Henkisen kasvun majakat

Suomen oppikoulujen opettajien valiokaartissa oli eräitä vielä joitain parempia kuin muut tuohon kaartin kuuluneet. Sellaisiksi ovat nousseet erään Vanhan Norssin mielessä ne, jotka jälkeenpäin arvioiden olivat eniten edesauttaneet poikien henkistä kasvua. Tässä joukossa olivat laakeriseppeleen ansainneet muun muassa Matti Castrén, Urho Johansson, Aarre Pipinen, Olavi Pesonen, Tuomo Pekkanen, Eila Lindblom ja Veisto-Paavo.

Kansakuntien kirjavat vaiheet alkoivat avautua vasta Matti Castrénin opastuksella. MaCa ymmärsi jukuripäitä erinomaisesti, ei hämmentynyt mistään ja hirnui välillä kuin hevonen tai väänsi kuuluisan nelikulmaisen hymynsä. Erityisesti taloushistoria tähdentyi kansoja liikuttelevana tekijänä. Turun keskiaikaisen asukasluettelon nimiä hän tulkitsi mieleenpainuvalla tavalla: ”Tämä Tomuhousuhan voi olla vaikka engelsmanni., Tom the Housier…”

Tunneilla MaCa ei tuhlannut aikaa tenttaamalla tietämättömiä: ”Kuka tietää? No, Klutsi!” Alentuvainen hymy nousi karehtimaan MaCan ilkikuriselle naamalle, kun joku antoi historiallisia vaikutussuhteita koskevaan kysymykseen tavanomaisen nollavastauksen; ”Kauppaa edistettiin ja taiteita suosittiin…” Kuva: MaCa vauhdissa. Pekka Helo.

Yrjö Maunu Sprengtporten sai Porrassalmen taistelussa luodin käsivarteensa ja ähkäisi : ”Omat koirat purivat!” ja sitten hän sanoi jotakin muuta. (MaCa)
(Veikko N:o 4 1959, 26)

Joustava älypää, suomen lehtori Urho Johansson ei vähästä hätkähtänyt. Hänelle uskalsi kirjoittaa jopa pila-aineita. Rusken sosialismin ihailija Seli kysyi tosin lupaa saada otsikolla ”Kuraa kaduilla” kirjoittaa Stalingradin piirityksestä.

Mutta Klutsi Helkama kokeili sumeilematta huumorin rajoja aineellaan ”Esittelen kalastusvälineeni”. Hivustonsa siimoista hän eteni takkinsa katiskaan, rysäpöksyihin jne. Antoisat kalavedet kajastivat kuulemma teinitansseissa. Urho kirjoitti loppuun punakynällä ytimekkäästi ”Höpö höpö” ja antoi kuutosen.

Teräsmuori pakinoi puolestaan Afrikan poliittisista levottomuuksista antaen kansallisille johtomiehille uusia nimimuotoja kuten ”Kasabubu”. Simojoen aineissa oli erillinen kansilehti koukeroisin anfangein kuin suoraan Agricolan raamatusta. Jukka Suni kirjoitti taas pientä himmeää käsialaa ja laittoi tekstiä vain joka toiselle sivulle.

Latinan opiskelu koki vallankumouksen, kun Tuomo Pekkanen alkoi jynssätä klassikkojen harjastukkia. Hän pani muutamassa vuodessa kuntoon sen, mikä monenlaisen keinottelun jälkeen oli monien kohdalla ilmeisesti pahasti kesannolla. Nuori mies pani muitta mutkitta tuulemaan eikä siinä auttanut pyristellä.

Kaiken perustana oli opettajassa havaittava suoraviivaisuus ja aineen suvereeni hallinta, joka ei jättänyt sijaa tuumailuille. Tuomo saattoi myös arvovaltansa kärsimättä istua suolaustunnilla pöydällä näppäilemässä kitaraa ja laulamassa kaiken ohikiitävyydestä. Hän oli suorittanut yliopistossa laudaturin myös sanskriitista.

Kun lehtori Eila Lindblom, Donna kurvasi Triumphillaan pihaan, pojilta alettiin ottaa luuloja pois. Donna oli kova ja voimallinen nainen, joka teki pojista lempeästi muussia englannin tunneilla. Tuo mestaripainijan lailla itsevarma ja täydellisen peloton nainen kävi aina suoraan päälle ja kykeni helposti jyräämään kenet tahansa – jollei muuten niin julkisesti nolaamalla:

- Sinä olet nyt sellainen possu eli possländare!
- Niin niin, Virranteen kirja on vanha ja Virrannekin on jo vanha.
- Oh, you have such good stories!
- Oh, such babies!

