Opettajat ja oppilaat

Lukuvuosi 1947-1948 oli jälleen Suomalaisen Normaalilyseon juhlavuosi. Koulun 60-vuotisjuhlat järjestettiin 18.10.1947 vuoden 1937 Riemujuhlassa toteutettuja juhlamenoja vaatimattomammin. Pääjuhla pidettiin kello 10.00 koululla, jossa tervehdyspuheen piti rehtori Rafael Holmström ja juhlapuheen professori Rafael Koskimies. Pääjuhlan jälkeen siirryttiin juhlakulkueessa Johanneksen kirkkoon, jossa pidetyssä juhlajumalanpalveluksessa saarnasi tohtori Erkki Niinivaara. Kouluhallituksen tervehdyksen esitti päiväjuhlassa pääjohtaja, professori Yrjö Ruutu. Ruotsalaisen normaalilyseon tervehdyksen esitti rehtori, filosofian tohtori Ragnar Hollmerus. (Veikko N:o 5 1947, 5-6)

Juhlakulkueen liput matkalla Johanneksen kirkkoon 18.10.1947. Kuva: Veikko N:o 5 1947, 1.

Professori Rafael Koskimiehen puhe

Helsingin Normaalilyseon 60-vuotisjuhlassa 18.10.1947

Noustessani tänään, juhlan järjestäjien ansiosta, tähän poikkeukselliseen katederiin, ajatukset palaavat omaan kouluaikaani ja silloiseen rehtoriin, Paavo Virkkuseen, joka kerran toisensa jälkeen viisaana ja kaunopuheisena kasvattajana katederista kääntyi oppilaittensa puoleen. Ja mieleen muistuvat monet entiset opettajat. Toiset vaikuttivat varsinkin alaluokilla meihin pelkällä persoonallisuudellaan, kun taas yläluokille tultaessa itse tieteiden menetelmät ja tulokset alkoivat hahmottua oppikirjojen ja kurssien taustalta. Niinkuin arvatenkin kaikessa opetuksessa, saattoivat siemenet koulutyössäkin joskus pudota kuin tien oheen: tarkoitan sitä, ettei asiallinen asia aina sinänsä ole tärkeintä, vaan jotkin herätteet, jotka opettaja saattaa tietämättäänkin, joskus sattumoisin, heittää oppilaansa mieleen, siellä kasvamaan ja aikaa myöten kantamaan hedelmää.

Politiikkaa ei ensimmäisen maailmansodan aikoina paljoakaan sekoitettu suuriruhtinaskunnan kouluopetukseen; elettiin varovaisesti pienen, toisesta riippuvaisen maan elämää., mutta ehkä juuri siksi muistan elävästi, miten erään opettajan oppitunnilla ohimennen lausumat sanat täydellisen itsenäisyyden välttämättömyydestä, vieläpä sen luonnollisuudestakin tekivät miltei järkyttävän vaikutuksen. Esteettisillä aineilla ja eri taiteiden teorialla oli erinomaisen vaatimaton asema opetuksessa, mutta silti muistan selvästi, kuinka herättäviä saattoivat olla vanhan, arvokkaan latinanopettajan Vergiliuksen tai Horatiuksen runotyyliä koskevat huomautukset; siinä ei enää vain hiki päässä ja puolituskaisina käännetty vaikeita sanajärjestyksiä sisältäviä säkeitä kankeaan proosasuomeen, vaan todettiin myös Muusan läsnäolo heksametreissa ja alkaiolaisessa tai sappholaisessa metrumissa. Kun taas uskonnon ja kirkkohistorian yliopettaja vaivautui meille silloisille seitsemäsluokkalaisille perinpohjin selittämään Immanuel Kantin filosofian perusteita, niin tajusimme hämmästyttävien tieteellisten tähtimaailmojen olemassaolon oman, Ratakadulla sijaitsevan arkikosmoksemme ulko- ja yläpuolella.

