Radikaalia pedagogiikkaa; L. Arvi P. Poijärvi - Täysi-ikäinen radikaali
Haastattelu: Olavi Lindblad – Jorma Meller.
Koonnut: Jorma Meller.
Temppelikatu neljätoista A, viides kerros – osoite, joka muistetaan norssipolvesta toiseen. Kun ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten jouduin kotona kertomaan lähteväni tuonne suden luolaan näyttämään maantiedon tunnilta puuttunutta kartastoa, odotin isän taholta tällaisissa tilanteissa tutuksi käynyttä tiukkaa äänilajia. Yllätyin. Hänpä hymyilikin vain poissaolevan näköisenä ja mutisi: ”Jaa, jaa, Temppelikatu neljätoista…”
Kuva muotokuvasta: Erkki Nordberg 2007.
Käynnit L. Arvi P:n luona eivät rajoittuneet yhteen tai kahteen. Muitakin erikoisuuksia sain kokea Poijärven luokalla: legendaariset luokkajuhlat, luokan hallitukset, luokan järjestyssäännöt, ikimuistettavat luokanvalvojantunnit, joilla käsiteltiin L. Arvi P:n terveyttä ja peruskoulu-uudistusta sekä kaikkea mahdollista ja mahdotontakin siltä väliltä. Ja omituisesti pysyi luokan pankkitili aina vaan plussan puolella salaperäisen ”Tuntemattoman Lahjoittajan” ansiosta.
Vaan yhtä paljon vapisi sormi ovikellon napilla seitsemän vuotta myöhemminkin. Ja yhtä nopeasti hävisi hermostuneisuus isännän ryhdyttyä selvittelemään käsityksiään ”tästä viheliäisestä koululaitoksesta”.
Kouludemokratia
Kouludemokratiaan ei voida hypätä yhtäkkiä. Siihen täytyy harjaantua. Mutta mitä aikaisemmin harjoittelu aloitetaan, sen parempi. Jo niin kutsutulla esikouluasteella – viiden kuuden vuoden vaiheilla – voidaan tehdä pieniä sopimuksia pienistä asioista. Luokkayhteisön sisäinen hallintoharjoittelu on kouludemokratian ensimmäinen vaihe.
Lukioasteella voidaan sitten jo pelkäämättä ruveta käsittelemään esimerkiksi oppikirjojen valintaa. Opettajan – nykyisin puhun kyllä mieluummin opiskelun ohjaajasta kuin opettajasta – tulisi järjestää opiskelijoille gallupeja, joiden avulla nämä saisivat esittää toivomuksia ja kritiikkiä. Niin: kritiikkiä. Ei arvostelusta pidä loukkaantua. Näin päästään vähitellen tasavertaiseen keskusteluun opettajan ja oppilaan välillä. Joka siihen ei pysty, älköön ryhtykö opettajaksi!
Vuonna 1963 kokeilin ensimmäisellä klassillisella luokalla ensimmäistä kertaa maassamme luokkaitsehallintoa. Otin nimenomaan klassillisen luokan siksi, että niitä pidettiin yleisesti jonkinlaisina ”rupusakkeina” alhaisten sisäänpääsypisteiden takia. Ja kuitenkin heti ensimmäisenä vuonna löivät klassikot rinnakkaisluokkansa keskiarvossa.
Pidin yritystäni suorastaan uhkarohkeana. Pian huomasin kuitenkin, ettei pelkoon ollut mitään syytä. Alussa oltiin tietysti tottumattomia puolin ja toisin. Kun esimerkiksi suunnittelimme luokalle järjestyssääntöä ja mietimme sitä rikkoville rangaistuksia, ehdottivat pojat niin verisiä toimenpiteitä, että jouduin heitä vähän hillitsemään.
Luokalla oli hallitus, joka vaihtui joka lukukausi, ja niin joutuivat kaikki vuorollaan vastuuseen. Alussa oli poikien vastuulla esimerkiksi juhlien järjestäminen ja luokassa siisteyden ylläpito.
