Norssit sotapolulla

Sotien aikana ja niiden jälkeen ilmestyi Veikossa vain harvoja sotakertomuksia, sotakuvauksia tai yleensä sotaan liittyneitä juttuja. Syynä oli ilmeisesti voimassa ollut sotasensuuri sekä se, ettei rintamalla olleilla koulupojilla ollut yksinkertaisesti aikaa kirjoitella Veikkoon. Seuraavan aliupseerikoulukuvauksen on kirjoittanut vuonna 1923 syntynyt norssi, joka oli joutunut sotaväkeen 18-19 -vuotiaana. Teksti on tuon ajan tyypillistä koulupoikahuumoria, johon pojille upiuutena omaksuttu sotilaslyhenteistö antaa oman lisänsä.

AUK/42 eli Norsseja sotapolulla

Eräänä helmikuun kuulakkaana iltapäivänä veti satakunta poikaa, ”tulevan AUK:n” hakakomppania, viimeisiä, en uskalla sanoa pirteitä loppuvetoja. 25 km:n hiihtomarssin jälkeen olimme siis vihdoin toiveittemme päämaalissa; arvaa, ettei tarvittu liikoja komentoja, kun jo miehitimme ”Talon” – todella Talon, sillä sijoituspaikkanamme oli Työväentalo.

Aloitimme heti työmme huomattuamme aluksi, että meistä ”veripäät, mokkerit, monnit” oli tehty ”Herra Oppilaita”! Luottamus kannusti ja siksi kai yritimmekin tehdä sen, mitä piti, nurkumatta ja reippaina.

Ensimmäinen kurssipäivä alkoi, kuten nelisenkymmentä seuraavaakin, klo 5,30. Herätys – kaikki minuutissa peitteiltään ja pukeissaan, ja sitten: talon ympäri aamujuoksuun, mars – mars! Siitä sitten palvelus jatkui aamupäivä-, iltapäivä-, ulko-, sisäpalveluna ja ties minä. Ja väliin tietysti mahtui sotilaan pääelinkeino – ruokailu. Se suoritettiinkin huolella. Mitä puheita koulutuskeskuksien ruoista liikkuukin, niin sen takaan, ei ainoakaan meidän komppaniastamme koskaan nälkäänsä valitellut. Mutta tarkoitushan oli kertoa palveluksesta eli höykytyksestä eikä mammonan palvelusta.

Kolmas komppania oli ”raskas”, joten jv. kaikkine syöksyineen ja ryömimisineen jäi meiltä vähemmälle (Luojan kiitos), kerralla piti siltä alalta oppia tarvittavat tiedot – ja useimmat omia housunpolviaan ajatellen sen tekivätkin. Tulos olikin niin hyvä, ettei ainakaan minun tarvinnut kertaakaan paikkailla kamppeitani isänmaan rakastelemisen jälkeen.

Mutta – olisittepa nähneet, kun ”Kivääri Quasimodo” ajoi asemiin ja päästeli sarjojaan hyökkäävän jv:n joukkoon: niitä hermopotilaita taisi sen rähäkän jälkeen olla monta mosurien riveissä. Korohoro taas ei jalossa suvereenisuudessaan välitä pikkuseikoista – olihan tuolla pari minuuttia sitten sellainen ilkeäntapainen pst-kivääri, mutta meillä on etevä tulenjohtaja, se vekotin oli …!

Kun meidän tyhmiin kalloihimme sitten vielä isketään ”kuularuiskun” mutterioppi ja yritetään kasvattaa uusia ”kenraali Nenosia” tj:n aarniometsiin eksyttyämme, niin voih! Ei ”syylää stadin kundin polla”, kun hänelle esitellään: ”… luistimen vasemman seinän pidennyksen leikkaus, johon tarttuu syöttövivun alavarsi aiheuttaen …”; joko riittää!? Entä: Osaako oppilas selittää miten Gaus-Rüherin projektioon piirretyn kartan avulla määräämme kannan ja tjp:n aseman kun on Ps 1400, jos käytämme koordinaattimittausta? Selvä munatyräys, ainakin ensi kerralla.