Anatole France sanoo loistavassa kirjassaan ”Sylvestre Bonnard’in, instituutin jäsen, rikos” oppimisesta ja opettamisesta suunnilleen näin: ainoastaan se, joka nauttii opetettavista aineista, jolle oppiminen on ilo, käyttää tiedon puun hedelmiä todella hyväkseen; sen vuoksi opettamisen tärkeimpänä puolena on pidettävä sitä, että opetettavan uteliaisuus ja mielenkiinto heräävät; ainoastaan se ravinto, joka nautitaan hyvällä ruokahalulla, tulee todella ruumiin hyväksi, ja sama pitää paikkansa myös hengen ravinnosta. – Onkin ilmeistä, ettei kouluopetus voi antaa paljoa muuta kuin mahdollisuuden opin ja tiedon kartuttamiseen asianomaista kiinnostavalla ja miellyttävällä tavalla. Oppikoulu varustaa meidät matkalle hyvin eväin, mutta nämä eväät eivät riitä koko tulevaan vaellukseemme, vaan lähinnä kehoittavat meitä hankkimaan ravintomme itsenäisesti ja omaan tapaamme.

Yleistä lienee, ettei opettamisen taito ja tekniikka herätä koululaisissa suurtakaan harrastusta, vaikka poikkeuksia varmaan tavataan. Sitä lähemmäksi miltei jokainen jatko- ja yliopisto-opintoja harjoittanut tulee pedagogin toimintaa. Korkeamman tieteellisen sivistyksen saaneen elämä on aina huomattavalta osalta juuri opettamista, neuvomista, ohjaamista, johtamista asiallisesti samaan tapaan kuin koulunopettajan työ. Minulla on se vaikutelma omalta kouluajaltani Normaalilyseossa, ettei opettajan työtä yleensä arvosteta täyden ansion mukaan. Mutta pedagogejahan meistä silloisista pojista on tullut miltei järjestään.

Mitä pappi on muuta kuin opettaja? Eikö lakimies neuvo ja opeta, eikö lääkäri tee samoin? Entä teknikko ja insinööri, agronoomi ja metsänhoitaja? Ammattisotilaankin työ on suurelta osalta koulutustyötä ja eri tieteenhaarojen opetusta, opettaja on lopulta koko sivistyselämämme keskeinen hahmo. Ilman opetusta ei ole kehitystä, ilman sitä ei kuljeta eteenpäin. Kun näin koulujuhlissa on tapana muistaa ja ylistää opettajaa, niin siinä noudatetaan aivan luonnollista ohjetta: koko sivistyksemme taustalla kohoaa Opettajan hahmo, Sokrates muodossa tai toisessa. Ehkä on syytä muistuttaa mieliin, että Sokrates oli ihmisenä kaikkea muuta kuin yli-inhimillinen jumalolento, että hän oli ruma ja koomillinen ulkonäöltään sekä tavoiltaan ja opetusmenetelmiensä puolesta erinomaisen vaatimaton. Mutta hän oli opettaja ja ihminen, ja kumpaakin täydesti ja luontevasti.

Samoin kuin kaikki kulttuurityö lopulta keskittyy opettajan hahmoon, samoin eri tieteiden alat yhtyvät suureen universitas-kokonaisuuteen: eri haaroilta tulevat joet juoksevat samaan mereen. Eihän nykyään turhaan puhuta erikoistumisen eduista ja välttämättömyydestä. Jokainen meistä suorastaan pakotetaan erikoistumaan verraten ahtaaseen alaan. Oppikoulu on kuitenkin tähän asti säilyttänyt todellisen monitahoisuutensa siinä määrin, että Universitas-nimike soveltuisi siihen paremminkin kuin nykyiseen yliopistokasvatukseen ja –opetukseen.

Koulumme ei vielä kasvata spesialisteja, vaan pyrkii antamaan perusteet kaikkien opinhaarojen aloilta. Voinemme olla kiitolliset siitä, että näin on laita. Käytännöllisessä elämässä onnistuu ja menestyy epäilemättä parhaiten se, joka hallitsee monia taitoja, kykenee järjestämään ja tekemään erilaisia välttämättömiä töitä. Varmaan tieteidenkin harjoituksessa laajat perustiedot ja ajan tasalla pysyvä sivistyspohja ovat pelkästään eduksi. Varjopuolena on siinä tietenkin hajaantuminen kovin moneen suuntaan, niin että nykyisenä erikoistumisen aikana tiedot jäävät kaikissa aineissa helposti pinnallisiksi. Voidaan sen vuoksi kysyä, missä asteessa, kuinka varhain yleisopetus voitaisiin vaihtaa erikoisopetukseksi. Olisiko syytä tehdä linjajako jo tuntuvasti ennen ylioppilastutkintoa?

