Vanhempainneuvoston kokous

Norssin meno ja meininki olivat 1950-luvun lopulla muuttuneet hyvästä opintomenestyksestä huolimatta ilmeisen alatyylisiksi ja kuri painunut pohjalukemiinsa. Nahkana sitä ei huomannut, mutta tilanne huolestutti jo järkeviä civiksiä. Sitä kuvaavat kuria ja järjestystä koskevat kirjoitukset, joita alkoi ilmestyä Veikossa aivan vuosikymmenen lopulla. Konventin puheenjohtajan, Ilkka Oramon mitta täyttyi lopulta keväällä 1959.

NORSSI – johtava koulu?

Helsingin Normaalilyseota on yleensä totuttu pitämään maan johtavana kouluna. Tämä onkin aikaisemmin pitänyt kirjaimellisesti paikkansa. Tuskin mikään toinen koulu voi ylpeillä niin kunniakkaalla menneisyydellä kuin Normaalilyseo. Norssin Konventin traditiokirjaan on päivämäärällä 26.8.1937 Konventin silloinen puheenjohtaja Ernst Rydman kirjoittanut seuraavat sanat: ”Muistakaa aina, että perinteissä on Norssin voima.”

Tuntuu kuitenkin siltä, että norssit ovat viime aikoina ruvenneet lepäämään laakereillaan. Ilmeisesti ajatellaan, että koska on sellaiset perinteet, niin kaikki on hyvin. Terve järki kuitenkin käsittää tällaisen ajattelutavan nurinkurisuuden. Perinteissä ei ole voimaa, ellei niitä vaalita.

Jos vertaamme Norssin ”kulttuuria” historiasta tuttuihin kulttuurikausiin, huomaamme selviä yhdenmukaisuuksia. Kaikki kulttuurit ovat rappeutuneet porvarilliseen itsetyytyväisyyteen. Näin on käynyt Norssissakin. Yleinen välinpitämättömyys, jopa suorastaan holtittomuus on vallannut perinteiden tyyssijan.

Norssin henki on painumassa häpeälliseen alennukseen, ja sen mukana on Norssin maine saatettu uhkaavasti horjumaan. Meidän olisi vihdoinkin herättävä huomaamaan oma etumme ja pyrittävä kaikin voimin korjaamaan asian tilaa. Jokainen meistä voi itsekurin ja velvollisuudentunnon avulla saada aikaan arvaamattoman paljon. On todella jotakin aivan erikoista olla norssi, mutta se on myös hyvin velvoittavaa.

Cives! Teineinä meitä kutsuu työhön se velvoittava tietoisuus, että nykyiset harrastuksemme ja pyrkimyksemme lyövät aikanaan leimansa kansamme henkiseen ja aineelliseen sivistykseen. Norsseina meidän tulee ymmärtää vastuumme yhteisestä tulevaisuudestamme. Väsymättömillä ponnistuksilla me voimme puhdistaa Norssin maineen ja kasvattaa itsemme yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi.

Ilkka Oramo
(Oramo 1959)

Nimikkeitä

Manala: Eräs Norssin lukuisista konferenssihuoneistoista, jonne [sinnikkäistä yrityksistä huolimatta] on edelleen pääsy vain norsseille.

Urheilupäivä: Lupa… hrmpnrm… työpäivä, jolloin Norssin opettajat ja oppilaat in corpore rientävät terveen kilpailuhengen elähdyttäminä Espoon lähelle voimain koitokseen.

(Veikko N:o 3 1958, 23)

Asiaintila huolestutti myös oppilaiden vanhempia ja yliopettajakuntaa. Seuraava teksti on suora lainaus professori Matti Kuusen kirjasta ’Ohituksia’. Se kuvaa erinomaisesti sekä kulissien takaista että niiden etupuolella vallinnutta tilannetta Norssissa vuonna 1959.

