Visapään valtakunta

Lehtori, sittemmin yliopettaja ja Norssin Rehtori Niilo Karl Robert Visapää [vuoteen 1932 Backberg, 1904-1979] toimi Norssin kirjastonhoitajana koko 1950-luvun. Kirjasto saatiin todella toiminnalliseksi joululta 1953, jolloin se sai uudisrakennuksesta asianmukaiset toimitilat. Kirjaston käyttö oli vuosikymmenen alussa vilkasta, mutta loppupuolella vain vilkkaanlaista.

Kuva vasemmalla: Niilo Visapää; Akaan-Penttilän yksityisarkisto.

Kirjasto sai edelleen huomattavia kirjalahjoituksia. Merkittävin oli lukuvuonna 1950-1951 filosofian tohtori A. R. Kurjen kirjastosta saadut 1 458 teosta. Tämän lahjoituksen pääryhmät olivat kasvatus- ja opetusoppi, matkailu, filosofia, psykologia, estetiikka, kirjallisuudentutkimus sekä kansantaloustiede. Tieteellisen kirjallisuuden sekä oppikirjojen määrän lähtökohtaa on vallinneiden olosuhteiden takia mahdoton määrittää. Seuraava taulukko kuvaakin kirjaston karttumista ja käyttöä 1950-luvulla lukuvuosittain.

1) Määrän lähtökohtaa on mahdoton määrittää. Tässä lähdetään liikkeelle A. R. Kurjen lahjoituksesta sekä lukuvuonna 1950-1951 hankituista uusista teoksista. Luvut kuvaavat lukumäärää lukuvuoden lopussa.

2) Oppikirjojen määrän lähtökohtaa on mahdoton määrittää. Tässä lähdetään liikkeelle vuonna 1950 hankituista oppikirjoista. Luvut kuvaavat lukumäärää lukuvuoden lopussa.

3) Todellinen määrä kyseisenä vuonna.

4) Kaikkiaan kyseisenä lukuvuonna.

Norssin kirjaston lainaajien ja kirjalainojen määrät käyvät ilmi seuraavasta taulukosta.

(HN 1950-1951 – 1959-1960)

Donna: ”Jos se ei ole should, niin mikä se sitten on?
Apa: ”Would”.
Donna: ”Kiitos, se oli erittäin älykästä!”
(Veikko N:o 4 1957, 19)

Norssin kirjastosta sekä sen käytöstä 1950-luvulla voidaan tehdä eräitä mielenkiintoisia havaintoja. Oppikirjojen määrä lisääntyi vuosikymmenessä 16:sta 187:aan ja niteiden määrä 116:sta 1 037:een. Oppikirjojen lainaajien määrä puolestaan kohosi ensin lukuvuoden 1950-1951 yhteensä 161:stä lukuvuoden 1956-1957 kaikkiaan 282:een pudotakseen sitten jyrkästi lukuvuonna 1959-1960 vain 164:aan. Oppikirjaosasto oli koulun kirjaston ehdoton painopistealue, mikä kuvasi erinomaisesti koulun tasa-arvoista sekä sosiaalista luonnetta.

Tietokirjallisuus karttui vuosikymmenessä vain neljänneksellä. Sen lainaaja- ja lainausmäärät kohosivat kuitenkin vuosikymmenessä yli 2.5-kertaisiksi. Lainaajista oli suunnilleen 1/3 opettajia ja opettajakandidaatteja sekä 2/3 oppilaita. Tämä osoittanee sitä, että Norssi alkoi vähä vähältä liukua silkasta luokkaopetuksesta kohti omatoimista opiskelua. Rehellisyyden nimessä on kuitenkin todettava, että esimerkiksi omatoimiset tuotokset, joihin tiedot oli haettava tietoteoksista, olivat vielä varsin harvinaisia 1950-luvulla. Silloin uskottiin edelleen hyvääkin parempaan herbartilaisuuteen, ulkolukuun ja ulkomuistiin.

’Poikien kirjastolla’ oli oma taattu lukijakuntansa ja suosionsa. Huippuvuodet näyttävät osuneen vuosikymmenen alkupuolelle, mutta uskollista asiakaskuntaa riitti aina lukuvuoteen 1958-1959 saakka. Ehkäpä aivan 1950-luvun lopussa alkanut vaurauden yleinen nousu alkoi kartuttaa poikien omien kotien seikkailukirjastoja. Lopuksi voidaan vielä todeta, että Norssin kirjasto sekä varsinkin sen käyttö olivat vielä 1950-luvulla varsin kaukana koulujen nykyaikaisista tietokeskuksista.

Kirjasto

Oma helppokäyttöinen koulukirjasto on arvokas inspiraation lähde. Norssin kirjastossa oli kaikki koulukirjat ja varsinkin me muutamat vapaaoppilaat lainasimme niitä. Lisäksi löytyi muitten koulujen vuosikertomuksia vakoilu- ja tiedustelutehtäviin, seikkailukirjoja, klassikoita sekä lahjoitettuja erikoisuuksia, muun muassa entiseltä venäjän kielen lehtori A. R. Kurjelta saatuja Sven Hedinin paksuja Tiibet-kirjoja.

