Weikon Waellus III; Veikon ala- ja ylämäet
Veikko ilmestyi luonnollisesti 1950-luvullakin, joskin vaihtelevasti ja vaihtelevissa painoasuissa sekä neljän vastaavan toimittajan alaisuudessa (Veikko N:o 1 1954, 4). Lehtori Esko R. Joen jälkeen päätoimittajana toimi lehtori Eino Puramo ja hänen jälkeensä lehtori Anna-Liisa Mäenpää vuoteen 1957 saakka. Seuraavaksi päätoimittajaksi tuli lehtori Urho Johansson. Lehteä ilmestyi vuosina 1950-1953 vain kaksi numeroa. Vuonna 1953 lehti ei ilmestynyt laisinkaan. (Oja 1971, 15)
Toisessa vuona 1952 ilmestyneessä numerossa oli näet ollut juttu, joka oli joutunut koulun taholta ankaran kritiikin kohteeksi. Se johti siihen, että muutenkin heikolla hapella ollut lehtipoloinen sai ilmestymiskiellon. Sitä ei tosin koskaan vahvistettu eikä virallistettu, mutta epävirallisenakaan se ei suinkaan innostanut poikia lehden toimittamiseen ja juttujen kirjoittamiseen. Painatuskielto purettiin sittemmin syksyllä 1953 yhtä epävirallisesti kuin se oli saatettu voimaan. Seuraava lehti saatiin kuitenkin ankarien talousvaikeuksien takia aikaan ja painettuna vasta toukokuussa 1954. (P. 1954)
Lehden hinnat olivat vuonna 1954 koulussa 40 markkaa [€ 1.06] ja muualla 100 markkaa [€ 2.64]. Veikko ilmestyi tuolloin osin monistettuna, koska sen talous oli tiukkaakin tiukempi. Lehden ilmestyminen painettuna olisi maksanut noin 40 000 markkaa [€ 1 056]. Vuoden seuraava numero ilmestyikin joulukuussa 1954 monistettuna. (Veikko N:o 2 1954, 3, 17)
Vuosina 1954-1955 ilmestyi painettuna vain kunkin vuoden toukokuun numero (Veikko N:o 1 1954; Veikko N:o 1 1955). Vuonna 1956 saatiin aikaiseksi kaksi painettua numeroa (Veikko N:o 1 1956; Veikko N:o 2 1956). Vuonna 1957 lehti alkoi ilmestyä useampana numerona, joskin se pienennettiin A 5 –kokoon. Samalla kuitenkin kansi ja takasivu saatiin kaksivärisiksi. Lehteen saatiin myös ilmoituksia. Vuonna 1959 kamppailtiin taas ilmeisesti talousvaikeuksien kourissa, koska N:o 1 1959 ja N:o 3 1959 olivat tosin painetut, mutta taas vain mustavalkoiset. (Veikko N:o 1 1957; N:o 4 1957; N:o 1 1959; N:o 3 1959).
Vuosikymmenen alun Veikkojen sisällöt noudattelivat pitkälti 1940-luvun lopun sisältöjä. Kevään numeroissa olivat luonnollisesti aina abiluokkien kronikat. Konventilla oli oma juttunsa, samoin Turnareilla. Vuosikymmenen puolivälissä norssit pääsivät jo hieman matkustelemaan ja joku jopa vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Harrastuspiirienkin kuulumisista alettiin taas kirjoittaa. Myös jazz- ja hippajuttuja alkoi ilmestyä, ja Konventin hallitusten johtoa ruvettiin esittelemään valokuvin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan todeta, että Suomen YK-komppania oli kirvoittanut lehteen pakinatyyppisen jutun ’Sankarireportterimme Suezilla’. Vuoden 1957 toinen numero oli koulun 70-vuotisjuhlanumero. (Veikot 1950-1957; Pietro 1956)
Lehden suuri sisällöllinen uudistus tapahtui myös vuonna 1957. Valokuvauksen yleistyminen ja valokuvaustarvikkeiden saatavuuden paraneminen toivat lehteen lisää kuvia. Talarin veljekset, Erkki Tapani ja varsinkin Matti Antero alkoivat kuvittaa lehteä sekä sen kansia piirroksillaan, mikä elävöitti Veikkoa merkittävästi. Lehden sisältö monipuolistui muutoinkin, ja sen takakanteen ilmestyi taas sanaristikoita.
Eräänä mielenkiintoisena piirteenä voidaan 1950-luvun loppupuolen sisällöstä todeta, että juttujen joukkoon alkoi ilmestyä kirjoituksia, joissa käsiteltiin oppilaiden oikeussuojaa. Uutena piirteenä lehdessä alkoi lisäksi esiintyä kulttuurijuttuja, ei vain 1930- ja 1940 –luvun tapaisia poikakirjojen kirja-arvosteluja.
Veikko N:o 4 1959 kansikuva.
Takakannen sanaristikko. Veikko N:o 4 1958, 28.
Lievä takaisku oli kuitenkin koettu keväällä 1958, jolloin lehden numero 1 1958 oli poikien itse koneella kirjoittama yksisivuinen vahamoniste. Sen reproduktio on alla. Siinä keskityttiin mainostamaan kevään toista numeroa. Se olikin sitten mainoksensa mukainen numero.
VEIKKO No 1 1958 HUHTIKUU
MYYNTIHINTAA EI OLE
Toimituskunta sama kuin VEIKOSSA 2/1958
Eräiden nopeaälyisten IV-luokkalaisten huomautuksen johdosta toimitus pyytää esittää seuraavaa: em. Norssien toteennäytöksestä kävi ilmi, että UUSI VEIKKO ei mahdukaan sopivasti Saksan kirjan väliin, vaan kuten on todettu, Englannin kirjan väliin.
