Suomalaistuva pääkaupunki

Helsingistä alkoi vasta 1830-luvulla muodostua vähä vähältä kaupungin oloinen Suomen Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Säännöllinen veneliikenne Kauppatorilta Kaivopuistoon sekä sieltä Viaporiin alkoi vuonna 1838. Diligenssiliikenne, jota hoidettiin hevosvetoisilla vaunuilla, aloitettiin seuraavana vuonna Kauppatorilta Kaivohuoneelle.

Kaupunki alkoi kuitenkin kehittyä vilkkaammin vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin. Katuja ryhdyttiin valaisemaan kaasulyhdyillä vuonna 1861. Seuraavana vuonna avattiin Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie ja sitä seuraavana vuotena aloitettiin viertoteiden [maanteiden] rakentaminen Turkuun sekä Hämeeseen päin. Hevosomnibussiliikenne käynnistyi Kaisaniemestä Vanhaan kaupunkiin vuonna 1876, ja ensimmäinen polkupyöräliike avattiin Helsinkiin vuonna 1884. Junien paikallisliikenne aloitettiin vuonna 1886.

K. Heikkilä: Helsinki vuonna 1903. Valistuksen maantieteellinen opetustaulu.

Vuonna 1887 perustettiin Helsingin Omnibussiosakeyhtiö, joka alkoi seuraavana vuonna liikennöidä hevosvetoisesti Töölöstä Kaivopuistoon. Uusi Raitiotie- ja Omnibussiosakeyhtiö perustettiin vuonna 1890. Se aloitti vuonna 1891 kaupungissa hevosraitioliikenteen, siirtyi sähköraitioliikenteeseen kymmenen vuotta myöhemmin ja otti vuonna 1907 käyttöön ensimmäiset kaksiraiteiset raitiolinjat.

Lauttasaaressa, joka ei kuulunut Helsinkiin, vaan Huopalahden kuntaan, toimi vuosina 1913-1917 oma hevosraitiotie. Ensimmäiset naisrahastajat astuivat raitiovaunuihin vuonna 1917. Raitioverkko laajeni sitten vuosina 1925-1928 Käpylään ja Pasilaan, ja vuonna 1928 Oy Omnibus Ab:n punaiset Reo-merkkiset linja-autot alkoivat liikennöidä Munkkiniemeen sekä Haagaan.
(HKM 2006b; HKT 1921, 65, 135-137, 280-281; HKT 1931, 118-119; HKT 1939, 20-23, 28,29; HKT 2006, 7)

Raitiovaunulippu vuodelta 1911. Lipusta näkyvät sekä linjat että leimauksen kellonaika.

Raitiovaunulinjojen pituus, kapasiteetti ja ulottuvuus 1920-luvulla on esitetty seuraavassa taulukossa.

(HKT 1921, 280-281; 1931, 202, 206-207; Estlander 1931, 136-137, 145)

V. Ylinen: Raitiovaunu Kruununhaassa vuonna 1916.
Valistuksen maantieteellinen opetustaulu.

Helsinki oli 1920-luvulla kotimaisen mittapuun mukaan suomalaistuva suurkaupunki, mutta Itämeren piirissä vielä pikkukaupunki. Kaupungissa oli vuonna 1920 kaikkiaan 36 512 asuntoa. Niissä asui 162 030 henkilöä, noin 1.83 ihmistä kussakin huoneessa, jollaiseksi keittiötkin tuolloin laskettiin. Hieman yli kolmannes asukkaista oli syntynyt Helsingissä ja vajaat kaksi kolmannesta muualla maassa. Ruotsinkielisen väestön osuus oli kuitenkin vielä noin kolmannes koko pääkaupungin asujaimistosta.