Jo neljännellä luokalla saatoimme ryhtyä keskustelemaan opetuksesta ja opetustavoista. Kun yhtäkkiä alkoivat luokkani ainekirjoitusnumerot kautta linjan laskea, kysyin pojilta, mistä se nyt voisi johtua. Joku valitti, että suuri osa kirjoittamiseen varatusta ajasta meni aiheen valintaan.
Tähän äkkäsi joku toinen, että jos opettaja antaisi aiheet jo edellisen tunnin lopulla, ehtisivät kaikki miettiä aiheen jo välitunnilla valmiiksi. No – välitin toivomuksen asianomaiselle opettajalle, joka suhtautui asiaan oikein ja noudatti neuvoa. Ja tilanne ainekirjoituksen kohdalla parani.
Tämä on oikein kouluesimerkki siitä, kuinka järkeviä ajatuksia murrosiän vaiheessa olevilta nuorilta voi hedelmällisessä yhteistyössä saada. Juuri heiltä, joita jotkut opettajat nimittelevät leuhkiksi ja ajattelemattomiksi.
Aina ei opettaja tule ajatelleeksikaan, että oppilas voisi ajatella ja tehdä rakentavia ehdotuksia. Nimenomaan nykynuoriso on hyvin kypsää paremman informaatiovälityksen takia.
”Rahan toinen puoli”
Ei pidä nyt kuitenkaan ryhtyä syyttämään vain opettajia. Vanhat opettajat eivät ole saaneet tarvittavaa koulutusta. Sitä tärkeämpää olisikin, että auskultantit päästettäisiin ”luokantunneille” [entinen luokanvalvojan tunti] kuuntelemaan.
Näillä tunneilla voisi opettaja kertoa itsestään ja vaikeuksistaan. Oppilaiden puolestaan tulisi nähdä opettajassaan ihminen virheineen ja hyvine puolineen.
Milloin opettaja menettää malttinsa, ei hänen tulisi jälkeenpäin epäröidä pyytää anteeksi oppilailta. Väitän, ettei hänen niin sanottu auktoriteettinsa siitä yhtään vähene, päinvastoin.
Huomio kiinnitettävä oppilaiden erilaisuuteen
Nykyinen koulu ei ota riittävästi huomioon oppilaiden yksilöllisyyttä. Olen kuvaannollisesti sanonut, että jokaiselle annetaan samanpituinen pitko ja vielä pakotetaan syömään se yhtä nopeasti.
Jokainen oppilas on kuitenkin varustettu erilaisella opiskelukyvykkyydellä. Ennen puhuttiin lahjakkuudesta. Se kuuluukin opiskelukyvykkyyteen ja sisältää puolestaan:
-
älykkyyden,
-
muistin,
-
havaitsemisen [näkö, kuulo, kosketus] sekä
-
käytännön tekijät [lihakset jne.]
Ennen tuijotettiin sokeasti älykkyyteen. Jos oppilas esimerkiksi osasi läksynsä ulkoa kuin vettä, piti opettaja tätä esimerkillisen älykkäänä, vaikka kyseessä saattoi olla hyvä muisti. Muistihan voi olla suorastaan patologinen ilmiö.
Älykkyyskin koostuu osatekijöistä:
Päättelykyky on kaikkein arvokkain. Se ominaisuus on vahva keksijöillä, suunnittelijoilla ja tiedemiehillä. Myös niin sanottu matemaattinen lahjakkuus perustuu siihen enemmän kuin numeerisiin tekijöihin.
Kun siis jokainen oppilas on erilainen, miksi ihmeessä kaikkien olisi oltava kiinnostuneita kaikesta? Jotkut opettajat ovat kauhean loukkaantuneita, jos oppilas ei harrasta hänen ainettaan ja on jossain muussa aineessa hyvä.
Kyllä viimeistään yläluokilla olisi oppilaan saatava päättää, missä on painopiste. Vielä koulun ulkopuolella kiinnostavat oppilaita erilaiset harrastukset, joiden merkitys kasvaakin päivä päivältä.
Nykyään pitävät opettajat kuitenkin jonkinlaisia shokkikokeita: jokaiselle sama tehtävä ja sama aika. Kaiken lisäksi on selviydyttävä kaikesta yksin. Tätä minä nimittäisin suorastaan rikolliseksi.