Muistikuva: Avokaulaiseen asuun sonnustautunut Donna asettautuu tuolilleen ja avaa päiväkirjan. Järjestäjä seisoo takana ja kurkistaa Donnan olan yli nähdäkseen paremmin. Donna katsettaan nostamatta: ”No, näkyykö sieltä mitään?” Järjestäjä-rassukan hämminkiä lisäsi luokan äänekäs hirnunta. (Larjola 2007, 46-47)

Olavi Pesonen keskittyi musiikkitunneilla soittelemaan äänilevyiltä näytteitä merkkiteoksista tai vaihtoehtoisesti kertoilemaan Tarakatkasta, oudosta linnusta, jonka yksi koipi roikkui pitkänä riukuna toisen ollessa lyhyt lynkkysääri.

Sellainen toispuolinen otus joutui seisomaan vuorenrinteellä aina sama kylki seinämään päin. Jos se yritti kääntyä, tasapaino petti ja seurasi lankeemus. Pesosen olemus oli leppoisa ja kerrontans rauhallista. Se vangitsi mielikuvituksen ja nosti sävelten sekä seikkailujen maailmaan.

Martti Paavolaisen, Veisto-Paavon tunsi koko koulu, vaikka veisto olikin klassikoilla vapaaehtoista. Hän yllytti poikia ottamaan jopa pikakirjoituksen vapaaehtoiseksi aineeksi ja näytti itse miten noita somia koukeroita oikein vedetään. Hän oli isällinen ja ilkikurinen kaikenymmärtäjä, jonka kanssa oli hauska jutella. Hän oli harrastuksenaan kiertänyt lähes kaikki Suomen hautausmaat tutkimassa puisten hautaristien liitostapoja.

Hän saattoi tulla iloisella mielellä vastaan kadulla takki auki, hattu vinossa ja punainen kaulaliina toispuolisesti roikkumassa muistaen aina tervehtiä kohteliaasti. Kun eräs poika kerran vahingossa rikkoi kyynärpäällään luokan ikkunan, Veisto-Paavo neuvoi ystävällisesti miten kittipeti tehdään. Kun lasi oli paikoillaan, hän muisti vielä kysyä pojalta, miten omatoiminen lasitus oli onnistunut.

(Teksti & kuvat: Halén 1998, 5, 10-11, 22, 25-26, 28, 30-31)

Albert Pelli

Mutta Norssin poikien henkisen kasvun majakoita oli toki muitakin kuin vain yliopettajat, lehtorit ja opettajat. Eräs heistä oli koulun vahtimestari Albert Pelli, joka tuli koulun palvelukseen syksyllä 1954. Hän joutui virkansa puolesta vahtimaan muun muassa norssien täsmällisyyttä. Albert Pellin henkilöä valaistiin Veikon Joulunumeron haastattelussa.

Pelli tuli taloon Stockmannilta, jossa hän oli työskennellyt liikealalla. Hän kertoi olleensa jo pikkupojasta lähtien innostunut näpertelemään kaikenlaisten pienten sähkökojeiden kanssa. Toiseksi lempiharrastuksekseen hän ilmoitti akvaarion.

Oppilaille Pellillä oli toivomus. Se koski löytötavaraa, jota vahtimestarille kertyi melkoisesti, mutta jota juuri kukaan ei joko viitsinyt tai älynnyt käydä kysymässä ja pois hakemassa. Tällainen löytötavara koostui muun muassa avainnipuista, kynistä ja kaikenlaisista merkeistä

(Veikko N:o 2 1954, 11-13)

Albert Pelli asui koulun kivijalassa. Hän päivysti kanslian kupeessa hoidellen tehtäviään joustavasti ja näkymättömästi, mutta tullen monille tutuksi varsinkin aamuisten myöhästymisien kautta. Myöhästyminen koettiin melko nolona rikkeenä. Vaksi sulki pihaovet määrätyllä kellonlyömällä ja jätti rysän täyttymään. Käytössä oli erityinen lappusysteemi myöhästyneiden kirjaamiseksi.

Vaksi jakoi ja keräsi ne kiusaantuneesti hymyillen. Meillä lauttasaaren pojilla oli aina loistava alibi: Ruoholahdessa oli taas vekslattu junaa. Kun ratapuomit olivat alhaalla, ei kukaan voinut päästä mihinkään. Jos sama syy alkoi toistua liian usein, voitiin sitä muunnella kirjoittamalla, että Lauttasaaren läppäsilta oli pystyssä pahaan aikaan. Yleislakon ja valtavan kevättulvan aikana 1956 saatiin Itämerenkadun päästä peukalokyytejä kotiin ohikiitävissä autoissa.

