Norssin sotilaspojat

Norssin Suojeluskunta perustettiin Konventin aloitteesta 10.1.1941 (Veikko N:o 3 1940-41, 65). Perustavassa kokouksessa kuultiin useita selvityksiä niistä eduista, joita koulun puitteissa toimiva koulutussuojeluskunta toisi mukanaan. Koulusuojeluskunta-ajatuksen saama vilkas kannatus oli osaltaan todiste siitä totisesta vakavuudesta, jolla nuoriso tajusi ajan heille asettamat vaatimukset. (Paasio 1941)

Norssin Suojeluskunnan perustamiskokous.
Kuva: Veikko N:o 3 1940-41, 65.

Paikallispäälliköksi valittiin yliopettaja, Norssin vararehtori, filosofian tohtori ja reservin kapteeni Ilmari Paasio [1906-1941]. Hän oli syntynyt rauhan mieheksi, tutkijaksi ja nuorison kasvattajaksi. Mutta reservin kapteeni Paasio tunsi velvollisuutensa ja tehtävänsä silloinkin, kun isänmaata vaara uhkasi. Hänen komppaniansa oli talvisodassa kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista. Hän loi siihen päällikkönä miehekkyydellään lujan yhteenkuuluvaisuuden ja uhrivalmiin mielen, mikä oli kestänyt sodan raskaimmatkin koettelemukset. Kapteeni Paasio oli usein itse loppuun asti väsyneenä, mutta muta aina pelottomana

johtanut komppaniaansa mitä kovimmassakin kuulasateessa tai granaattien räiskeessä. Monet jopa arvelivat sodan aikana, ettei hän palaisi koskaan rintamalta. (HSN 1939-1940-1941, 10, 13)

Norssin Suojeluskunnan paikallispäällikkö Ilmari Paasio kuitenkin kuoli yllättäen 15.4.1941. Suojeluskunnan toimintaa ei siten saatu käynnistettyä tuolloin, eikä Jatkosodan sytyttyä enää myöhemminkään. (HSN 1939-1940-1941, 10) Tämä johtui ilmeisesti siitä, että monet sellaiset opettajat, jotka olisivat voineet toimia paikallispäällikköinä olivat sota-aikana itse armeijassa. Suojeluskuntatoiminnan organisoi siten koko sodan ajan Helsingin Suojeluskuntapiirin sotilaspoikatoiminta ja partio (Lyytikäinen 2003).

Suojeluskuntaan kuuluneita poikia kutsuttiin aluksi suojeluskuntapojiksi. Vuonna 1941 nimitys muutettiin sotilaspojiksi. Vuonna 1943 vahvistetun Sotilaspoikaohjesäännön mukaan pojat oli saatava tietoisiksi ja heihin oli saatava juurrutetuksi hyvät ja ihannoivat kansalaisavut; isänmaanrakkaus, velvollisuudentunto, uhrimieli ja keskinäinen sopu. Lisäksi sotilaspoikiin piti iskostaa tinkimätön kuri, voitontahto ja taistelumieli. Pojilla tuli lisäksi olla hyvä yhteishenki ja luottamuksellinen suhde johtajiinsa (Puranen 2001, 288-289)

Sinisen Rykmentin I Pataljoonan Lippu.
Kuva: Roudasmaa 1997, 546.

Jatkosodan aikana uudistettiin myös sotilaspoikien koulutusohjeistus. Kirja ’Sotilaspoikien hiihtokoulutus’ valmistui vuonna 1942. Sen ohjeistuksessa ei ollut kyse vain hiihdosta sinänsä. ”Osa hiihtoretkistä on järjestettävä sodanaikaisten partioretkien tapaan. Näillä retkillä kiinnitetään huomiota muun muassa jälkien seuraamiseen, ilmasuojaan, varmistukseen, tiedusteluun jne. ” ”Joillakin retkillä on harjoiteltava myös sellaisen latupartion tehtäviä, joka avaa ja laittaa latua suurten joukkojen etenemistä varten.”

Niin ikään vuonna 1942 julkaistu ’Sotilaspojan taskukirja’ oli nimensä mukaisesti tarkoitettu taskussa kannettavaksi opas- ja muistikirjaksi. Siihen oli koottu jokaisen sotilaspojan eri aloilta tarvitsemaa keskeisintä tietoa itseopiskelua varten. Taskukirja toimi samalla sotilaspojan kalenterina, muistiinpanokirjana, tulojen ja menojen samoin kuin harrastustuntien merkintäkirjana.

(Puranen 2001, 292)

Norssin oppilas Otto Wahlgren kuului suojeluskuntaan peräti kuusi vuotta.

Kun varsinainen suojeluskunta kärsi jatkuvaa miehistöpulaa – siihen aikaanhan 18-vuotiaat kutsuttiin jo armeijaan – Helsingin Suojeluskuntapiiri otti 16-vuotiaita mukaan aseellisen suojeluskunnan toimintaan. Vuoden 1943 kuluessa suoritin sekä alokas- että sotamieskurssit jo ennen 1.1.1944 tapahtunutta siirtymistäni varsinaiseen suojeluskuntaan. Jäsenkirjaani oli merkitty suojeluskunta-arvoksi ”stm”, sotamies.

Jommallakummalla edellä mainituista kursseista johtamani kolmen miehen partio voitti suunnistuskilpailut. Varusteisiin kuului silloin muun muassa kivääri, joka tietenkin haittasi juoksua. Onnekseni partiooni kuuluneilla Merisuojeluskunnan pojilla ei ollutkaan kivääreitä, joten he kantoivat vuoronperään minun kivääriäni – ei ollut ihme, että voitimme.

Sotilaspoikajohtajina toimineiden upseeriemme luutnantti Aimo Puolanteen [myöhemmin tullineuvos] ja silloisen vääpeli Klaus Wartiovaaran [1916-1990] jouduttua vaativampiin tehtäviin ja 16-vuotiaana alikersantiksi ylennetyn Jaakko Valtasen – hänhän ”lisäsi” myös ikäänsä kahdella vuodella talvisodan alkaessa – jouduttua varsinaiseen palvelukseen minä toimin I/SR [Sinisen Rykmentin ensimmäisen pataljoonan] sotilaspoikaosaston vetäjänä 1943. Talvileirin järjestin Laajasaloon ja syksyisen maastoretken Haagan maastoon.

(Wahlgren 1994)

Sotilaspoikia Haagassa vuonna 1943. Kuva: Otto Wahlgren.

Poikasuojeluosasto Jatkosodan aikana ilmeisesti Helsingin Suojeluskuntatalolla.
Kuva: Keijo Saarisen kokoelma.

Sotilaspoikien Perinneliiton tunnusmerkki on kuvioltaan Sotilaspoika-järjestön harrastusmerkin kaltainen. Harrastusmerkki otettiin käyttöön toukokuussa 1937 ja merkistä tuli vähitellen suojeluskuntien koko poikatyön tunnus. Myös vuonna 1941 perustettu Sotilaspoikajärjestö piti sen tunnuksenaan. (Puranen 2001, 490)