Kirjasto

Norssin kirjaston hoitajat vaihtuivat vuosina 1970 – 1974 tiuhaan tahtiin. Vt. yliopettaja Urho Johansson [kuva vasemmalla] hoiti kirjastoa lukuvuodet 1970-1971 – 1971-1972. Hänen jälkeensä toimen otti nuorempi lehtori Pirkko Hukkinen lukuvuodeksi 1972-1973 [kuva keskellä: Ilpo Heporauta]. Vanhempi lehtori Jyrki Sinkari palasi lukuvuonna 1973-1974 vanhaan toimeensa [kuva oikealla].

Kun Helsingin Normaalilyseo syksyllä 1974 muuttui Helsingin I Normaalikouluksi, Norssi sai vihdoin kokopäivätoimisen kirjastoapulaisen. Ensimmäisenä virkaa hoiti Mirja-Riitta Lappalainen 01.08.1974 – 01.04.1975 välisen ajan ja hänen jälkeensä Kaarina Naumann. Opettajien aika kirjastonhoitajina oli ohi.
(HN 1970-1971 – 1973-1974; H I N 1974-1975)

Kirjaston kirja- ja nidemäärän karttuminen on esitetty alla olevassa taulukossa.

1) Tietokirjallisuuden määrän lähtökohtaa on mahdoton määrittää. Tässä on lähdetty liikkeelle A. R. Kurjen lahjoituksesta sekä lukuvuonna 1950-1951 hankituista uusista teoksista. Luvut kuvaavat lukumäärää lukuvuoden lopussa.
2) Oppikirjojen määrän lähtökohtaa on mahdoton määrittää. Kumulatiivisessa laskelmassa on lähdetty liikkeelle vuonna 1950 hankituista oppikirjoista. Luvut kuvaavat lukumäärää lukuvuoden lopussa.
3) Todellinen määrä kyseisenä vuonna.
4) Kaikkiaan kyseisenä lukuvuonna.
(HN 1969-1970 – H I N 1974-1975)

Norssin kirjaston lainaajien ja kirjalainojen määrät käyvät ilmi seuraavasta taulukosta.

(HN 1969-1970 – H I N 1974-1975)

Kirjastoon hankittujen niteiden määrä väheni 1970-luvun alussa huomattavasti. Tietokirjallisuuslainojen määrä notkahti niin ikään merkittävästi lukuvuonna 1971-1972, jolloin myös alkoi oppikirjojen ja poikakirjojen lainausten selkeä väheneminen. Samalla teiniparvet alkoivat, eivät enää vain tiedostaa, vaan myös aktiivisesti politikoida koulussa. Vuosikertomuksista ei kuitenkaan enää lukuvuodesta 1971-1972 alkaen ilmene, montako oppilasta oli saanut ehdot tai peräti jäänyt luokalle. Siten ei voi tehdä mitään johtopäätöksiä kirjaston käyttämättömyyden ja opintomenestyksen välisestä korrelaatiosta.

Koulukirjat muuttuivat pehmeäkantisiksi, värikkäämmiksi, ja niiden tehtäväsivut alkoivat täyttyä itse kirjan sivuille vastattavista monivalintatehtävistä. Oppikirjalainojen väheneminen johtui myös siitä, että peruskoulussa kirjat olivat ilmaisia.

Pehmeäkantisuuden ohella oppikirjojen paperin laatu heikkeni ja sen myötä niiden painoasu huononi. Mutta mitäpäs tuosta. Oppikirjathan tehtiin kertakäyttöisiksi ja jotkut kestämään jopa vain yhden lukukauden ajan.

Nuortenkirjojen tarinoiden aihevalikoima muuttui 1970-luvulla. Reippaiden poikaseikkailujen sijaan tulivat yhteiskunnan muutosta kuvailevat kertomukset. Mutta ne eivät ehkä sittenkään kiinnostaneet tuon ajan poikia, vaikka kirjailijat niin luulivatkin. Kun tytöt tulivat Norssiin, kirjastoon varmaankin hankittiin myös tyttökirjoja. Ja mikä olisikaan ollut sen vetävämpi aihepiiri kuin Ponipoppoo.

Tämä kirja sen sijaan varmasti kiinnosti varmasti joitakin Norssin lukiolaisia. Sitä ei tiettävästi silti liene ollut kirjaston kokoelmissa. Ex Libris ja kuva: Erkki Nordberg 2008.

Oppikirjat ja niistä irtoava informaatio alkoivat 1970-luvulla ärsyttää vasemmistolaisia teinejä, koska he pitivät niitä liian oikeistolaisina ja ajattelua oikeistolaistavina. Nimimerkki ’Outsider’ paneutui kritikoimaan koko oppikirjatarjontaa Veikossa N:o 4 1971.