(Halén 1998, 18)

Samuli: ”Mä olin poissa, kun se opetettiin!”
Pena: ”Olen minäkin elämäni aikana ollut poissa monesta tilaisuudesta.”
(Veikko N:o 4 1959, 26)

Töölön zugi

Töölön zugi kulki Runskilta Tyttönorssin kulmalta Ratakadulle. Aluksi Matti ja Antti tulivat Mechelininkadulta ylös Sammonkatua. Sitten reitti kulki Arkadiankadulta Fredalle, Tennispalatsin ja nykyisen Kampin silloisten halkopinojen ohi Annankadulle, joka käveltiin päästä päähän.

Kansakoulukadun koulun aidalla istuttiin ja vislattiin Raimolle, joka liittyi mukaan. Vähän myöhemmin Kimmo, joka starttasi Töölöntorin kulmalta, liittyi joukkoon ja aikanaan myös Särkän Matti, joka asui Sammonkadun yläpäässä.

Matkaa tuli edestakaisin neljä kilometriä, Kimmolle kilometri enemmän. Ani harvoin oli niin koiran ilma, että turvauduttiin linjan 14 bussiin. Kertaakaan ei myöhästytty kahdeksan vuoden aikana. Muutaman kerran oli tipalla, kun ulko-ovea sulkemaan tullut vaksi jo roikkui oven raossa ja tiiraili Ratakadulle, joko kaverit pyyhältävät nurkan takaa Annankadulta.

(Larjola 2007, 10-11)

Greta: ”Ellei K. ole kunnolla, lähetän hänet kotiin ja K. saa kaksi tuntia muistutuksia”.
Veikko N:o 3 1958, 22)

Bögeli: No, Sumppu, olepas nyt hiljaa! Kyllä sinä olet hyvä mies, mutta minä olen parempi.
(Veikko N:o 4 1957, 20)

Bussin kirittämä

Negatiivista oli pitkä koulumatka Hämeenkylästä. Ensin kilometri jalan, pyörällä tai joskus potkukelkalla, sitten 15 kilometriä linja-autolla ja lopuksi jalan Rautatientorin Mikonkadun puoleiselta laidalta kouluun. Alkuvuosina jouduin lähtemään kotoa jo 06.50, sillä linjurit olivat täpötäysiä ja sitten hitaita.

Ennätys oli, kun vasta seitsemäs auto suostui pysähtymään viittilöidessäni niille Tuusulantien varressa pimeänä syysaamuna. Poliisilla oli tapana joskus ratsata täpötäysistä linjureista liiat matkustajat Metsälän jälkeisellä suoralla. Ennätys oli 40 kiukkuisen matkustajan poistaminen. Linjurissa kun sai olla 20 seisomapaikoilla ja 40 istumapaikoilla.

Kerran linjuri oli taas myöhässä, ja juoksin Rautatieaseman eteen bussi 17 pysäkille jouduttaakseni kouluun pääsemistä. Mutta täysi ’dösä’ ei avannut sisäänpääsyovea, jolloin juoksin sen rinnalla seuraavalle, Keskuskadun pysäkille. Kun ovet eivät avautuneet, jatkoin juoksua vielä Wulffin kulmalle Mannerheimintielle. Mutta ovet eivät avautuneet sielläkään, jolloin annoin periksi.

Nopeutuihan matka tosin, kun bussi kiritti. Mutta tällaisiin koulumatkoihin kului päivittäin niin pitkä aika, ettei illalla enää jaksanut lähteä harrastuksiin koululle. Mitä nyt muutamiin Konventin tilaisuuksiin kuten nahkiaisiin ja joihinkin Luonto-kerhon iltoihin.

(Larjola 2007, 38-39)

Nimikkeitä.

Koulukortti: HKL:n kulkuneuvoihin oikeuttava pääsylippu, joka on henkilökohtainen, jota ei luovuteta toiselle, som utan anmaning uppvisas for vagnskonduktören / joka ilman … kuinka-se-nyt-sanoo-suomelle… käsky… näytette konduktöör, joka oikeuttaa matkoihin koulun ja kodin välillä ja jonka haltija ilomielin luovuttaa istumapaikkansa.
(Veikko N:o 3 1958, 23)

Hinnat: 50 á 6,25 markkaa = € 1,06 ja € 0,17. Kuva: Reino Jumppasen kokoelmat.

”No älkää nyt sotkeko niitä vähäisiäkin tietojanne ja sitä paitsi: älkää vastailko kysymättä!”
(Veikko N:o 1 1957, 20)