Aivan tavallinen koulumatka

I Palkinto vuoden 1966 kulttuurikilpailujen Novellisarjassa.

Taisipa vähän vetää, koska noin rämähti. Vanhat ihmiset ärsyyntyvät metelistä. Hissi on alhaalla. Pitäisi kävellä, onhan se terveellistä. Mutta aamulla on väsynyt eikä viitsi. Ruokakaan ei maistunut. Eikä siinä ole ollut makua pitkään aikaan. Kyllä sen näkee. Kasvot laihtuneet ja täynnä rupia ja paiseita. Tytöt eivät pidä näppyläkasvoista. Pitäisiköhän alkaa hoitaa kauneuttaan.

Tuo naapurin kalmainen mummu on jo ryppyinen. Sillä ei ole enää näppylöitä. – Jos tämä hissi putoaisi. Vaijeri napsahtaisi poikki. Kun lapselta putoaa voileipä, se ei koskaan putoa voipuoli alaspäin. Lapsilla on lapsen hyvä onni. Mutta tässä voisi käydä kehnosti. Kun ponkaisee ennen pysähdystä, se varmaan auttaa. Rotat loikkaavat laivasta, kun se uppoaa. Kapteeni painuu pohjakerrokseen, koska on pakko.

Aivan tavallisia koululaisten matkalippuja 1960-luvulta. Vuonna 1963 kortti maksoi markan, 1,77 euroa ja yksi matka 0,18 euroa. Vuonna 1965 kortti maksoi 1,50 markkaa, 2,30 euroa ja yksi matka 0,23 euroa. Kuvat: Jorma Rauhalan kokoelma.

Lumi narisee kengissä. Kuten aapisessa. Tyttö ja äiti kävelivät. Nirin, narin, nirskun, narskun. Eihän ennen kasvanut haiveniakaan mun leukaperiin. Nyt kasvaa niin, että humina käy. Puut ovat kauniita. Lumi ja huurre ovat tarrautuneet mäntyihin. Neulaset sojottavat pystyssä kuin siilin piikit. Outoa, että kaupungissakin voi olla näin kaunista.

Vai onko tämä kaupunki. Kaupungissahan on syke. Liikenne kiertää katujen kulmien ympäri kuten veri syöksyy valtimoiden ja laskimoiden läpi. Täällä on vain lepopulssi, ja kuorsauksen rauha huokuu pihoille. Veri puhdistuu keuhkoissa. Keuhko on hiljainen, ja pakkanen paukahtelee sen rakkuloissa.

Kari Kyrönseppä: Sillan luonnekuvan muotoilu. I palkinto vuoden 1962 kulttuurikilpailussa muotoilussa. Kuva: Veikko N:o 2 1962, 25.

Ihmisten vaatteet haisevat. Amerikassa ei saa matkustaa bussissa, jos on pureskellut valkosipulia. Niin täälläkin pitäisi tehdä. Muitten on vain siedettävä ällöttävää löyhkää. Mutta tämä on demokratiaa. Kansalaisten perusoikeuksia on saada syödä valkosipulia ja maksaa veroja. Ja kuka ei pidä kiinni oikeuksistaan, saa maksaa kalliisti.

Kulosaari on rikkaitten kaupunginosa. Sörnäinen ja Hakaniemi. Tuntuu sietämättömältä. On kuuma ja painostava olla. Täytyy kiskoa henki keuhkoihin. Olen kuin astmapotilas. Kurkunpää pienenee ja kuristuu. Verta ja ponnistelua. Ilma on vähissä. Kuin kalat kuivalla maalla.

Kari Mökkölä: Kaupunkimaisema. I palkinto vuoden 1962 kulttuurikilpailussa maalausten sarjassa. Kuva: Veikko N:o 2 1962, 24.

Viileä ilma virtaa keuhkoihin. Se täyttää ne. Se maistuu hyvälle. On pidettävä varansa, ettei nauti sitä liikaa. Tulee pian päihdyksiin. Ihmiset nukkuvat. Herätys! Katsokaa ettette kävele auton alle. Ateneum on suuri ja arvokas.

Kerran yksi mies heittäytyi tuolta alas. Jäi vain märkä läjä kosteaan asvalttiin. Kaikki pysähtyi. Kellokin. Kukaan ei osannut tehdä mitään. Lopulta ambulanssi ulisi paikalle. Ihmisen osia lapioitiin paareille. Perheenemäntä lapioi lantaa kukille. Ihmisruumis on erinomaista matolantaa. Mutta sielua ei voitu lapioida. Se ei ollut pirstoutunut. Sitä ei löydetty. Mutta se oli, ja jäi eloon. Gagarin etsi sielua taivaalta. Olisi etsinyt itseään.

Huomenta! Aina sama kadunlakaisija. Kerran kun se ei tulekaan tuossa vastaan, se on lakaistu ruumiskuoppaan. Rikkojen paikka on roskatunkio. Ihmisten tunkio on hautausmaa.

Kahdeksan vuotta sama luuta, samat haalarit. Enkä koskaan ole jutellut hänelle. Tunnen hänet hyvin. Kiltti mies. Palvelee yhteiskuntaa lakaisemalla koirien jätteet ihmisten jaloista pois. Minulle on luvattu johtaja-asema: ”Norssit ovat johtajia. Muut ovat alhaista massaa.” – Ilman työntekijöitä ei ole työtä, ei ole johtajia, ei ole mitään.