Helsingissä oli lukuvuonna 1929/1930 kaikkiaan 22 suomenkielistä oppikoulua, joissa toimi 209 luokkaa, ja 13 ruotsinkielistä oppikoulua, joissa toimi 134 luokkaa. Suomenkielisten oppikoulujen 6 584 oppilaasta oli poikia 3 019. Yli viidennes heistä, 650 poikaa nautti oppikouluopetusta Helsingin Suomalaisessa Normaalilyseossa. Heistä asui 611 oman aikansa Helsingissä, jonka kartta on tämän alaluvun lopussa.

Kaupungin kasvu oli hidastanut vuonna 1918 käydyn Vapaussodan seurauksena. Sitä seuranneella rauhan vuosikymmenellä, 1920-luvulla kaupungin väestö sen sijaan kasvoi vajaa 40 prosentilla, ja asuntokanta peräti 60 prosentilla. Se merkitsi asumisväljyyden merkittävää lisääntymistä. Kun sitten tultiin uudelle vuosikymmenelle, 1930-luvulle asuntoja oli jo 58 000 ja niissä asui 210 000 henkilöä. Yhden huoneen hellahuoneistot, joissa oli niin kutsuttu hellakakluuni sekä lämmitystä että keittämistä varten, olivat kuitenkin vielä yleisiä etenkin työväestön asuttamissa taloissa.
(HKT 1921, 65, 135-137, 280-281; HKT 1931, 118-119; HKT 2006, 7)

Huone hellakakluunilla.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo (HKI 1997, 228)

A. E. Järvinen: Paremman väen olohuone 1908. Kuva: Norssi 2008.

Ensimmäinen maailmansota ja Vapaussota olivat aiheuttaneet Suomessa voimakkaan inflaation ja pula-ajan. Talouselämä toipui ja saavutti uudelleen vakautensa vasta vuonna 1925. Valtion ja kuntien virkamiehet sekä vapaiden ammattien harjoittajat luettiin 1920-luvulla virkamiehiin. Niin sanottu keskiluokka oli pieni. Siihen laskettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1940 kuuluvan vain 10 prosenttia koko maan väestöstä. Se koostui kauppiaista, teollisuuden ja kaupan toimihenkilöistä, opettajista ja alemmista virkamiehistä.

Teollisuusväestön osuus ammatissa toimivasta väestöstä oli kasvanut vuosina 1870-1912 viidestä prosentista 12 prosenttiin. Virkamiehiä, keskiluokkaa ja työväestöä voitiin kuitenkin pitää ensimmäisinä moderneina kuluttajaryhminä.
(Ahlqvist & Raijas 2005, 124-125)

Helsingin kaupunginosat ja yhdistetyt alueet vuonna 1930.
He, Ku, Kä, Me, Pa, To, Va, Vk, Mu, Ha olivat Helsinkiin yhdistettyjä alueita.
(Waltari & Blomberg 1941, 11)

Helsingin väestön kasvu kaupunginosittain 1910-1946

(HKT 1966, 69; HKT 1976, 13)

Helsingin väestötietoja 1920 – 1946  

T. Björnström. Helsinki vuonna 1917. Valistuksen maantieteellinen opetustaulu.

Pääkaupungin oppikouluoloista saa käsityksen seuraavasta taulukosta.

(HKT 1921, 135-137; 1931; 118-119; 1974, 12; 1975; 143-144)

Taulukon perusteella on laadittu seuraava taulukko. Siitä voidaan todeta Vapaussodan jälkeinen lähtökohtatilanteen suhde- ja prosenttilukuja sekä niiden kehittyminen vuosiin 1930 ja 1974 saakka.

Pitkien välimatkojen Suomi ja kasvava Helsinki alkoivat 1920-luvulla myös autoistua.
Hispano Suiza vuosimallia 1914. Kuva: Erkki Nordberg 2008.

Volvon ensimmäinen kaupallinen malli ÖV 2 vuodelta 1927.
Kuva: Bilia Oy.

Rugby Touring 1924. Kuva: Vehoniemen automuseo; Raimo Myllyoja.