On sanottu ja varmaan oikein, että nykyaikainen ajattelu näennäisestä erikoistumispiirteestä huolimatta samalla on omansa tuomaan eri tieteenaloja lähelle toisiaan, koska aikaa vallitsevat käsitteet luonnollisesti sovelletaan kaikkiin eri tieteihin. Siten olisivat jokseenkin identtisiä ilmauksia sellaiset käsitteet kuin ”edistys” politiikan kielenkäytössä, ”prosessi” fysiikassa, ”funktio” matematiikassa, ”evoluutio” darwinilaisessa luonnontieteessä, ”tahto” psykologiassa ja ”syvyysperspektiivi” maalaustaiteessa. Jokainen saattaa lisäksi helposti havaita, että kulloinkin vallitsevina olevat tieteet ja kulttuurimuodot lainaavat termejään ja käsitteitään aivan vieraihin aloihin. ”Oikosulku” ja ”jänneväli” eivät siten kuulu vain sähkötekniikkaan ja rakennustaitoon, vaan ne ovat kuvallisina henkisen elämänkin ilmiöitä tarkoittavia sanoja.

Universitas-käsite lienee yliopistojen alkuvaiheessa tarkoittanut pikemminkin opettajien ja oppilaiden yhteiselämää ja yhteistoimintaa kuin tieteiden ja taiteiden yhtymistä samoihin oppisuojiin. Yhä edelleenkin kuuluu tehokkaan kasvatuksen olemukseen henkilökohtainen yhteistyö ja vuorovaikutus. Oppikoulussa sellainen välitön seurustelu on asiaankuuluvaa enemmän kuin yliopistoissa, varsinkin suurissa. Mutta sosiaalinen puoli ei rajoitu yksinomaan tähän.

Myös oppilaitten omassa keskuudessa yhteiskunta elää omaa itsenäistä elämäänsä, omissa muodoissaan. Eräs suomalainen ajattelija ja koulumies kärjistää tämän seuraaviin, hieman paradoksaalisiin sanoihin: ”Onneksi koulu sentään antaa muutakin kuin enemmän tai vähemmän kuollutta tietoa. Minun nähdäkseni koulun suurin merkitys ei ole siinä, mitä se tietopuolisella opetuksellaan saa aikaan, vaan ennen kaikkea siinä siveellisesti kasvattavassa vaikutuksessa, mikä itse koulunkäynnillä sellaisenaan on. Koulu on pieni yhteiskunta, jossa kokonaisuuden ja yksilöiden menestymisen edellytyksenä on, että kaikki alistuvat noudattamaan tämän yhteiskunnan järjestystä, lakeja ja perintätapoja.”

Näin onkin varmaan asianlaita. Ei ole sitä leikintelmettä, ei sitä näennäisesti tilapäistäkään kosketusta oppilaitten välillä, missä ei samalla tulisi esiin tämän yhteiselämän kokonaisuus. Elämä etsii ja löytää koulunkin seinien sisäpuolella luonnolliset ilmauksensa ja luonnostaan sosiaaliset muotonsa. Ei kuitenkaan ole unohdettava, että näissä joukkosielun ilmiöissä perimmältä tähdätään yksilöllisyyteen, persoonallisuuden kehittämiseen. Omien muistojeni mukaan koulun yhteiskunta korkeammilla asteillaan onkin herkkä havaitsemaan persoonallisuuksien nousu ja antamaan niille arvoa. Niin sanoakseni luonnolliset johtajat löydetään vaivattomasti ja heidät asetetaan oikeille paikoilleen.