Aleksanterinkatu on pimeä. Jouluvalot ovat sammuneet. Hyvyys ja joulukiireet eivät viihdy joulukadulla. Joulun Katu on muualla, ja sen löytää vain harvoin. Pikkupoika oli joulukadun avajaisissa. Poliisisetä tarttui niskaan ja riuhtaisi jalkakäytävälle. Ei saanut sekoittaa liikennettä. Poika ryntäsi takaisin. Paljon norsseja ihmismeressä.

Jorma Uimonen: Abstraktio. I palkinto vuoden 1965 kulttuurikilpailussa piirrosten sarjassa. Kuva: Veikko N:o 2 1965, 8.

Senaatintorilla Malmsten kääntyi ja sanoi: ”Nyt pojat soitetaan Ankkurit ylös.” Se oli uljas hetki. Torvet raikuivat ja Vanha Helsinki näki pikkupoikien rivistön marssivan tahdissa! Vasen, vasen, eins, zwai, eins, zwai, heil, halt! Yhtäkkiä koukku tarttui pojan vaatteisiin ja nosti norssin ylös joukosta. Sama poliisi? Ei vaan isä. Ja se oli vihainen. Ei saa kukkoilla keskellä katua, soittokunnan perässä kuin kurjasti kasvatettu kakara. Siitä alkoi surkea pikkujoulu, eikä Joulun Katua löytynyt.

Katu on sula. Jalkapohjien alapuolella on kirjakaupan varasto. Sinne kannattaa eksyä, sanoi opettaja. En ole vielä eksynyt. Kino Palatsi on eksynyt paikaltaan. Sen paikalla on rauniokasa ja tyhjä tontti. Jossakin naapuritalojen kellareista harjoittelee Bütmeikers.

Hei, toi pylväs on hai. Kierrän pylvään. Laukku heilahtelee villisti, ja ihmiset tuijottavat. Vilisee. Huh, huh! Otetaanpa rauhallisesti. Autot ovat vihollisia. Juoksen niitä kohti. Kuin lauma virtahepoja. Ponkaisen sivuun. Torvet töräjää.

BLAUPUNKT, SINI, SININEN, SININENPISTE, SINIPISTE. Kuu on valkoinen ja kylmä. Ai anteeksi, törmäilin. Nainen odotti lasta. Olikohan nainen yhtä onnellinen kuin prinsessa. Osaakohan tuon naisen mies ulkoa kolme joululaulua.

Mä osaan ainakin viisi. En ole yhtä komea kuin Gunnar Mattson, mutta osaan viisi joululaulua ulkoa – joo viisi. Minusta tulee onnellinen. Pidän tytöistä. Piruparkoja kaikki miehet. Ilman vaimoa miehet eivät osaisi edes tilata haikaralle.

Pikkupoikalauma elokuvakaapin edessä. Huomaa, että ovat poikakoulusta. Kyllä ne siitä vielä kasvaa, aivan varmasti. Kunnon veijareita kaikki maailman pikkukaverit. Ne eivät osaa vielä ainakaan ajatella. Onnenpekkoja. Kunnes eräänä päivänä ne heräävät kyselemään kaikkea. Ja maailma ei olekaan hyvä. Taskunpohjalla säilytetty ruosteinen naula viskataan lokaiseen katuojaan.

Raitiovaunu kolistelee alas Yrjönkatua. Pyörät kirskuvat ja johdoissa välähtelee. Siniset leimahdukset leikkivät silmissä. Värit menettävät aitoutensa. Hetkeksi pimeys muuttuu valkeudeksi ja rumasta tulee silmää kiehtova. Taas tuo tyttö. Valkeat hampaat ja hiukset. Sille tullee hymykuopat, kun se hymyilee, Hei vaan! Ja hyvää koulupäivää.

Bensiinin tuoksu pistää nenään. Rhodesiassa ei saa bensiiniä. Niin käy, kun ei tottele. Pienenä sanottiin, että Jumala rankaisee. Vaan ei rangaissut. Saakohan se mies bensiiniä. En ikinä osta rotuerottelumerkkiä. En voi rakastaa neekeriä. En rakasta mustalaistakaan.

Lähimmäisiä. Rakasta kuin itseäsi. Itsensä unohtaminen rakastaakseen toisia itserakkaudesta on rakkaudetonta rakkautta. Rakasta elämää… kunnioita sitä… ja anna toisten päästä elämisestä onnelliseksi.

Johanneksen kirkon tornit kurottelevat kohti Jumalaa. Siellä korkealla huipussa on piikki. Sieltä näkee kauas, aina Ruotsinkirjaan asti. Eräs poika kävelee kompastellen pitkin lumista pihaa. Nenänpäässä kimaltaa tippa nuhaa. Silmäkulmissa vielä rähmää. Askelet hieman raskaat ja kompuroivat.

Onpa tämä ovi vahva. Tänään tervehdin kaikkia opettajia. Olen miettinyt levottomia. Vain humalassa osaa ajatella isoja ajatuksia ihmettelemättä. Taisin humaltua aamuilmasta. Ja sain maailman paranemaan? Mutta niin kai tekee jokainen.

Parasta olla vain minä ja laskea montako päivää vielä. Kohta aamut ovat kuluneet, ja kaikki on ohitse. Hieman haikeata ja sen huomaa vasta eron hetkellä. Kuten kaiken.

Jorma Viitanen
(Viitanen 1966)

Kuva: Ilpo Heporauta.