlia, mutta erityisesti itsenäisyysjuhlaa. Kuinka itsenäisyyttä voi juhlia aikana, jolloin historianopettaja tuskin uskalsi tunneillakaan käyttää sanaa "itsenäisyys"?

"Tiedot" Leningradin ympäristön hienosta tilasta ja tasa-arvosta neuvostoyhteiskunnassa saivat luvan korvata silloisille nuorille Suomi-identiteetin. Miksi juhlia Suomea, jonka talouselämä tuotti työttömyyttä, kun naapurimaassa viimeinen työtön onnistuttiin työllistämään jo 1930-luvulla? Kaikki se, mitä sotaveteraanit, opettajat - vanhemmista puhumattakaan - edustivat, revittiin ja heitettiin romukoppaan.

1970-luvulla "vaaran vuodet"

Lehtori Maija-Leena Kero kävi muutama vuosi sitten kuuntelemassa erään historiantutkijan esitelmää viime vuosikymmenten Suomen historian tapahtumista. Hänen mukaansa "vaaran vuosiksi" ei pitäisi nimetä niinkään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia, joiden kapteenina toimi Yrjö Leino.

Todelliset vaaran vuodet olivat 1970-luvulla, ja vaara tuli Neuvostoliitosta. Tätä taustaa vasten heräsi kysymys, mitä törkyä Suomen kouluhallitus kouluille lähetti parin vuosikymmenen ajan.

Jos opettajat kouluhallituksen kirjeiden toimeenpanijoina toimivat kuten piti, ei Suomen kouluissa totisesti puhuttu Neuvostoliitosta uhkana vaan mahdollisuutena. Valo tuli idästä, ja valon tuojia olivat Lenin ja hänen perintönsä.

Kentälle kouluhallituksen ohjeet eivät kuitenkaan sellaisina menneet. Historianopettajan saama koulutus kriittisyyteen joutui kovaan käyttöön.

Jälkipyykki Kouluhallituksen toiminnasta on edelleen pesemättä. Missä oli 1970-luvun kouluhallinnossa työskennelleiden - aikuisten ihmisten - eettinen vastuu? Kenen vastuulla oli se, että historian opetus valjastettiin puoluepolitiikan käyttöön? Kenen vastuulla oli se, että 12-vuotias asetettiin aikoinaan koulunsa julkisuudessa tekemään poliittisia ratkaisuja? Kenen vastuulla oli se, että juhlatraditio kouluissa loppui? Kenen vastuulla oli se, että kovan sotatyön tehneiden oli vielä kestettävä nuorison rienaus?
(Kero 2006)

Pirkkalan moniste

Koulun historiaopetusta raskautettiin vielä historian kokeiluluontoisella opetusmonisteella, joka paljastuttuaan nimettiin ’Pirkkalan monisteeksi’. Kyseessä oli Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen Yliopiston Psykologian Laitoksen tuottama historian opetusmoniste, ’Historia: 5. luokka: Ihmiskunnan kehityksen yleispiirteet vanhimmista ajoista nykypäiviin saakka’, joka oli tuotettu opetusmenetelmäkokeilussa. Kansankielisen nimensä moniste sai siitä, että sitä käytettiin Pirkkalan kunnan peruskouluissa viidennen luokan opetuksessa lukuvuonna 1974-1975. Monisteen oli laatinut opettaja Antti Penttilä.

Monisteen näkökulma noudatti marxilaista historiankäsitystä, jossa korostettiin yhteiskuntaluokkia sekä yhteiskuntajärjestelmän riippuvuutta tuotannon rakenteesta. Monistetta pidettiin siksi luonteeltaan neuvostomyönteisenä, ja sen käyttämisestä oppimateriaalina nousi kohu. Sittemmin ilmeni, että pohja-aineisto oli peräisin Neuvostoliitosta. Se oli suurimmaksi osaksi, jopa piirroksia myöten kopiota Petroskoissa 1950-luvulla painetusta suomenkielisestä historian oppikirjasta. Kyseessä oli häikäilemätön yritys tuoda opetuskokeilun nimissä kommunistista ideologiaa peruskouluun.

Kansanedustaja Kullervo Rainio toimitti monisteen keväällä 1975 sekä Uudelle Suomelle että Helsingin Sanomille, jotka uutisoivat siitä näyttävästi. Rainio teki samalla kirjallisen eduskuntakyselyn peruskoulun oppimateriaaleista. Lehdistössä kehkeytyi monisteesta laaja keskustelu. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho [sd.] yritti vähätellä asiaa ja ilmoitti aluksi kaiken tapahtuneen hänen tietensä. Lopulta hän kuitenkin perääntyi vakuuttelemaan päinvastaista. Lopulta syylliseksi saatiin Tampereen Yliopiston psykologian professori Tapio Nummenmaa, jota oli projektin yhteydessä ilmeisesti harhautettu ja vedetty nenästä.

Kun petroskoilainen pohja-aineisto sitten toimitettiin lehdistön käyttöön ja sitä julkaistiinkin, tyrehtyi julkinen keskustelu asiasta kuin seinään. Kyseessä oli näet ulkopoliittisesti arka asia. Myöhemmässä keskustelussa on ’Pirkkalan monistetta’ pidetty yhtenä esimerkkinä kouluopetuksen suomettumisesta 1970-luvulla. Itse opetuskokeilun merkitys jäi kuitenkin maantieteellisesti rajatuksi ja vähäiseksi. Ainakaan Norssiin asti sen anti ei liene kovin syvällisesti levinnyt.
(Wikipedia 2008c; Agricola 2008a; Rainio 2008)

Moniste oli alkeellinen ja huonosti tehty sekä kehnosti monistettu. Seuraavilla sivuilla on sen kolme sivua, joita Agricolakaan ei ollut saanut paremmin skannatuksi pdf-formaattiin. Sivun 53 vasemmassa laidassa esitetyt sanat ovat ”Vapaat” talonpojat, Palkkatyöläiset ja Kapitalisti. Sivun 87 tehtävän oikeat vastaukset ovat alhaalta ylöspäin: ’alkukantainen yhteiskunta’, ’orjanomistusyhteiskunta’, ’feodalismi’ ja ’kapitalismi’.