Jatkosodan henki

Suomalaisten joukkojen nopea eteneminen Itä-Karjalaan kesällä 1941 herätti Akateemisen Karjala-Seuran piirissä uinuneen ja Talvisodan poteroihin paleltuneen heimoaatteen uuteen kukoistukseen. Unelmat näyttivät toteutuvan, ja Suur-Suomi oli käden ulottuvilla. Myös oppikouluihin parikymmentä vuotta aikaisemmin perustetut Karjala-seurat heräsivät hiljaiselostaan. Tällainen seura oli perustettu myös Norssiin jo lukuvuonna 1939-1940, ja se jatkoi koulun vuosikertomusten mukaan toimintaansa lukuvuoteen 1942-1943 saakka (HSN 1939-1940-1941, 10; 1942-1943, 4). Sen jälkeen mainintoja toiminnasta ei enää ole. Seuran toiminnasta kerrotaan enemmän luvussa norssi0437 ’Vapaa-ajan keskus’.

Kuva: Roland Freundin kokoelmat.

Havainnollisimman kuvan Norssin Karjala-Seuran ideologiasta saa sittemmin puolustusvoimain komentajaksi kohonneen civis Jaakko Valtasen [s. 1925] puheesta, jonka hän piti Helsingin Toverikuntien liiton puhekilpailussa tammikuussa 1942. Civis Valtanen voitti kilpailun puheellaan.

Velvollisuutemme Suur-Suomen kansalaisina

Historiamme hengetär on jälleen kääntänyt ajan tuntilasin valumaan uutta tuntia. Tämä tunti merkitsee kohtalossamme uutta aikakautta, aikakautta, jota jo kauan on odotettu. Tämän historiallisen täyttymyksen muodostuessa meille yhä kouraantuntuvammaksi todellisuudeksi on meidän selvitettävä itsellemme, mitä tämä meidän kohdallamme merkitsee. – Oletko sinä, arvoisa kuulijani, tullut ajatelleeksi tätä?

Me emme saa tuudittautua sellaiseen ajatukseen, että kaikki olisi valmista senjälkeen, kun Suomi on muodostunut suureksi valtakunnaksi. Ei, vasta senjälkeen kysytään meiltä työtä ja uhrauksia. Isänmaa asettaa eteemme vaativia velvollisuuksia, ja ne meidän on suuren Suomen kansalaisina myös täytettävä. Meillä ei saa olla mitään vaatimuksia, vain velvollisuuksia, sellaisia velvollisuuksia, joissa ei ole yhtään tinkimisen varaa.

Suomalainen nuoriso on osannut kaatua suuren Suomen puolesta, sitä, todistavat tämänkin salin marmoritaulut. Mutta nyt kysytään meiltä enemmän, ehkä vaikeampaa kuin kuoleminen. Meiltä kysytään, osaammeko me tulevaisuudessa e l ä ä isänmaalle. Tahto meillä jokaisella on varmaan hyvä, mutta k y k y ä tuskin kellään liikaa. Meillähän on niin paljon omia itsekkäitä pyyteitä, joiden varjoon unohtuu isänmaan asia. Mutta niin e i s a a olla asian laita! Meidän on elettävä koko elämämme isänmaalle, suurelle isänmaalle, jossa ei yksilö merkitse mitään, vaan kansakunnan etu ja sen tulevaisuus on asetettu kaikkien omien pyyteitten yläpuolelle.

Mitä merkitsee tämä velvollisuus elää isänmaalle? – Se merkitsee koko oman itsemme, omien ajatustemme ja töittemme antamista Suomelle. Se merkitsee suurempia uhrauksia ja ponnisteluja kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Se merkitsee, että meidän on kaikki koulussa ja elämässämme oppimamme viisaus ja taito asetettava isänmaan palvelukseen. Meidän velvollisuutemme on silloin myös kartuttaa näitä tietoja.