Rehtorinvaihdos

– Olli sanoo, että sinä istut Norssin vanhempainneuvostossa.
– Istunhan minä. Ei Ollikaan aina valehtele.
– Jassoo. Sitten tämä juttu kuuluukin just sulle.

Nyt kälyni pihisee kiukkua, eikä syyttä. Norssin naulakosta oli hävinnyt yksitoistavuotiaan Kim-esikoisen talvitakki, ja äiti oli lähtenyt ottamaan selvää asiasta. Koulun ala-aulassa hänet oli piirittänyt lauma isoja pojanrontteja. Norsseja.

– Pahimmat Punavuoren hampuusit eivät käyttäydy sillä tavalla.

Päästyään irti ahdistelijoistaan Lea oli juossut toiseen kerrokseen ja törmännyt opettajaan, joka levollisesti pahoitteli tapahtumaa. Hän otaksui poikien erehtyneen. He olivat luulleet nuorta rouvaa auskultantiksi, opetusharjoittelijaksi!

– Vieläkö sinä sanot Norssia valiokouluksi!

– No jaa. Minun aikanani tuommoinen olisi kyllä ollut Norssissa mahdotonta.

– Sinun aikanasi! Sinä istut koulun vanhempainneuvostossa. Kenenkä aikaa tämä on, jos ei sinun?

Kälyni oli täysin oikeassa. Vakuutan tarttuvani asiaan.

On talvi 1959. Viranhakuprosessi on loppusuoralla. En ole liiemmin ehtinyt kuulostella, mitä pikkupojat kertoilevat koulustaan. On toki jäljellä pari suoraa kanavaa opettajahuoneeseen. Ennen muuta Aulis Ojajärvi.

Vanha taisteluveljeni on pari vuotta sitten siirtynyt Seinäjoelta Norssiin, äidinkielen yliopettajaksi.

Tapaamme kaupungilla. Sen jälkeen tiedän vanhan kouluni tilanteen.

Sattumoisin on edessä opettajiston yleiskokous, johon vanhempainneuvostokin on kutsuttu päättämään vapaaoppilaspaikoista ja keskustelemaan siitä mistä rehtori Rafael Holmström haluaa keskusteltavan.

Rehtori on teologian tohtori, pidetty opettaja, yhteiskunnallinen toimihenkilö. Isäni erottua Raittiuden Ystävien puheenjohtajan paikalta, Pekka-veljeni erottamistapaa vastaan protestoiden, yliopettaja Holmström oli perinyt hänen tuolinsa.

Hän oli taitava PR-mies: riisuu sydämellisellä hymyllään aseista niin pojat kuin virkaveljet. Vanhempainneuvoston puheenjohtaja Eero Ponteva, Kansaneläkelaitoksen ylilääkäri ja nimensä vastakohta, on hänen luottomiehiään. Molemmat ovat kuusissakymmenissä, vanhoja norsseja.

Minä olen tässä seurassa homo novus, kirjoittamaton lehti. Luotan enemmän Aulis Ojajärven tuimaan analyysiin kuin Rafaelin hymyyn:

– Hän mielistelee huligaaneja. Emme saa häneltä mitään tukea. Kaikki yritykset pysähtyvät häneen.

Kuullaan siis katsaus Helsingin Normaalilyseon tilaan. Kaluston uudistaminen on edistynyt toivottua hitaammin. Naulakkovarkaudet ovat vähentyneet. Koulun henki, Norssin henki on hyvä. Kunniakkaita perinteitämme jatketaan. Ongelmiakin joskus esiintyy, mutta ne ovat suhteellisen vähäisiä.

Istumme eturivissä: Eero Ponteva, pankinjohtaja Atte Launos, professorit Veikko Paatero ja Mikko Tamminen ynnä minä. Samassa opettajainhuoneessa, mihin joskus 1920-luvulla uskaltauduin sydän läpättäen, täydellisen mitättömyyteni tuntien. Nyt edustamme lasten vanhempia ja vanhoja norsseja.