Vaikuttamisesta

Nykyiset oppikirjat ovat puolueellisia. Käsitys niiden puolueettomuudesta on merkillinen harha, jonka syntyminen lienee selitettävissä sillä, että niiden esittämät tiedot ovat samoja, joita suurimmaksi osaksi porvarilliset joukkotiedotusvälineet ja opettajat esittävät. Siten pidetään koulun antamaa opetusta ”puolueettomuutena”, mutta esim. marxilaisuutta ”puolueellisuutena”.

Se kuva, jonka oppikirjat meille yhteiskunnasta antavat, on mielivaltaisesti rajattu. Yhteiskunnan kannalta olennaisista asioista, kuten työn ja pääoman välisistä suhteista, kolmannen maailman alikehityksen ja saastetilanteen syistä, joista on olemassa jyrkästi erilaisia käsityksiä, oppikirjoissa vaietaan.

Ne käyvät sen sijaan suorastaan liikuttavan puheliaiksi selvitellessään esim. lakipykäliä Suomen kansalaisten oletetuista oikeuksista ja velvollisuuksista tai kuningashuoneiden sukupuita. Tosiasiassa ”puolueettomuus” estää oppilaita vertailemasta erilaisia näkemyksiä todella tärkeitä kysymyksistä ja tukahduttaa heidän kriittisyytensä ja yhteiskunnallisen tietoisuutensa. Kenen edun mukaista tämä on? Ei ainakaan oppilaiden.

Onko maassa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää pidettävä puolueettomuutena, kysyy yliopettaja [Urho] Johansson ja osuu nähdäkseni asian ytimeen. On nimittäin olemassa lähinnä kaksi toisistaan poikkeavaa käsitystä yhteiskunnasta: porvarillinen ja marxilainen. Voidaksemme vastata edellä esitettyyn kysymykseen on meidän tietenkin tutustuttava molempiin. Nykyiset oppikirjat tutustuttavat meidät vain edelliseen. Ihanteeksi ei ole asetettava moniarvoisuutta, vaan tasa-arvoisuus.

Oppikirjojen kustantaminen on keskittynyt muutamille yksityisille suurkustantajille. Nämä toimivat liiketaloudellisin periaattein ts. pyrkien maksimoimaan voiton. Yhtiöiden kilpailu ei näy oppikirjojen sisällön erilaisuutena, vaan kilpailua käydään tekemällä ulkoasu mahdollisimman houkuttelevaksi.

Miksi sananvapaus ei koske myös oppikirjoja, ihmettelee Kai R. Lehtonen, eikä ole hänkään kaukana oleellisesta. Nykyäänhän vallitsee lähinnä kustantajan valta kirjoittajaan nähden. Jos kirjan sisältö ei miellytä kustantajaa, voi tämä kieltäytyä kustantamasta kirjaa. Kustantajalla on siten valta muuttaa kirjan sisältöä mielin määrin, ja on turha väittää, että kustantajat olisivat jokin täysin intressitön ryhmä yhteiskunnassa.

Se, että joku yksityinen oppikirjailija ei ole havainnut kustantajan antaneen määräyksiä, ei todista muuta kuin heidän ajatustensa yhtenevyyden. Koulukirjailukin on valitettavasti liiketoimintaa. Tämä ns. business-luonne ei kuitenkaan takaa eri maailmankatsomusten esillepääsyä koulukirjoissa, vaikka Nyyssönen niin väittääkin. Yrittäkääpä löytää esim. Huttunen – Lehtonen Yhteiskuntaoppiin tyytyväinen demari, puhumattakaan kommunistista!

Ja kaikkienhan on luettava sitä yhtä kirjaa, jonka ”puolueettomat” kustantajat ja ties mitkä asiantuntijat ovat suvainneet heille valmistaa; pitipä kirjasta tai ei. Nykyisellään on kouluhallituksen ”tarkastus” lähinnä sitä, että oppikirjan todetaan sisältävän oppiennätysten mukaiset asiat. Sen sijaan ei tutkita tapaa ja väritystä, jolla asiat esitetään.

Oppikirjat ovat vakava asia, sillä niillä vaikutetaan nuorten ihmisten mielipiteisiin, usein pysyvästi. Ei voida sallia, että oppikirjat toimivat yhden yhteiskunnallisen intressiryhmän manipulaatiovälineinä.

On väitetty, ettei oppilailla ole esittää parannusehdotuksia oppikirjakysymykseen. Kumottakoon nyt tämäkin harhaluulo:

Oppikirjojen kustantaminen olisi siirrettävä yhteiskunnan omistamalle ja eduskunnan valvomalle kustantamolle. Tämä takaisi sen, että myös taloudellisesti kannattamattomia pienelle lukijakunnalle tarkoitettuja oppikirjoja voitaisiin julkaista. Samalla voitaisiin kontrolloida, ettei oppikirjoihin tulisi nykyisen kaltaisia tosiasioiden vääristelyjä.