Kaikki tämä sen tähden, että kykenisimme asumaan ja viljelemään tätä maata, saattamaan sen pellot vauraiksi, jotta kansamme voisi elää vaikeidenkin aikojen läpi, käyttämään yhteiseksi hyödyksi sen metsien, vuorten ja merten rikkaudet, sanalla sanoen, kohottamaan kansamme aineellisen hyvinvoinnin korkealle. Mutta ehkä vielä tähdellisempää isänmaamme suuruudelle on hengen viljely. Suomenkieli on saatettava voitokkaaksi, ei ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella, vaan niiden ulkopuolellekin kansallisen sivistyksen tulkkina.

Meidän on vapautettava heimoveljemme orjuudesta. Me emme saa halveksia heitä, sillä eihän se ole heidän oma vikansa, että ovat olleet vuosisatoja kestävässä alennustilassa. Meidän on helpotettava heidän elämäänsä mahdollisimman paljon, sillä se on ollut raskaampaa kuin yhdenkään meistä. Meidän on lopuksi turvattava tämän maamme rajat, turvattava se saavutus, jonka nykysodan sankarit ovat verellään lunastaneet, turvattava suuri Suomi.

Ja kaiken edellytyksenä on, että me uskomme suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen. Sillä vain silloin meidän työmme kantaa hedelmää, kun me uskomme asiamme oikeutukseen. Vain silloin me saamme siihen sellaista sisältöä, jota se menestyäkseen vaatii.

Ja minä uskon, ettei kukaan, joka tuntee olevansa suomalainen sekä kuuluvansa Suomen kansaan, kaihda näitä velvollisuuksia. Jokainen nuorukainen ja tyttö tajuaa silloin omat tehtävänsä ja ymmärtää, että suuren Suomen tulevaisuus ei perustu korulauseille eikä tyhjille sanoille, vaan suomalaisten miesten ja naisten uhrauksia vaativille teoille. Vain silloin voimme tuntea täyttäneemme ne velvollisuudet Suomen kansalaisina, jotka meille isänmaa on asettanut, kun jätämme tämän maan tuleville sukupolville vielä rikkaampana ja suurempana kuin se oli silloin, kun me sen vastaanotimme.

(Valtanen 1942)

Civis Valtasen puhe sisältää kokonaisen positiivisen ohjelman, jossa Norssin seitsemäsluokkalaisen katse on jo siirretty hänelle kirkkaana sarastavaan tulevaisuuteen. Oikea Suomi ei ole Tarton häpeärauhan Tynkä-Suomi, vaan ugrien heimon taloudellisesti ja kulttuurisesti voimakas kansallisvaltio. Tyypillistä AKS-ideologiaa edusti myös käsitys, että kaikki vielä tajuavat sen, mikä puhujalle on jo selvinnyt. Todellisemman elämän päämäärä kätkeytyy suurkansallisiin tavoitteisiin. Se ken ei tätä tunne ei myöskään tunne olevansa suomalainen.

Suomen kielen aseman korostaminen tuo mieleen Norssin perinteeseen kuuluvan fennomanian. Fennomaniassa onkin nähty yksi AKS:n juuri. Ja olihan A. Oksanen [Ahlqvist] määritellyt jo 1800-luvun puolivälissä runossaan ’Suomen valta’ rajat, joita AKS koetti miekalla toteuttaa: Äänisjärvi – Pohjanlahti – Auran rannat – Vienansuu. Jääkärimarssin alkuperäiset sanat: "Viro, Aunus, Karjala, Vienanmaa, yks' suuri on Suomen Valta" osoittavat, että sellainen ajattelu ulottui myös Suomenlahden eteläpuolelle.

(Kaakinen 1991, 24-25)

Edes sellaisessakaan ajattelussa, jossa myös Viro laskettiin kuuluvaksi Suomen vallan alle, ei itse asiassa ollut historiallisessa mielessä mitään uutta tai outoa. Niinhän ruotsalaiset olivat ajatelleet 1600- ja 1700 -luvulla sekä venäläiset Pietari I ajoista alkaen.

Suorastaan runebergiläistä uhrautumismoraaliakin esiintyi muun muassa nimimerkin ’Night’ kirjoittamassa runossa, joka julkaistiin Veikossa juuri ennen jatkosodan syttymistä.

1.12.1939

Me marssimme jälleen itään päin
kuten isämme meidän ennen.
Me kuljemme suoraan,
kohti kunnian määrää mennen.

