Naskalitutkimusta

Norssin oppilaat tekivät vuosikymmenen vaihteessa varsin perinpohjaista naskalitutkimusta. Naskali yritettiin kerta kaikkiaan nostaa pöydälle ja tutkiskella sitten, millainen eläin sellainen oikein on. Lähtökohtana oli tietysti käyttäytymistieteellinen tutkimus, jossa havainnoitiin ja analysoitiin naskalin käyttäytymistä harjoitustunnilla. Aloitetaan siis tutkimusselosteella.

Naskalin käyttäytyminen harjoitustunnilla

Luokan ovella seisovien auskultanttien parvesta on helppo erottaa hänet. Hän joko selailee hermostuneena papereitaan tai saa opettajalta viimeiset rohkaisevat sanat ennen kuin astuu näyttämölle. Luokasta kuuluu suorastaan infernaalinen melu.

Käydessään ovesta tuntee naskaliparka itsensä varmaan kristityksi [vain hyvin harvat naskalit ovat muhamettilaisia tai vast.] marttyyriksi, joka heitetään kiljuvien jalopeurojen eteen yleisön [toisten naskalien] ja keisarin [opettajan] nauttiessa julmasta näytelmästä.

Vapisevilla jaloillaan hän kuitenkin hoippuu opettajan korokkeelle ja tekee ensin päiväkirjaan tarpeelliset merkinnät käsialalla, joka saisi käsialantutkijan pudistamaan surullisena päätään.

Tämän seremonian jälkeen ponnistautuu hän hervottomilla alaraajoillaan pystyyn. Jos kyseessä on naisnaskali, muistaa hän tällöin kyllä säännön: Älä unohda hymyä, hymy auttaa.

Tavallisesti alkaa hän sitten etsiä istumajärjestystä [edellisenä päivänä hän kävi pihistämässä sellaisen luokasta, mutta: ”Pahus, kun se unohtui sinne kämpän pöydälle.” Tai: ”Nyt pelataan aikaa, jokainen sekunti on kallis.”]

Järjestäjä saa tehtäväkseen laatia uuden istumajärjestyksen [ehkä jo viides sinä päivänä]. Hullunkurisinta asiassa on se, että naskalin saatua sen käteensä osoittautuu, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, miten sitä käytetään.

No niin, vihdoin avaa naskali suunsa sanoen: ”Viime tunnilla…” Läksyä kuulustellessaan ottaa hän liitupalan käteensä ja heittelee sitä ilmaan jopa lähes metrin korkeudelle vangiten sen taas taitavasti kouraansa.

Tällaista hän tuskin pystyisi normaalioloissa tekemään, mutta tiedämmehän kaikki, että ihminen pystyy esimerkiksi villipetoa pakoon juostessaan helposti ylittämään korkeushypyn maailmanennätyksen.

Kun auskultantti jonkin ajan kuluttua kääntyy kirjoittamaan jotakin taululle, tekee hän hädissään koomillisia kirjoitusvirheitä saaden luokan hörähtämään naurusta. Tällöin hän salavihkaa koettaa takkinsa lievettä, ettei sinne vain olisi ripustettu pyykkipoikaa tai tekohäntää.

Itsekin hän yrittää hämillään yhtyä nauruun, vaikka sen syy jääkin hänelle usein ikuiseksi salaisuudeksi. Lopulta alkaa uuden läksyn valmistus.

Seuraa konseptien selailua [”Ne onnettomat ovat tietenkin taas sekaisin, vaikka minä ne juuri äsken tarkistin”], joka harvoin sujuu yhtä kätevästi kuin eräältä auskultantilta, joka käsitteli konseptipakkaansa tottuneen korttipelurin sormin ja sai luokan haukkomaan henkeä.

Vähintään pari kertaa tunnin aikana sattuu tilanne, jollaisesta naskali edellisen yön painajaisissaan houraili: kukaan ei viittaa esitettyyn äärimmäisen helppoon kysymykseen.

Paitsi ehkä joku vasemmalla kädellä, mutta sehän on edellisellä välitunnilla sovittu merkki siitä, ettei tiedä vastausta. [Viittaajat eivät kylläkään tiedä mitään koko sopimuksesta.]

Asiaintila vaatii todellista itsehillintää naskalilta, jottei hän ryntäisi ulos ovesta huutaen särkyneellä äänellä: ”Äitiiii…”. Lopputunnilla tulee hänelle kiire. Kello on soinut jo kerran ja oppilaat ottavat kirjansa mielenosoituksellisesti esiin.

Naskalilla on kuitenkin vielä ainakin yksi kolmasosa asiasta kirjoittamatta taululle. Niinpä saadaankin nähdä oikea pikakirjoitusnäytös.

