Aamuhartaus

Jokainen koulupäivä alkoi vielä 1950-luvulla aamuhartaudella tai ’rukouksilla’. Niin oli kai ollut laita vuodesta 1867 lähtien. Siksi ne olivatkin koulun ’kovaa rutiinia’. Tämä tapahtuma jakoi oppilaiden mielipiteet. Nykyisinhän tuollaisia aamurukouksia ei koulussa enää saa pitää.

Koulupojan mielikuva selän takana urkuparvella pauhaavista uruista. Piirros: Halén 1998, 4

Juha Puromiehen muistelus. ”Unohtumaton päivän avaus, jota valitettavasti ei enää koeta. Urkujen soidessa siirrymme luokittain … valkeaan juhlasaliin. Kevätvirsi kaikuu kauniisti Armas Maasalon mestarillisen säestyksen kirvoittamana… Rehtori Holmström nousee eteemme saarnapulpettiin, jonka takana seinällä ovat marmoriset Pro Patria –taulut muistuttamassa sotiemme uhreista… Puhe päättyy muutamiin rohkaisun sanoihin. Urut heräävät jälleen eloon. Händelin Largo pulppuaa ilmoille täydessä mahtavuudessaan. Uusi päivä on alkanut. Mieli on uskomattoman keveä ja on hyvä olla.”

Matti Pietikäinen piti mielenkiintoaan yllä merkitsemällä tukkimiehen kirjanpidolla virsikirjaan viivan kulloinkin veisatun virren kohdalle. Vuosien työn tuloksena hän sai selvitettyä Norssin suosituimmat virret. ’Totuuden henki’ oli ylivoimainen ykkönen. Heikki Niinillä oli yleensä mukanaan virsikirjan kokoinen, paperilla päällystetty pienoissanakirja, jota hän yritti lueskella muka virttä laulaen.

Luultavasti aamuhartaus koettiin koulun rutiineihin niin oleellisesti kuuluvaksi, että sinne mentiin suurempia miettimättä ja tietoisesti suurempia saamattakaan. Silti on helppo yhtyä ajatukseen tapahtumasta ’jota valitettavasti ei enää koeta’, sillä jotain rukoukset meihin jokaiseen jättivät. Pentti Nenonen muistaa yhden, ja ainoan, aamuhartauden Norssin ajalta. Sen aamuhartauden piti Niilo Visapää ja sisältö oli jotakin seuraavanlaista:

”Paikkakunnalle oli tullut kiertävä sirkus, jonka henkilökuntaan kuului muun muassa taitava nuorallakävelijä. Hän käveli kosken yli pingotetun vaijerin päästä päähän mennen tullen tasapainotanko rintansa päällä kuten tällaisen ammatin harjoittajilla on tapana. Hänen esityksensä oli sirkusnäytöksen kohokohtia.

Eräs katsoja kysyi häneltä kuinka hän uskaltaa kulkea siellä korkealla nuoralla. Etkö pelkää putoavasi? Mikä on salaisuutesi? Nuorallakävelijä vastasi: ’En pelkää lainkaan, sillä katson koko ajan eteenpäin nuoran toiseen päähän tiukasti. Jos katsoisin muualla, putoaisin.’

Tässä kohden Visapää veti henkeä ja piti pienen tauon. Sitten hän katsoi suoraan meihin oppilaisiin päin sanoen: ’Hyvät oppilaat, niin se on elämässäkin. Meidän tulee asettaa päämäärämme kauas eteenpäin ja kulkea sitten sitä kohden suuremmin sivulle vilkuilematta.’”

Rukouksia käytettiin myös rangaistuskeinona aivan kirkon vanhojen ’jalkapuuoppien’ mukaisesti. Oppilaat, jotka olivat jääneet kiinni esimerkiksi näpistämisestä Lähetyskirjakaupassa, joka sijaitsi Ratakadulla aivan kouluamme vastapäätä, joutuivat rukousten ajaksi seisomaan oviaukon viereen siten, että kaikki Norssin 700 oppilasta näkivät heidät tullessaan juhlasaliin.

(Larjola 2005, 41-43)

Norssin ääni oli valettu Kangasalan urkutehtaalla. Tinapillit olivat jo kauan sitten vaienneet, mutta jotain sentään säilyi: nauhalta soi vielä Bachin kahdeksan pientä preludia ja fuuga kaikuna 1960-luvun alusta. Luokkatoveri Mauno Konttinen siinä taituroitsee pannen ylhäältä urkuparvelta pulppuamaan alas juhlasaliin noita tuttuja säveliä. Vanhojen urkujen vuotavat ilmalaatikot vingahtelevat ja puhkuvat.

Luokat seisovat aamuhartaudessa välinpitämättöminä. Muutamilla on läksykirjoja mukanaan. Vox Romana tai muu perinteinen merkkiteos rullalla povitaskussa, jotta ensimmäinen tunti ei tuottaisi häpeää. Ikävystyminen panee jotkut pelleilemään: ottavat mahdollisimman jyrkän sivu- tai etunojan tai huojuvat hitaasti sinne tänne.

Kummallinen koulu, jossa hirmuiset opettajat vain vaanivat tilaisuutta iskeäkseen niskaan, ja kuitenkin jotkut uskaltavat harrastaa vaikka mitä. Rukousten aikana opettajan on huono sännätä rivistöjen keskelle huitomaan, mutta heti ovella saattaa luiseva käsi temmata kunnottoman ulos ruodusta. Opettajat ovat sijoittuneet pitkin seinustoja kautta salin kuin lammaslaumaa piirittävät sudet.

Sivuseinän sankaritaulusta pistää aina silmään ’Vapaavuori, Smertsi Valfrid Äidinilo’. Tässä koulussa ei tunne olevansa kenenkään ilo. Ainoa ilo on vahingonilo: nahoilla on vielä kaikki edessään.

(Halén 1998, 4)

Tämän kirjoittajan omakohtainen muistikuva: Aamuhartaudessa puhui suomen kielen lehtori, sodan käynyt reserviupseeri Juhani Nuotto. Hän kertoi puheessaan sota-ajan talvisesta partioretkestä vihollisen linjojen takana. Omille linjoille palaavan partion ainoan taskulampun patterista loppui virta, jolloin omaa tulolatua ei enää näkynyt. Mutta juuri silloin Herran poisti pilvet kuun edestä. Ja katso: kuun valo valaisi ladun ja sen vierustat paremmin kuin taskulamppu konsanaan. Partio palasi omaan tukikohtaan ilman tappioita.

Norssin pauhaavien urkujen todellisuus. Kuva: Erkki Nordberg 31.05.2007.