Isän, vaarinkin vapaus Suomen sai.
Uusi polvi nyt lausuu Sulle,
Sinä Luojani, pyynnön yhden vain:
suo sankarikuolema mulle.
(Night 1941)

Civis Jaakko Valtasen puheessa ja nimimerkki Night’in runossa kuvastuu vain sodan ajan norssien erään osan ajattelutapa. Eihän Suur-Suomi -ajattelu ollut kovin yleistä edes suomalaisten aikuisten keskuudessa. Lehtori Esko Roope Joen ajattelu oli sen sijaan sekä Norssissa että Suomessa verrattomasti yleisempää.

Koulun virallinen linja korosti työvelvollisuuden täyttämistä. Sitä koskenut työvelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1942, ja se koski kaikkia 15 vuotta täyttäneitä (Kosunen 2003). Työvelvollisuuden täyttämisestä tuli silloin Norssin pojille haaste. Työvelvollisuuden täyttämistä käsitellään luvussa norssi0409 ’Norssit työtaistelussa’. Konventin kuraattori, Veikon vastaava toimittaja, lehtori Joki kirjoitti puolestaan tästä asiasta Veikon pääkirjoituksessa seuraavasti.

Työhön

Työ on miehen kunnia, sanotaan. Jos koskaan, on viime aikoina, suurten koettelemusten keskellä, tämä totuus kirkastunut meille kaikille. Olemme oppineet näkemään, että pieni kansa voi kestää vain, jos jokainen sen yksilö hellittämättä työskentelee kukin omalla sarallaan yhteisen asian puolesta.

Koululaisen työ on aikaisemmin rajoittunut melkein yksinomaan koulutehtävien suorittamiseen: kesä on saatu käyttää lepoon ja uusien voimien kokoamiseen. Mutta nyt on tilanne toinen. Valtava joukko niitä miehiä, jotka rauhan aikoina huolehtivat siitä, että eri aloilla välttämättömät toimet saatiin hoidetuiksi, seisoo nyt ase kädessä vapautemme vartijoina. Sota ei silti ole vähentänyt rauhanomaisissa tehtävissä toimivien lukua, päinvastoin on työvoiman tarve entistä suurempi.

Nyt on pakko vaatia mukaan kaikki – joutenolo on sallittu vain niille, joiden voimat eivät mihinkään työhön riitä. Näin on myöskin koulunuorisokutsuttu palvelemaan yhteistä etua: toiset armeijamme riveihin, toiset eri tehtäviin työvelvollisina, nuorimmat talkootyöhön ja muuhun vapaaehtoiseen toimintaan. Jokaiselle on annettu sama kunniakas osa: tehdä työtä maansa hyväksi.

Norssit! Kun te nyt lähdette niihin tehtäviin, jotka kullekin teistä on uskottu, niin muistakaa: norssius velvoittaa. Olipa toimenne mikä hyvänsä, tehkää se hyvin. Ottakaa esikuvaksenne ne, jotka parhaiten täyttävät velvollisuutensa, ja pyrkikää heidän veroisikseen.

Ja jos työnne tuntuu joskus raskaalta, niin ajatelkaa, kuinka paljon enemmän vaaditaan sotilaalta, jonka päivin ja öin on on torjuttava vihollisen hyökkäykset, ponnisteltava usein äärimmäiseen uupumukseen saakka. Kohtalo on asettanut meidät suomalaiset paikalle, joka on vaativa, mutta kunniakas.

Sitä voimaa, joka vuosisatojen kuluessa on suomalaiseen mieheen patoutunut, on perintönä myöskin teissä. Tehkää itse kukin se päätös, jonka ylijohtaja L. Arvi P. Poijärvi vuoden alussa omisti Suomen nuorisolle:

”Minä tahdon iskeä kiinni työhön.”
”Minä tahdon olla suora, rehti ja rehellinen.”
”Minä tahdon luoda omassa kodissani ja toveripiirissäni
ympärilleni valoisan ja reippaan ilmapiirin, joka kohottaa painuneet mielet ja antaa sekä vanhoille että nuorille uusia voimia täyttää tehtävänsä rakkaan Suomen maan ja kansan hyväksi.”
(Joki 1943)

Kuva: Veikko N:o 5 1941, 1.
Kuva: Joulunumero 1943, 1.