Lopulta on kamppailu kuitenkin ohi, ja voittajan hymy huulillaan harjoitustunnin päähenkilö poistuu näyttämöltä.

JH
(JH 1960)

Tavanomaista opetusharjoittelua. Auskultantit seuraamassa ohjaajansa kanssa oppilaiden ryhmätyöskentelyä 1960-luvun lopulla.
Mutta; olisiko kuva sittenkin lavastettu?

Käyttäytymistieteellisestä havainnointitutkimuksesta voitiin sitten siirtyä luonnontieteelliseen synteesiin.

Naskalin suku [Genius nascale]

Viime syyslukukaudella suorittamiemme pitkällisten tutkimusten tulokset ovat viimeinkin saaneet näkyvän muodon. Tutkimusmateriaalina oli koko silloinen naskalikanta. Tutkimustapamme oli empiirinen eli kokemusperäinen. Tutkimuksen kohteet eivät olleet tietoisia heihin suunnatusta tarkkailusta.

Kirjallisuutta tutkittuamme olemme tulleet siihen tulokseen, etteivät naskalit näennäisistä yhtäläisyyksistä huolimatta kuulu samaan heimoon kuin ihminen [Homo sapiens], vaan muodostavat ne oman heimonsa, jonka luonnollisena nimenä on naskalit [Nascalidae].

Heimolle Nascalidae ovat tunnusmerkillisiä seuraavat piirteet: levoton ja oppilaita hermostuttava käytös, joka ilmenee eri lajeilla eri tavoin, rajaton tiedonhalu, jonka lieveilmiönä esiintyy usein hörökorva [Cava auris] tai pullosilmä [Oculus superbulbus]; tiedonhalu on tietenkin myönteinen piirre naskalin muuten niin ahdaspuitteisessa sielunelämässä. Oleellisesti naskaliin kuuluu vielä suurikokoinen muistikirja.

Naskalin anatomiasta on mainittava, että naskalin luut ovat ontot; tässä suhteessa ei pääluu tee poikkeusta. Aivojen puuttuessa on tärkein elin vatsalaukku, jonne ajatustoiminnot ovat keskittyneet.

Tämä ilmenee mm. siinä, että joutuessaan pulmalliseen tilanteeseen naskali suuntaa katseen napaansa kohden odottaen sieltä ratkaisua probleemalleen. Lisäksi refleksitoimintoja säätelevä selkäytimen jatkos pitää huolen naskalin asiaankuuluvasta punastelemisesta ja kalpenemisesta.

Heimo Nascalidae jaetaan neljään sukuun: hiipparit [Smygalis], iskijät [Virumvescatrix], pihistäjät [Clepto] ja joutomiehet [Perotiotus].

1. Hiipparin suku [Smygalis]

Yleisenä sukutuntomerkkinä on pitkä, äänetön, hiipivä askel ja kuiskaava, hätäinen ääni. Hiippari ilmaantuu luokkaan ääneti, kirjoittaa päiväkirjaan seisten ja osoittaa istumajärjestyspraktiikan puitteissa oppilaita ymmärtäväisesti sormellaan.

Hiipparin fysiikantiedot ovat heikot. Hiippari yrittää nimittäin heittelemällä kädessään olevaa liidunpalasta jatkuvasti ilmaan saada liidun pysymään ilmassa pitelemättä. Seuraavat Smygalis-lajit tunnetaan:

a) Punainen hiippari [Smygalis ruber] ja
b) Valkoinen hiippari [Smygalis albus]

Lajien erikoisuutena on selkäytimen jatkoksen lamaantuminen ja siitä johtuva jatkuva punainen tai valkoinen ihonväri. Erittäin harvinainen on

c) Vuorihiippari [Smygalis berghensis]. Se on tavattu koulussamme vain kerran.

Virkatunnilla:
Naskali: Jos ei kukaan osaa teoreeman alkua, niin sanokaa edes sen loppu.
Välkky: Mikä oli todistettava.
(Veikko N:o 2 1963, 17)

2. Iskijän suku [Virumvescatrix].

Sukuun kuuluu vain naarasnaskaleita. Yleisenä ominaisuutena on miellyttää oppilaita ulkonaisilla avuilla.

a) Varsinainen iskijä [Virumvescatrix formosa]. Lajin ruumis on selvästi kaksijaokkeinen. Silmäripsien räpsytysnopeus on kääntäen verrannollinen hameen pituuteen. Lajin turpa on suuri, kostea ja punainen, usein torvimaisesti pidentynyt. Lajilla on erittäin haitallinen vaikutus opiskeluun.

b) Hymyilevä iskijä [Virumvescatrix dentogrinis]. Muiden ulkoisten avujen puuttuessa laji yrittää saavuttaa suosiota avaamalla suuren kitansa ja hymyilemällä. Hampaista voi päätellä yksilön iän. Laji on opiskelun kulun kannalta vaaraton.