Oppikirjojen tekemistä varten tulisi perustaa virkoja, joiden haltijat hoitaisivat osan virastaan kirjoittelemalla kirjoja ja osan osallistumalla opetukseen. Jokaisen oppikirjan tekemiseen tulee osallistua usean henkilön. Oppikirja olisi nykyisen kaltaisena instituutiona muutettava. Se tulee korvata eri näkemyksiä edustavilla monisteilla ja pienillä painotuotteilla, jotka on helpompi pitää ajan tasalla.

Outsider
(Outsider 1971)

Olisikohan työväenjärjestöjen talvisodan aikainen luokkasopuilu ollut liikaa yleisdemokraattisille koulupojille? Kuvat: Vehvilä & Castrén 1975.

Juttua jatkoi Ilkka Heikkinen lehden samassa numerossa, ja asiaa käsiteltiin lisäksi Ari Voipion saman numeron kouluneuvostoa käsitelleessä kirjoituksessa. Näyttikin siltä, että vasemmistolaiset yleisdemokraatit tulisivat juuri kouluneuvostosta saamaan käsikassaran myös koulukirjojen ja muun opetusmateriaalin yleisdemokratisoimiselle. Monistekysymys oli sinänsä mielenkiintoinen näkökulma, vaikka Opetusministeriössä, Kouluhallituksessa ja Tampereen Yliopistossa kaiketi vasta suunniteltiin ”Pirkkalan monistetta”.

Lisää aiheesta

Maantiedon ja luonnonhistorian kirjojen kirjoittaminen ajanmukaisesti on ilmeisesti vaikeaa. Niissä on suorastaan surkuhupaisia käsityksiä luonnonsuojelun nykytilasta ja arvosta.

Esim. oman kasvioppimme on kylläkin toimittanut eräs suomalaisen luonnonsuojelun uranuurtajista, mutta kirjan luonnonsuojelua käsittelevä loppuosa on auttamattomasti vanhentunut. Nykyaikainen luonnonsuojelu on jotakin muutakin kuin yksittäisten rauhoitusalueiden perustamista tai koivujen suojelemista nimimerkkien töhertelijöiltä ja tuohen repijöiltä.

Maantietokirjamme Kalliolan ”Kotimaa” syyllistyy samantapaisiin ja pahempiinkin virheisiin. Luonnonsuojelu kuitataan pelkästään rauhoitusalueiden luettelemisella ja sivumennen viittaamalla saasteiden aiheuttamiin ongelmiin. Koko kirja oikeastaan puolustelee ajatusta mahdollisimman perusteellisesta luonnonvarojen käytöstä ja maksimaalisesta tehokkuudesta ns. elintason hyväksi.

Kirjan viimeisellä sivulla on vielä muutama sana kehitysaluepolitiikasta. Sen mukaan Pohjois-Suomi hyötyy jollain tavalla etelän kehittyvästä teollisuudesta, joka tarvitsee raaka-aineita, pääasiassa puuta. Todellisuudessahan Pohjois-Suomelta riistetään sen viimeisetkin rikkaudet ja tuhotaan alkuperäiset elinkeinot.

Historian kirjamme ovat arkaluontoisinta tekstiä, mitä koulussamme esiintyy. Jos käytämme yhtä ainoaa historian kirjaa, eikä tutustuta toisenlaisiin historiakäsityksiin, voidaan olla varmoja, että opetus ei ole tasapuolista. Historian tunneilla voidaan muokata mielipiteitämme huomaamattamme.

Joissakin kouluissa pyritään historian oppikirjan lisäksi käyttämään sanomalehtiä apuna opetuksessa. Ikävä kyllä tällöin käytetään usein vain yhtä näkökantaa edustavia ns. puolueettomia lehtiä, jotka eivät todellisuudessa ole puolueettomia [esim. Uutisraportti].

Jakamalla mahdollisimman monien eri aatesuuntien julkaisuja laajennettaisiin varmasti paljon suppeita näkemyksiämme yhteiskunnan ilmiöistä.

Oppikirjojen valvontaa olisi tehostettava. Nykyinen käytäntö on liian väljä. Oppilaiden mielipiteitä voitaisiin kuunnella Kouluhallituksessakin. Kouludemokratia tulee toivottavasti edistämään tätä asiaa.

Ilkka Heikkinen
(Heikkinen 1971)

Kouluneuvostot tulevat

Kouluneuvoston ensisijaisena tehtävänä olisi nähtävä opetuksen suunnittelu ja johtaminen ja vasta toissijaisina kurinpito ym. tehtävät. Opetusta suunniteltaessa on kouluneuvoston kiinnitettävä erityistä huomiota oppikirjojen sekä muun opetusmateriaalin kuten esim. oheislukemistot, taulukot, kartat ja audiovisuaaliset laitteet, valintaan.

…. Ari Voipio
(Voipio 1971)

Tällaistakin lukemista olisi myös ollut saatavilla.