Persoonallisuuksien synty ja tukeminen kuuluu olennaisesti kaikkeen siihen, mistä on totuttu käyttämään ”humanismin” laajaa yleisnimitystä. Uusimmassakin kirjallisuudessamme saattaa havaita paljon puhuttavan ”ihmisyydestä” ja sen asettamista ihanteellisista vaatimuksista. Olisi varmaan terveellistä, jos joku ottaisi selvitelläkseen tämän kieltämättä epämääräisen ja hieman korulauseeltakin tuntuvan kulttuurihistoriallisen ja eetillisen käsitteen todellisia rajoja, sen olemusta, sen vaatimuksia. Opettajan ja oppilaan kannalta olisi tärkeätä, että näitä asioita täsmällisestikin kyettäisiin määrittelemään. Nuorisossa aina elävä aatteellisuuden ja ihanteellisuuden elin toimii herkästi näiden ongelmien piirissä.

Ei tosin voida ajatella sellaista romanttisen idealismin muotoa kuin viime vuosisadalla, Snellmanin, Runebergin, Cygnaeuksen, Lönnrotin nuoruudessa vaikuttanutta. Mutta jotakin siihen kuuluvaa voitaisiin ehkä pelastaa karuun ja pettymyksien tulessa karaistuneeseen nykyaikaan, jonka nuoriso on joutunut kasvamaan henkisesti niin epäkiitollisissa, mutta ehkä kypsyttävissä ja parempaa aikaa valmistavissa olosuhteissa. Ei ainakaan ole mitään epätietoisuutta eräistä humanismin pääluonteista. Niitä ovat suvaitsevaisuus, maltillisuus, ihmisystävällisyys sekä ennen kaikkea pyyteetön, puhdas totuuden etsinnän tahto. Vaikeissakin hetkellisissä ristiriidoissa, läpipääsemättömältäkin näyttävässä pimeydessä on aina varmasti olemassa yksi oikea ratkaisu: ylvään totuuden tie. Ainoastaan sitä kulkien pääsemme myös puhtaasti opillisessa työssämme tuloksiin.

Opettajat ja oppilaat pystyttävät totuuden rakennusta jokapäiväisissä, vaatimattomimmissakin ponnisteluissaan. Meidän tehtävänämme on rakentaa, lähinnä suomalaisessa hengessä, omien historiallisten ja kansallisten edellytystemme mukaisesti. Pienen kansan ja suhteellisen myöhään täyteen vaikutukseensa kohonneen kansallisuuden keskuudessa tämän omalaatuisuuden tähdentäminen on vielä tärkeämpää kuin mahtavien ja ulkonaisesti hallitsevien kansojen. Kansallisten, suomalaisten erikoispiirteittemme esiintuomista on usein moitittu itsekylläisyydeksi tai kiihkokansallisuudeksi. Sellaisiakin erehdyksiä on voinut sattua, mutta yleensä jo vaatimaton poliittinen asemamme ja materiaalinen pienuutemme on asettanut kaikenlaiselle pöyhistelylle luonnolliset rajoituksensa. Kansallistunnon ylläpitäminen on nähdäkseni edelleenkin välttämätöntä, mutta etsiköön se itselleen lähinnä humaanisia ilmenemismuotoja, sillä vasta niissä se tulee todella hedelmälliseksi ja ihmiskunnan yleistä sivistystä rikastuttavaksi.

Varma vakaumuksemme on, että me kaikki – me oppilaat elämän ja historian koulussa – voimme löytää tien sellaiseen todelliseen humanismiin, joka totuuden palvelijana edistää harhautuneen ihmiskunnan todellista etua ja kykenee palvelemaan kehitystä eteen- ja ylöspäin, ei taakse- ja alaspäin.
(Koskimies 1947)

Professori, filosofian tohtori Kaarlo R a f a e l Koskimies [1898-1977; vuoteen 1926 Forsman] kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1916 ja väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1927. Hän oli kirjallisuuden tutkija, esseisti ja kriitikko. Koskimies toimi Helsingin yliopiston estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden dosenttina vuosina 1926-1939 ja professorina vuosina 1939-1961. Hän tutki laajassa tuotannossaan romanttista aatevirtausta, romaanin rakennetta, novellitaidetta, runousoppia kulttuurihistoriaa sekä kirjoitti kirjallisuuden kokonaisesityksiä, muun muassa neliosaisen teoksen ”Maailman kirjallisuus”.