On tavattoman vaarallista tulevaisuuden yhteiskuntaa silmällä pitäen, että nuoret pakotetaan toimimaan yksin. Ja yhteistyö on kuitenkin yhä tärkeämpi työmuoto yhteiskunnassa.
Ei kokeen tehtävä ole erottaa jyviä akanoista, se on oppimistilaisuus. Voitaisiin ajatella, että jos olisikin toimittava yksin ja jokaisen samassa ajassa, niin koe olisi esimerkiksi kolmeosainen. Jos joku hidas, mutta huolellinen selviytyy ensimmäisestä osasta, niin hyvä.
Jos joukossa on joitakin nopeita, jotka ehtivät tehdä kaikki osat, niin siitä voitaisiin mainita suullisesti, mutta on turha antaa mitään numeroita. Ne vievät oppilailta itsetunnon.
Jos koe ei mene läpi, yritetään uudestaan. Vielä parempi vaihtoehto olisi se, että oppilaat jakautuvat kahden kolmen hengen ryhmiin ja yrittävät yhdessä selviytyä tehtävistä.
Yleensä opettajat piirtävät kokeiden tuloksista jonkun käyrän: muutama ala-arvoinen toisessa päässä, pari kymppiä toisessa ja loput kauniisti sillä välillä. Sitten he ovat tyytyväisiä.
Vasta jos koe menee erinomaisen hyvin, he hätkähtävät: ”Nyt minä olen tehnyt liian helpot tehtävät!” Ja kuitenkin opettajan tulisi hätkähtää, jos kokeesta tulee YKSIKIN ala-arvoinen. Kaiken oppimisen tulisi näet tapahtua onnistumisen ilmapiirissä.
On selvää, ettei tilanne tule koskaan enkelimäiseksi. Hamppareita on kummallakin puolella. Mutta myönteiseen tunnelmaan tulee pyrkiä.
Opettajakoulutus puutteellinen
Juuri näistä peruskysymyksistä keskustellaan liian vähän opettajakoulutuksen yhteydessä. Ollessani Norssissa sanoinkin auskultanteille, että ”audiovisuaalisten välineiden käytön ja muun sellaisen te opitte kyllä siellä Tyttönorssissa. Täällä teidän tulee oppia yksi asia: NÄHDÄ OPPILAS.”
Opettajakoulutuksen tulisi muuttua. Harjoitustuntien tulevaisuudenkuva olisi eräänlainen keskustelutilaisuus, jossa pidetään alustus ja keskustellaan sen pohjalta. Nykyisin sitä vastoin etupäässä kiinnitetään huomiota kysymysmuotoihin ja sellaisiin.
Normaalilyseoiden tulevaisuus näyttää epäselvältä. Joka tapauksessa niitä täytyy muuttaa. Normaalilyseoita perustetaan ilmeisesti kaikkiin yliopistokaupunkeihin. Muutokset tapahtuvat kuitenkin hitaasti. Prosessi on pitkä ja kivulias.
Radikaalit mutta kuivat mietinnöt
Peruskoulu- ja lukionuudistuskomiteoiden mietinnöt ovat tavattoman radikaaleja. Mutta mietinnöt ovat täynnä hienoja lauserakenteita ja sanakäänteitä, joista tavallinen maallikko ei nyt tahdo saada mitään selvää. Niinpä kirjoitankin parhaillaan kokemuksiani ja ajatuksiani radikaalin testamentin muotoon koulunuudistuksesta.
Varsinkin viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana olen paljon joutunut pohtimaan näitä asioita. Monet seikat, jotka olen vain sormituntumalla voinut aavistaa, ovat osoittautuneet oikeiksi muun muassa psykologien lausuntojen avulla.
Vahinko vain, että alan jo olla tällainen vanha mies; nyt olisi tavattoman mukava lähteä nuorten opettajien kanssa liikkeelle tästä, mitä olen saanut oppia.
(Lindblad & Meller 1970)
U.J.: Arkaluontoisia asioita varten on olemassa sivistyssanoja. (Veikko N:o 4 1970, 35)
In the postwar years – postisodan vuosina. (Veikko N:o 4 1970, 35) |