3. Pihistäjän suku [Clepto].

Eräät tutkijat lukevat pihistäjän hiipparin sukuun [Smygalis]. Yhtäläisyyksiä kieltämättä on, mutta ne ovat vain ulkokohtaisia, sillä hiipparin käyttäytyminen on perittyä ja synnynnäistä, kun taas pihistäjän ominaisuudet ovat pihistäjän turmeltuneen selkäytimen jatkoksen rappeutumisilmiö.

Degeneraatio ilmenee sairaalloisena rikollisuutena, kleptomaniana. Pihistäjä sulloo pitämänsä tunnin aikana ja sen jälkeen luokan kaiken irtaimen esineistön taskuihinsa ja erityisesti tarkoitukseen varattuun suureen laukkuun. Sinne joutuvat kaikki opettajan tuolia pienemmät kalusteet. Rikollisuuden asteen mukaan erotetaan kaksi lajia:

a) Aloitteleva pihistäjä [Clepto imperitus]. Lajin pihistystoimenpiteet ovat kömpelöitä, eikä laji käytä vielä jenkkikassia suurempaa poiskuljetusvälinettä. Erikoisala istumajärjestykset. Usein aloitteleva pihistäjä joutuu vielä synnintunnon valtaan ja palauttaa käsittämänsä esineet. Mutta selkäytimen jatkoksen rappeutumisen jatkuessa kehittyy Clepto imperituksesta vähitellen

b) Paatunut pihistäjä [Clepto superdegis]. Tällöin turmelus on saavuttanut huippunsa. Lajin kynnet kasvavat pihistämiseen soveltuvan käyriksi, posket painuvat pihistämisen polttavasta himosta lommolleen, ja silmiin ilmestyy paatuneen pihistäjän koko sielun rikollinen hohde. Kuljetusvälineet kasvavat vähitellen pakettiauton tasolle. Onpa lajin kätköistä kerran löytynyt jopa viiden oppilaan koko lukukauden eväät. Olkoon tämä varoittavana esimerkkinä niille, jotka sisimmässään tuntevat taipumusta Clepto-suvun turmiollisiin harrastuksiin

Naskali melun keskellä: Pitäkääpä pienempää suuta, olen minä vähän muutakin kuin tavallinen Naskali. (Veikko N:o 3 1960, 24)

Historian naskali: Pyrrhos ei onnistunut valtaistuimen tavoittelussaan. Ja yhtenä syynä voitaneen pitää sitä, että hän kuoli. (Veikko N:o 4 1960, 18)

Joutomies = ruumiinkulttuurin kandidaatti ja rekkitieteen tohtori. (Veikko N:o 3 1960, 24)

4. Joutomiehen suku [Perotiosus].

Tämä suku on koko Nascalidae-haimon laajin ja lajirikkain. Alalajeja ja rotuja on samoin lukemattomia, sillä joutomiehet ovat varsin yksilöllisiä. Kukin on valinnut oman jouto-olo- ja joutumattomuustapansa. Lihaksien surkastuessa sitkistyvät ja voimistuvat äänijänteet. Niinpä joutomiesten joutilaasta joukosta löytyvätkin koulumme komeaäänisemmät urokset, sillä naaraita ei tässä lajissa esiinny. Päätyypit ovat seuraavat:

a) Vapaaliikejoutomies [Perotiosus vazalis].

Vapaaliikejoutomiehen joutuessa pitämään vapaaliiketunnin, se pukee päälleen asianmukaisen vapaaliikeasun, johon kuuluu vatsan verhoava verryttelypaita, teräviksi prässätyt siviilihousut ja punaraidalliset kreppinailonsukat. Lajin luonteenomaisin ääntelysarja on seuraavanlainen: ”yks-äh-kaks-puh-kol-nel-äh-puh-kaheksan-kuus-hoh-hoh-seuratkaatarkoin-huh-huh…”.

b) Kenttäjoutomies [Perotiosus campestris].

Laji esiintyy mieluiten urheilukentällä pallo, kiekko, keihäs tai jokin muu kevyen sarjan reippailuväline kainalossaan. Asiaan kuuluvat myös siannahkakäsineet ja moitteettoman kiiltävät Valve Festa -kengät. Lajin luonteenomainen ääntelysarja: ”Hei höö te siellä juu jolla on siniset verksat ei te kun toi toinen nini [vihellys], rikoitte ja miten ettekö siis ja joo hm no ei sitten mitään jatkakaa vaan”. [poistuu]

Kun nyt näin olemme selvittäneet naskalien suvullisen jaottelun, rohkenen toivoa, että norssit suhtautuisivat ymmärtäväisesti näihin alkeellisiin olentoihin, joiden kiitettävänä pyrkimyksenä on kiivetä opettajan vihreälle oksalle.