– Halutaanko tehdä kysymyksiä?

Minä haluan. Aloitan Lea Kuusen takinhakumatkasta. Kerron pari muuta yhtä hauskaa anekdoottia. Referoin Vanhojen norssien puheenjohtajan käsitystä koulun nykytilasta. Ammun kovilla.

Lopetan tietoon, että Helsingin poliisikomentaja oli pääkaupunkiseudun nuorisorikollisuutta käsitellessään maininnut kolmen mustimman koulun joukossa Norssin. Ehdotan keskusteltavaksi, mitä opettajat ja vanhemmat voivat tehdä asiaintilan korjaamiseksi.

Rehtori istuu suoraan edessäni. Hän hallitsee ihailtavasti ilmeensä. Olemme kuulleet yksityisiä mielipiteitä, joilla tuskin on yleistä merkitystä. Keskustelu lienee päättynyt.

Keskustelu ei pääty. Oikealla näen L. Arvi P. Poijärven, Kouluhallituksen ex-pääjohtajan, joka kommunistien erottamana on palannut luonnontiedon yliopettajaksi Norssiin. Hänen mielestään tohtori Kuusen puheenvuoroon on syytä kiinnittää mitä vakavinta huomiota.

Mikko Tamminen, Norssin Konventin puheenjohtaja minun teinivuosinani, Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori, ottaa säyseän painokkaasti kantaa, graviter in re, suaviter in modo.

Pari kolme yliopettajaa nousee pohtimaan koulun tilaa. He puhuvat varovasti, mutta kukaan ei yhdy Holmströmin vähättelyyn.

Aulis Ojajärvi vaikenee. Hän tulee olemaan seuraavan näytöksen valttikortti.

Rafael Holmström pyytää minut kokouksen päätyttyä rehtorin kansliaan, kahden kesken. Hän on murtunut, syvästi murheellinen vanha mies. Hyvä sydämeni ei kestä moista. Yritän lohduttaa, vakuutan tarkoittaneeni vain koulun parasta, puheenvuoroni ei missään tapauksessa kohdistunut herra rehtoriin henkilökohtaisesti.

Puristamme sydämellisesti toistemme käsiä. Olen hänen hyvän ystävänsä poika. Hän on hyvin kiitollinen.

Parin päivän kuluttua Aulis Ojajärvi soittaa ja haluaa tietää, olenko todella peruuttanut kaiken mitä olin puhunut taannoisessa kokouksessa. Niin rehtori Holmström väittää.

– Rehtori Holmström taitaa olla melkoinen jesuiitta.

– Rehtori Holmström pitää kiinni tuolistaan. Mutta asiat ovat lähteneet liikkeelle. Useimmat opettajista ovat tyytyväisiä siihen, että joku uskalsi sanoa, mitä kaikki ajattelevat. Sinä pistit neulan paiseeseen. Ei tämä juttu ole vielä loppuun käsitelty.

Kriisi ratkesi yllättävästi. Esikoispoikani Klaus toi uutisen, että rehtori oli vakavasti sairastunut.

Rippituokio rehtorin kansliassa ei sittenkään ollut vain taidokas näyttelijän suoritus.

Mietin, olisiko operaatio rehtorinvaihdos ollut hoidettavissa pehmeämmin ottein.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Aulis Ojajärvi valittiin yksimielisesti Norssin rehtoriksi. Seuraavana vuonna hänestä tuli Suomen oppikoulunrehtorien yhdistyksen puheenjohtaja, Suomalaisen kirjallisuuden seuran johtokunnan jäsen, ja niin edespäin. Koulullamme oli jälleen Reksi, syntyperäinen kuningas.

Vajaassa vuosikymmenessä ystäväni ajoi itsensä loppuun. Hän oli AKS:n puhdassieluisimpia kasvatteja.

(Kuusi 1985, 248-252)