Palvelus loppuu aikanaan – ja sitten on koko ilta vapaa!! En ole kuullut vielä kenenkään väittävän, ettei Raskas Komppania olisi osannut käyttää hyväkseen klo 18:n jälkeistä aikaa. Olimmehan heti alkuunsa saaneet puhuttua vahtimikon pyörryksiin – saimme siis tavanmukaisen kanttiinin sijasta siis oikein ”ravintolan”. Talon elokuvatkin toimivat oikein sotatempossa, eli niin nopeaan kuin vain uusia filmejä tuli.

Ja – sitten kerran saapui ”eräälle” Oppilaalle oudon suuri paketti, joka osoittautui – gramofoniksi! Arvatkaapa kauanko kesti ennen kuin ”I.heitin asemassa suunnattuna” ryhtyi tulitoimintaan? ”Begin the Beguine”, ”Whispering”, ”Star Dust” kaikuivat kuin muinoin Rion, Natsan tai vaikka vanhan Norssimme parketeilla – nyt vain kuuntelijoina kymmenkunta stadin kundia ja kaksi viivasuoraa petiriviä.

Olen joskus kuullut kausaliteettilaista, ja taitaa se pitää paikkansakin. Otetaan esimerkki: syy: n. 25 Oppilasta / 23 + 10 feminiiniä mallia ”sievä” + gramofoni + epämääräinen määrä + tyhjä lattia-ala n. 7 x 7 m. + viskaalit ”häipyneet” jonnekin. Seuraus: On ilmeinen. Toivomme, etteivät Herrat Oppilaat kärynneet, eivät ainakaan sillä kertaa!

Kerkisipä se Amor-veitikkakin mukaan. Syystä huomauttaakin viihdytysiltamme kronikoitsija: ”… eräs oppilaista on hyvän puhelahjansa ja gramofoninsa avulla kietonut pauloihinsa erään läsnäolijan”.

Seuraavan päivän lääkärinvastaanotolla merkittiin monta tapausta ”niskannyrjähdys, kelpaa palvelukseen”. Muuten, t ä m ä tarina ei päättynyt ”… ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti”.

Sellainen oli AUK, sellaista sen arjet ja pyhät. Kyllä monen mieli vielä kaipaa sinne, mutta sota, se ei tunne tunteita… Ei auta muu kuin – itkeä vasta jälkeen hiljaisuuden.

Oppilas Malli/23.

Jatkosodan päätyttyä Norssiin saapui sotaveteraaneja. Veikko haastatteli kahta rintamalla haavoittunutta heti tuoreeltaan vuoden 1941 ensimmäisessä numerossa.

Norsseja rintamalla …

- Älä ihmeessä, saattavat luulla, että tahdon leuhkia, vastaa c. Lasse Kaiharju pyyntöömme saada haastatella häntä sotakokemuksista. Kun kumminkin vakuutamme, että yritämme panna jutun kokoon siinä sävyssä, ettei mainittua harhaluuloa syntyisi, saadaan keskustelu alkamaan, joskin ex-tykkimies koko ajan vastaileekin melko harvasanaisesti kysymyksiimme. Huomaamme hänen tosiaan pysyneen yhtä vaatimattomana kuin ennenkin, vaikka haavoittumisesta saatu vapaudenmitali onkin laatikossa.

- Jouduin ’sisään’ vasta tämän vuoden helmikuun loppupuolella, ja aselajiksi tuli rannikkotykistö. Koulutusaika oli lyhyt, ja hieman ennen juhannusta jouduin rintamalle, tarkemmin sanoen Melansaareen Viipurinlahdelle.

- Ensimmäinen tykistökeskitys?

- Se on vähän intiimi asia, siitä kun muodostuikin perin kostea matka. Kranaatteja alkoi sataa ympäriinsä, ja minä’ hyppäsin kiireesti lähimpään ojaan. En ehtinyt sitä sen tarkemmin tarkistaa, ja olinkin joutunut melko syvään likaveteen. Siis hyvin vähän ”sankarillinen” tapaus, jota kai toivoisit Veikkoon.

