Nuoren Hänschenin kärsimykset

Kimmo Pasanen: Poika. I palkinto vuoden 1961 kulttuurikilpailuissa piirrosten sarjassa. Kuva: Veikko N:o 2 1961, 1.

Keskiviikkona englannintunnilla huomasin, että jotain oli pahasti vinossa. Taululauseesta hän, entinen kympin mies, kykeni kirjoittamaan vain kolme ensimmäistä sanaa.

Vasta kovakouraisen tönäisyn jälkeen käsitti hän, että hänen oli luettava lauseensa. Koko päivän hän tuntui liihottelevan toisissa maailmoissa ja punastui aina oudosti, kun kävi ilmi, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä tunnin tapahtumista.

Koulun jälkeen otin hänet erilleen muista ja sanoin isällisellä äänensävyllä: ”Mikä sinun oikein on, tunnusta se kuin mies miehelle!” ”Hän on … ihmeellinen… jumalallinen!” ”Mitä, oletko sinä vihdoinkin rakastunut, seitsemännellä luokalla. Oletko erehtynyt hippoihin vai…?”

Hän punastui entistä ankarammin. ”Löysin hänet täältä…” ”Älä pelleile, eihän täällä ole kuin opettajia ja naskaleita, jotka ovat naisia…” [Pahat aavistukset alkoivat jo tunkea mieleeni.]

”Älä vain väitä, että olet rakastunut naskaliin!” Uusi punan aalto kasvoilla teki vastauksen antamisen turhaksi ja mielikuvituksellisimmat epäilyni oikeutetuiksi. Hän alkoi puhua:

”Oletko koskaan nähnyt kaunista naista? Sellaista, jonka pelkkä näkeminen pyörryttää, jonka pienestäkin viittauksesta olisit valmis syöksymään pää edellä portaita alas. Aseta kymmenen sellaista vierekkäin, niin näet hennon varjon Hänestä. Hän on notkea kuin pajunvitsa, henkevä ja suloinen kuin meridiaani.”

”Hänen ruumiinsa näyttää liian hauraalta liikkua ja hänen kasvonpiirteensä ovat niin hienosti ja arasti muovaillut, että etäisinkin ajatus älyntoiminnasta näyttää mahdottomalta. Minulle valehdeltiin, ettei jumalattaria ole. Tämä on onnellinen maa, kun se saa kantaa päällään hänen kaltaistaan.”

”Ani varhain tänä aamuna, noin kello neljän aikaan, lähdin ulos hänen nimensä huulillani. Mainitsin sen puille, kuiskasin sen kukille. Visersin sitä linnuille, monet niistä oppivat sen ulkoa. Huusin sitä aalloille. Toisinaan uskoin kalliin nimen ruohoille tai halkosylyksille tai kivihiilitonnille.”

Vihdoin hän hengästyneenä hiljeni ja syventyi harras ilme kasvoillaan tuijottamaan kattolamppua. Olin täysin lyöty, kykenin vain huokaisemaan syvään ja taputtamaan häntä olalle. Toivottomana astelin päätäni pudistellen kohti kotia.

Seuraavat päivät kuluivat joten kuten, ja sain avuttomana seurata, kuinka hän yhä suuremmassa määrin alkoi näyttää poissa olevalta. Entinen priimus löi täydellisesti laimin tehtävänsä. Tiistaina hän nyrjäytti pahasti nilkkansa portaissa juostessaan ruokatunnilla Hänen peräänsä. Kaksi päivää hän paranteli kotonaan jalkaansa, mutta palasi samanlaisena kuin ennenkin.

Romahdus tuli viikon kuluttua hänen paluustaan. Silmät punaisina, kädessään rypistetty konseptiarkki, hän tuntien päätyttyä astui luokseni. ”Miksi minä vielä elän?” hän sanoi ontolla äänellä kuin haudan takaa.

”Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?” kysyin hänen lysähtäessään istumaan lähelleni. Lasimaisin silmin hän ojensi minulle kädessään pitämänsä paperipallon. ”Mutta tämähän on tänään palautettu aineesi!” lausahdin täysin yllättyneenä.

Monotonisesti hän alkoi kertoa: ”Olin kirjoittanut aineeseeni jotain herkkää, todella täydestä sydämestäni… Aiheena oli suhteeni romantiikkaan ja runouteen. H ä n oli korjannut aineeni, mutta täydelleen suomenopettajan tapaan. Se oli täynnä pilkkuvirheitä, tautofoniaa ja sekavia, käsittämättömiä lauserakenteita.”

”Hän luki siitä otteita, ja koko luokka nauroi. Vihdoin hän antoi lopullisen iskun sanoessaan, että seitsemännellä luokalla toki on ajateltava, mitä kirjoittaa ja mitä ei. Koko elämäni on lopussa, tiedätkö mistä saisi ostaa pistoolin?”

Valloittavasti hymyillen johdattelin hänet Nissenille, jossa tarjosin coca-colan. Kaikki oli sittenkin sujunut onnellisesti. Muutaman päivän kuluttua hän varmasti on jälleen kunnossa ja vannoo, ettei milloinkaan enää katsahdakaan naisiin. Ja varmasti hän pitääkin lupauksensa – ainakin muutaman viikon.

K. S.
(K. S. 1962)

Notski: Jos teillä on tarvetta siirtyä vierekkäin istumaan, niin ei tämä kuitenkaan mikään keskustelukerho varsinaisesti ole. (Veikko N:o 3 1962, 28)

Donna: Ollilan täytyy hoitaa opettajan ja oppilaan välisiä suhteita niin kuin pitääkin. Yhtään sen pitemmälle ei tarvitse mennä! (Veikko N:o 4 1962, 32)

Stumppi: Miksi V:nen ei käynyt suihkussa?
V:nen: Mul’ ei oo pyyhettä.
Stumppi: Sinä et taidakaan vielä kulkea tyttöjen kanssa.
(Veikko N:o 4 1961, 35)

MaCa: … emme puutu yksityiskohtaisemmin Antoniuksen ja Kleopatran tekemisiin…
(Veikko N:o 2 1963, 17)

MaCa: Hänellä oli sekä isä että äiti, niin kuin kunnon kansalaisella pitääkin.
(Veikko N:o 4 1963, 25)

Teppo: Sanokaa ruotsiksi: Hyvää huomenta rakas pieni ystävä.
Oppilas: God morgon, gamla lilla vän.
Teppo: Vad? Tänkte du på mig?
(Veikko N:o 4 1963, 25)