Jotain yhtäältä civis Valtasen ja Night’in sekä toisaalta kuraattori Esko R. Joen välistä kannanottoa löytyy Veikossa syystalvella 1942 julkaistusta kirjoituksesta.

Aikamme velvoittaa

Meille on suotu ilo elä mukana kansamme loistavan suurissa tapahtumissa. Jo neljättä vuotta on käynnissä sodan ankara leikki. Se on vaatinut kansaltamme raskaita uhreja, se on ollut sille suurten kieltäymyksien aikaa. Sota on aikaansaanut suuria muutoksia meissä itsessämme ja meidän elämässämme. Olemme tänä aikana sisäisesti kasvaneet. Olemme ymmärtäneet meille uskotun historiallisen tehtävän tärkeyden ja unohtaneet sisäiset riitaisuudet ja epäitsekkäät pyyteet.

Aikamme asettaa meille jokaiselle vaatimuksia, se velvoittaa meitä uhraamaan työmme ja voimamme isänmaan alttarille., kansamme onnellisemman tulevaisuuden hyväksi. Emme saa enää ajatella vain omaa itseämme ja omaa hyvinvointiamme ennen kaikkea muuta, vaan meidän on asetettava etusijalle kansamme onni ja hyvinvointi.

Juuri meiltä, Suomen oppikoulunuorisolta vaaditaan nyt paljon. Meidän on muistettava, että me joskus joudumme vastuuseen kansamme kohtaloista ja että juuri meitä joskus tarvitaan suuressa jälleenrakennustyössämme paikkaamaan sodan aiheuttamia haavoja. Parhaat meistä taistelevat ase kädessä rinta rinnan muiden Suomen miesten kanssa puolustaen meitä ja kotejamme. Meidän täällä olevien on suotu jäädä toistaiseksi rauhan töihin. Osoittakaamme jokaisella teollamme, että myös me pystymme täyttämään paikkamme yhteisessä rintamassa.

Kun me tunnollisesti suoritamme jokaisen meille kotona tai koulussa annetun tehtävän, auttaa sekin osaltaan lopullisen voiton saavuttamiseen. Työtä, juuri sitä meiltä vaaditaan. Kulunut kesä antoi todistuksen siitä, että maamme koulunuorisoon kohdistuneet toiveet eivät ole olleet turhia. Suoraan koulunpenkiltä lähdimme kuka tukkityömaalle, kuka keväiselle pellolle. Jokainen täytti velvollisuutensa, vaikka työ varsinkin alussa tuntui raskaalta ja oudolta. Innostus korvasi puuttuvan työtaidon. Voimme olla ylpeitä kesän saavutuksista.

On tunnettua, että sota on vaikuttanut jossain määrin heikontavasti niin Suomen kuin muidenkin sotaakäyvien maiden nuorison moraaliin. Myös meillä on tähän kysymykseen alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota, onpa valtiovaltakin katsonut tarpeelliseksi ryhtyä asian vaatimiin toimenpiteisiin. Tämä asia koskee myös meitä, maamme oppikoulunuorisoa.

Meidän kunnia-asiamme on olla antamatta aihetta moitteisiin. Luopukaamme kaikesta ala-arvoisesta ja kaikesta sellaisesta, joka voisi aiheuttaa syytöksiä meitä ja käyttäytymistämme vastaan. Pitäkäämme itsemme kurissa ja osoittakaamme nuorisollemme se tie, jota sen on kuljettava, että joskus olisimme vastuuntuntoisina yksilöinä valmiit täyttämään paikkamme yhteiskunnassa.

Suomen nuoriso on aina ollut mieleltään puhdas, sen periaatteet terveet ja elinvoimaiset. Osoittakaamme, että Suomen nykyistä nuorisoa elävöittää sama henki, joka on saanut lukemattomat sankarinuorukaiset uhraamaan kaikkensa isänmaan puolesta.
(Wänttinen 1942)

Kuva: Veikko, Joulunumero 1943, 1.