Kirjaston tunnelma henki menneitten oppilaspolvien kirjaintoa ja sankarillista kamppailua läksyjen parissa. Pitkät rivit kysytyimpiä koulukirjoja kertoivat taistelun ankaruudesta. Muutamista oli vain pyöreiksi kuluneet irtolehdet jäljellä.

Lainaustapa opetti ensi alkeet tieteellisten kirjastojen käytöstä, sillä jokaisesta teoksesta oli täytettävä erillinen lipuke, jonka irrotettava kulma odotteli lainan palauttamista. Lehtori Visapää oli kiinnostunut kirjaston vakituisista käyttäjistä ja pyrki aina palvelemaan kaikin tavoin.

Kirjastohuoneen hiljainen rauha ja vanhojen kirjojen opillinen myskintuoksu kutsuivat usein äärelleen lepuuttamaan koulurutiinin kolhimaa sisikuntaa. Se oli keidas pelottavassa autiomaassa, jossa tunnetut ja tuntemattomat vaarat vaanivat kulkijaa joka askeleella. Kiitetty olkoon kirjastojen kultainen maailma!

(Halén 1998, 7)

Kirja, johon usein palaan

On eräs teos, joka jo useita vuosia on pysynyt uskollisena ystävänäni. Sillä on kirjahyllyssäni paras eturivin paikka, ja muuttaessani pidän huolta, ettei ainakaan se unohdu. Eikä se ole mikään sellainen arvokirja, jota vain hyllyssä ihaillaan. Ei, yhä uudestaan ja uudestaan olen sen pariin palannut. Kirjan kirjoittaja on Adolf V. Streng ja sen nimi on ”Latinan kielioppi”. [Yliopettaja, professori Adolf Voldemar Streng toimi Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon vt. rehtorina vuosina 1890-1891 ja rehtorina vuosina 1891-1908 sekä vararehtorina vuosina 1908-1918.]

On syitä, jotka vetävät minua tuon rakkaan kirjan pariin. Perusteeksi riittäisivät jo yksistään viimekesäiset latinan ehtoni. Mutta on muutakin. Vaikka teos on vanha ja kulunut, vaikka sen selkä alkaa murtua – pari lehteä on jo hukkunutkin –, vaikka sitä monet ajattelemattomuudessaan ylenkatsovat, kuitenkin otan sen hyvin usein luettavakseni. Loistavaksi kirjoitettuna se todella tempaa lukijan mukaansa. Sen suuri sivumäärä antaa jo aavistuksen siihen kätkeytyvistä tiedon aarteista. Sitä paitsi se on kokoonsa nähden aika kevyt eikä paina koululaukussa paljon.

Kymmenet, sadat, tuhannet ovat ne kerrat, jolloin olen onnellisena tarttunut tuohon kirjojen kuninkaaseen. Ja aina olen herännyt virkeänä ja hyvin levänneenä. Kuten sanottu, ulkoapäin kirja näyttää kuluneelta ja nuhruiselta. Mutta vasta silmäys sisään ihastuttaa vastaanottavaisen lukijan. Mikä ilo onkaan katsella sen hyvin järjestettyjä sivuja, symmetrisesti ja estetiikan lakeja noudattaen sijoiteltuja taivutuskaavoja.

En koskaan tule katumaan, että kerran, useita vuosia sitten, erään vanhemman ja arvovaltaisen henkilön neuvosta hankin tuon kirjoista parhaan. Se tulee perintönä kulkemaan suvussamme vielä vuosisatoja.

Kari

(Kari 1958)

”Menkää, Hakala, paikoillenne ja vetäkää se plastikpussi päähänne ja tukehtukaa!” [Lulu] (Veikko N:o 4 1959, 26)

Maantiedon oppikirja vuodelta ja sen yksi aukeama 1957. Tämä kuva muodosti keskikoulupojille tuolla vuosikymmenellä myös ainoan koulusta saatavissa olleen sukupuolivalistuksen. Ex Libris ja kuvat Erkki Nordberg.

Tästä vuoden 1957 laulukirjasta heleät, nuhaiset ja köhäiset pojanäänet lauloivat.
Kirja maksoi 340 markkaa, € 7,50.
Ex Libris ja kuvat Erkki Nordberg 2007.

Kirjan 18. painokseen oli tehty lisäys, joka alkoi komeasti kansallisesti tärkeillä lauluilla.
Tälle poliittisista korrektiussyistä lisätylle hymnisivulle asti ei tietysti koskaan ehditty etenemään.

Poikakirjoja 1950-luvun lopulta. Kirjat maksoivat noin 300 markkaa, € 6,20 niteeltä. Mutta saihan niitä lainata Norssin kirjastostakin. Ex Libris ja kuvat Erkki Nordberg 2007.

Ja monet täällä hankkivat äärimmäisen turhia virheitä kääntämällä yksiköt monikoiksi ja monikot yksiköiksi ja päinvastoin.

(Veikko N:o 1 1957, 20)