Purcci
(Purcci 1960a)

Joutomies urheilupäivänä: Mitäs sinä täällä seisoskelet? Missä urheiluasusi on?
Oppilas: Mä oon sairas, mun selkäni on venähtänyt.
Joutomies: Ahaa, siis joutomiehiä.
(Veikko N:o 3 1960, 24)

Historian naskali Joutomieheltä: Olettekos te karttajärjestäjä? (Veikko N:o 4 1960, 18)

Jouto: Myrkkyjen käyttö voi olla syynä mahahaavaan. (Veikko N:o 2 1961, 22)

Bilsannassu: ”Mainitkaa tuntemanne lisääntymistavat!”
H:nen: ”Kivuton ja kivulloinen.”
(Veikko N:o 4 1967)

Mutta aivan kaikki naskalit eivät suinkaan niin vain tyytyneet sorrettuun koekaniin osaansa. Eivät ainakaan nuo joutomiehet, jotka olivat tuohon aikaan kaikki reserviupseereita. Niinpä eräs kirjoitti asiasta Veikon yleisönosastoon. Vaikka saattoipa kirjoittaja tietysti olla Veikon oma tutkiva journalistinalkukin. Toimituksen vastaus oli ainakin tylyn sorttinen.

Miksi sorto? Mistä apu?

Olin voimistelun auscultans. Arvonimeni tarkoitti Salminen – Linkomiehen sanakirjan mukaan ”kuunteleva”, ”totteleva”. Olen parhaan kykyni mukaan koettanut täyttää nimeni asettamat vaatimukset. Olen ollut kuunteleva, totteleva.

Niin kauan oli kaikki hyvin, kun sain olla kuunteleva. Mutta kun minun oli yritettävä opastaa Kunnioitettuja Norsseja liikunnan jalossa taidossa, oli minun sydän läpättäen todettava pienuuteni. Heti aluksi alennettiin arvoni ”joudoksi” tai ”joutomieheksi”.

Hermostuin siitä niin, että en saanut liikesarjaani ”jalat-sivukautta-eteen-vie-kaks-polvipystyyn-kohota-jalat-yläetuviistoon-sivutuen-kautta-käsiä-pyöräyttäen-tee-vatsanojaan-vajoa” vietyä kunnolla läpi. Tuntini, Oma Tuntini oli pilalla.

Mutta ei siinä vielä kyllin. Minun oli viikko sitten vietävä eräs oppilasryhmä suunnistamaan. Mutta kun saavuin luokkaan, jossa se oli ennen majaillut, ei sitä enää ollutkaan siellä. Se oli viety pois, ja tilalla oli III b.

Yrityksistäni huolimatta en enää löytänyt koko koulusta ko. luokkaa, joten minun oli alla päin poistuttava koulusta tehtävääni täyttämättä.

Jälkeenpäin on sorto vain lisääntynyt. Alaluokkien norssit ovat huomanneet masennustilani, ”joutomies” on tullut yleiseksi nimitykseksi ja ”auscultans”-nimeni [tosin entisen] vuoksi olen joutunut tottelemaan mitä mahdottomampiakin käskyjä.

Nyt kysyisin Veikolta, koko Norssin edustajalta: Mitä olen tehnyt? Miksi minua näin sorretaan? Mistä voisin saada avun??

Jouto -60

Jouto -60:n kaipaama apu

Viittaamme Veikkoon N:o 2 1957, jossa on isällisiä neuvoja nuorelle naskalille [siis myös joutomiehelle, vrt. ”Naskalin suku”, Veikko N:o 2 1960]. Veikkoa N:o 2 1957 on vielä saatavissa.

Toimitus
(Veikko N:o 3 1960, 15, 21)

Naskali: Aleksanteri I oli perusteellisesti kyllästynyt kaikkiin hallitustoimiin ja sanoi, että hän mieluummin olisi vaikka asemapäällikkö. Ja sillä tasolla hän suunnilleen olikin. (Veikko N:o 2 1961, 22)

Hissan naskali: Muinaislinnojen pinta-ala on aika laaja. Mitä tämä todistaa siitä työstä, mitä on jouduttu tekemään?
W:koski: Joo, siellä on ollu enemmän kuin yksi mies rakentamassa.
(Veikko N:o 2 1961, 23)

Piirustusnaskali: Kuinka pitkä on 1 m piirrettynä mittakaavaan 1 : 4?
Oppilas: ¼ m.
Piirustusnaskali: Eli siis kuinka paljon?
Oppilas: 2 ½ dm.
Piirustusnaskali: Miksi ette suoraan sanoneet 250 mm!
(Veikko N:o 4 1961, 34)