- Haavoittumiseni tapahtui heinäkuussa. Olin suorasuuntaustykillä suuntaajana ja juuri siirtämässä muiden kanssa tykkiä uuteen asemaan, kun jouduimme maihinnousun lähelle tapahtuessa jättämään tykkimme ja yhdyimme saaren muuhun puolustusväkeen, joka ryhmittyi vastaiskuun. Taistelu kesti monta tuntia, ja saimmekin maihinnousseet heitetyksi takaisin veteen. Minulla oli kuitenkin huono onni, sillä haavoituin jo puolen päivän aikaan olkapäähän, onneksi vain vähäisesti.

Ei haavoittuminen kuitenkin vaikuta yhtä vähäiseltä kuin mitä Kaitaharjun Lasse kuvaa, sillä saamme edelleen kuulla, että hän joutui sen vuoksi olemaan kolme viikkoa sairaalassa ja paljon pitemmän ajan toipumislomalla, joten hän ei ehtinyt enää uudelleen rintamalle. Kysyimme lopuksi, miltä tuntui siviilielo jälleen.

”No, mikäpäs siinä.” Ja hetken miettimisen jälkeen vielä lisäys: ”Aika hauskalta”.

Kuulimme, että abiturus Saikku oli myös niitä aitoja rintamajermuja. Haimme hänet käsiimme VIII kl:n musiikintuntuisesta ilmapiiristä.

Saimme kuulla, että Saikulla oli ollut punaiset kauluslaatat. Rintamalla hän oli toiminut tykkimiehenä raskaassa patterissa.

- Jouduin Kannakselle juuri perääntymisvaiheen alussa. Termolan kautta tulimme Siiranmäelle. Siinä rähinässä juuri haavoituin.

- Haavoituit?

- Niin, lievästi vain tuohon kylkeen. Tavallinen taksa: kaksi viikkoa sairaalaa ja kaksi toipista.

Hän syventyi jälleen saksan käännökseen eikä hänestä enää saanut mitään irti.

Kuoppa

Aivan omanlaatuisensa on tammikuussa 1941 Norssin III-luokkalaisten tekemässä Teini-lehdessä ollut kertomus ’Vihollisen hyökkäys Taipaleella torjuttu’. Siinä 14-vuotias norssi kuvittelee itse seikkailevansa sotapolulla Talvisodan Taipaleessa. Kertomus on kirjoitettu mustekynällä käsin kaunokirjoituspaperille ja laadittu ilmiselvästi poikien kotona, koulu kun ei ollut tuolloin Talvisodan takia käynnissä. Vauhdikas kertomus osoittaa, miten Päämajan propagandakertomukset kiihottivat tuon ajan koulupoikien mieliä.

Tein alikersanttien ja poikien kanssa suunnitelman. Alikers Riipinen ja 4 pk:miestä tuhoavat vasemman puolisen korsun ja alikers. Salomies miehineen oikean. Itse aion räjäyttää sillan ja tuhota 2 sen vartijaa. Olemme kaikki levänneet ja lähdemme. Tasan klo. 23 aloitetaan työ.

Saavun hiipien sillalle, sukset olemme jo jättäneet levähdyspaikalle, otan puukkoni esille, sillä aion äänettömästi hiljentää ”tossujalat”. Ryssät kääntyvät selin, he eivät ole vieläkään huomanneet meitä. Olen aivan ryssien selän takana, aivoni jyskyttävät kauheasti, huomaavatkohan ne minut?

Isken salamannopeasti kumpaakin ja samassa he kaatuvat vertavuotavina toistensa päälle. On hyvin salakavalaa lyödä ihminen kuoliaaksi näin, mutta tässä asiassa ei sille mahda mitään. Tajuan, että miehemme ovat aloittaneet kiivaan tulensa ja käsikranaatit räjähtelevät. He ovat jo toimessa, onnistuvatkohan ne?