Vielä ovat eräät – luultavasti Veikko on saanut kokea sellaista aina – moittineet ilmoitusten paljoutta. Tämä on kumminkin puolustettavissa varsin järkeen käyvällä tavalla: MITÄ ENEMMÄN VEIKKOA OSTETAAN, SITÄ VÄHEMMÄN TARVITAAN ILMOITUKSIA MENOJEN PEITTÄMISEKSI. Ilmoituksia voi kukin norssi siis omalta osaltaan vähentää.
Seuraava VEIKKO – ilmestyessään Norssin päivänä 10 toukokuuta – tulee sisällykseltään olemaan edellistä numeroaan tuntuvasti mehukkaampi ja mikä tärkeintä: monikymmenkertaisesti paksumpi. Kansi on keväällä v i h r e ä – Norssin päivään hyvin soveltuen. Sisällyksestä paljastettakoon jo nyt uutuutena kaksi-näytöksinen traaki-comedii, WILHELM TELL, yo-skabojen punnintaa (?), käyttökelpoinen ja aktuelli artikkeli aiheesta VIISI TAPAA VIETTÄÄ VÄLITUNTI SISÄLLÄ, norssien harmaat(?) aivo(?) solut liikkeellepaneva SANARISTIKKO, muinaismuistoiset PILLERIT, lähes tusina sivuja käsittävä KAHDEKSANSIEN KRONIKKA, TURNARIEN TURINAA ja – niin, mistäpä muualta sen saisi paremmin selville kuin VEIKOSTA/2/1958?´.
VEIKON TOIMITUKSEN PSTA
Jukka Tuominen
Kyösti Hyvärinen |
Toimitus esitteli vuoden 1958 kolmannessa numerossa jo lehden syntyprosessia.
Veikko N:o 3 1958, 16-17.
Veikon sivuilla alkoi 1950-luvun puolivälissä ilmestyä nimimerkki ’Stephanin’ piirroksia. Nimimerkki paljastettiin Veikon numerossa 1 1957 sivulla 10 Tapani Talariksi. Veikon vuosikymmenen lopun piirrosten vanhemman luojan abikronikka paljastetaan tässä. Alempana on Veikossa ilmestynyt Stephanin haastattelu.
Stefan. Staffa. Simeoni. Koulun nestori. Investituurariidassa Rafun kanssa. Aikoi papiksi, juuttui televisioon. Teki pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin, saalis 100 sikaria. Villit silmät vilkkuivat vanukkeisen otsatukan takaa. Ei voi elää ilman tussin hajua. Luokka: ’Terve rabbi’. Stefanin mielikeskustelunaiheet: a) Miten minusta tuli Suomen suosituin televisiotähti, b) Ohjeita nuorille televisioesiintyjille, c) Kuinka olen uudistanut Tessin.
(Veikko N:o 2 1959, 13)
Stephan
Nimimerkki STEPHAN oli kyllä jättänyt jälkiä itsestään miltei joka kerrokseen: missä oli mainos ’tiestä jazzin sydämeen’, missä pääsiäisaiheinen Kristus-kuva, mutta itse Tapani Talari touhusi aina jossakin muualla. Lopulta, kun Veikko oli jo taittovaiheessa, tavoitimme tämän varatun herran toimituksen istunnosta ja ennätimme tehdä pari kysymystä, ennen kuin viimeiset arkit oli lennätettävä painoon.
Monta kertaa olimme ennättäneet ihmetellä hiljaisessa mielessämme sitä, miten paljon vaivaa Stephan saattoi nähdä tehdäkseen jostakin vähäpätöisestäkin jutusta iskevän ilmoituksen, ja nyt tilaisuuden tullen kysyimme, mikä hänestä tällaisessa mainostyössä oli kiinnostavinta.
– ”Tuloksien seuraaminen”, selitti c. Talari. Tosin hän pelkäsi, että vaikutti itsekkäältä tunnustaa sitä, että mainoksen tehtyään on hauska kuljeskella joukossa, ja seurata, miten toiset reagoivat.
Muistimme, että muutamat viimetalvisista töistä olivat olleet hyvinkin erikoisia, niin kuin esimerkiksi vanhempainjuhlan ala-aulan mainos, ja siksi halusimme tietää, oliko joku piirros tuottanut yllätyksiä myös tekijälle itselleen.
Harmistuneena haastateltavamme kertoi, että alun perin Norssin viikkoa varten piirretty Kristus-pää oli yhdistetty jonkun opettajan piirteisiin, ja silloin tietysti sen vaikutus oli pahasti arkiintunut.
Kovempaa kuin tovereitten arvostelu oli kuitenkin kuulemma isän kritiikki, johon samalla liittyi myös ohjausta ja opastusta – ja ilmeisesti myös liiallisen työinnon hillintää, koskapa taiteilijalla ja hänen vanhemmillaan kuului olevan eriävät mielipiteet mainostyön ja koulutehtävien tärkeysjärjestyksestä.
Taide ei ole kuitenkaan piirtäjämme päätehtävä, koskapa udellessamme sen osuutta tulevaisuudensuunnitelmissa saimme vihjauksenluontoisen vastauksen: ” Korvessakin on papin hyvä osata itse tehdä mainokset”.
(A-L. M. 1957)
Tupakkamainos. Veikko N:o 4 1958, 26. |