Vedän ensin kuitenkin ryssät pois sillalta, etteivät kuolisi. Sen verran on minulla vielä ihmisyyttä. Juoksen pian pois sillalta, vihollinenkin on alkanut ampua kk:llään, mutta luodit lentävät kaikki ylitseni.

Otan kasapanokseni leipälaukusta ja heitän kaikki 4 perätysten kohti sillan tukipylväitä ja sillan päälle. Kuuluu kauheita räjähdyksiä ja silta sortuu. Juoksen pois paikalta minkä ehdin, sillä vihollinen tulittaa minua.

Kuuluu valittavia huutoja, ovatko ne vihollisen vai meidän miehiä. Kahlaan polvia myöten lumessa, vihollinen lähtee ajamaan meitä takaa. Samassa tunnen kuuman pistoksen kädessäni minuun on sattunut. Vaivoin pääsen omien luo.

Kolme heistä ei ollut palannut, alikers Salo ja kp. Miehet Kauhanen ja Karjalainen. Pojat olivat nähneet, kuinka he olivat kaatuneet. Myös pk. Mies Leino oli haavoittunut olkavarteen. Pääni on aivan sekaisin räjähdyksestä. Otan lunta ja hieron päätäni, se auttaa.

Ei nyt ole aikaa sitoa haavoja, sillä ryssät ampuvat vimmatusti pika ja konekivääreillään. Ryssät ovat aivan perässämme, kovennamme vauhtia ja viimein onnistumme eksyttää ryssät jäljiltämme.

Silloin huutaa eräs pojista, että Leinoa ei ole joukossa. Ehkä hän on joutunut vangiksi haavansa takia, kun ei ole voinut hiihtää kovasti. Lähdemme etsimään, mutta emme löydä. Liian etäälle emme voi mennä, sillä ryssiä on nyt metsä täynnä.

Hiihdimme hikisinä kohti omia joukkoja. Katsoin kelloa, se oli neljä, näihin aikoihin omien joukkojen pitäisi aloittaa taas tuli hämäännyttääkseen ryssät samalla tempulla kuin tullessa. Maastouduimme erään mäen-nyppylän taakse.

Kohta alkoikin tuli, mutta ryssät eivät vastanneetkaan, sillä he arvasivat jo temppumme. Meidät valtaa epätoivo, näinkö piti käydä lopuksi, vaikka itse tehtävä olikin suoritettu mainiosti. Omat k.k:t laulavat kauheasti, mutta viimein lopettavat, kun emme palanneet.

Harhailimme seuraavan yön ja koko päivän löytääksemme aukon ryssän linjoissa, mutta kaikki näyttää toivottomalta. Ryssäin tykistö on aloittanut tulensa, aikovat hyökätä, mutta se ei onnistu siitä olemme varmat. Se on kuitenkin meille pelastus.

Pääsemme omien luo kranaattitulen suojassa.. Miehet menevät korsuunsa, siellä ovat jo toiset pojat ottaneet sen asuttavaksi, luulivat, että olimme jääneet sille tielle.

Ilmoitan komentajalle, että tehtävä on suoritettu. Komentaja oli lentää selälleen, mutta toinnuttuaan hämmästyksestä hän onnittelee meitä. Onnellisinta oli kuitenkin että tulimme, vaikka puolikuolleena.

Ja päämajan raportissa lausuttiin m.m. ”Vihollisen hyökkäys torjuttu Taipaleella, sotasaaliina saatu m.m. ….
(Tiainen 1941)

Alokkaalle on esitetty, että suuren viskaalin tullessa tupaan on huudettava: ”Huomio!” No, alokas meni kerran komppanian toimistoon ja nähdessään täällä monta upseeria ja muuta viskaalia oppia seuraten karjaisi: ”Huomio!” (Ja oli sitten liemessä viikkoja.)
(Veikko Kevätnumero 1942, 14)

Päivystäjä: ”Onko alokas Mökönen sairaalassa? Entä sairaaksi ilmoittautunut? No, sitten sillä on varmasti Vp:tä!” (Veikko Kevätnumero 1942, 14)