Uudet Anturanahat

Anturanahatkin vanhenivat tietysti vuosien myötä ja kirjoittivat itsensä aikanaan säällisesti ylioppilaiksi. Sulo Urho Hölön viimeinen päiväkirja ilmestyi Veikon numerossa 2 1960. Sitten Anturanahkana jatkoi Ujo Pellonperä, Hannu Landén vuoteen 1965, jolloin hän kirjoitti vuorostaan ylioppilaaksi.

Sen jälkeen Anturanahan Päiväkirjaa kirjoitti ilmeisesti useampikin norssi, muun muassa Arhippa Nikodemus, välillä taas joku Ujo Pellonperänä, joskin tyystin toisenlaisista seikkailuista kuin aikaisemmin oli tapana ollut. Vuosikymmenen lopulla kieli ja tyyli muuttuivat sitten tyystin kuten von Witzlebenin ystävien päiväkirjamerkinnöistä voi havaita.

Terve taas Rakas Päiväkirja!

Mä oon tutkinu psykologiaa, varsinkin luannetyyppejä. Kaikesta päätellen musta on tullut militaristi! Eikä mikä hyvänsä korpimosuri, vaan rantapyssy-fan. Nyt te tiätysti päivittelette ja kyselette.

Mutta olenpa norssien miinojen räjähdellessä kuolevan nähnyt ja luotien kallioon iskevän kuullut! Ah armeija, sun miähekästä jämeryyttäs, sun sulotuoksuista kasarmielämääs ja järeäkaliberista hernesoppaa mä kaihoten varton. Ihan sydän rinnassa räytyy.

Kohti taistojen kenttää ja laakeriseppeleitä lähdettiin aamulla painaltaan. Kakskyttäviis urhoollista norssia ja saman verran SYK:n kolmannen luokan nostokundeja. Sinne mentiin ja tultiin takaisinkin. Eikä me tultu kun jatkosodasta, vaan hakkapeliittain henki möyri rinnassa.

Niin, Nokkalan rantsussa me jakauduttiin ja pantiin jengi ryhmiin. Sit me ruvettiin eteneen jään yli Miässaareen. Eikä aikaakaan kun sotilaskoti oli meidän vallassa. Sitte yks majuri ilmesty näköpiiriin ja antautumisen merkeissä lupas meidän ehdoitta saada tutustua linnakkeen salaisiin laitteisiin. Ei me oikeen oltu tyytyväisiä, niin että sitten meille luvattiin viälä paikalliset muanatkin.

Sitte me otettiin saari haltuumme ja levittäydyttiin ympäriöissä. Pian nousikin leiritulien savu metsän siimeksistä. Meidän ryhmä painu ylös patterinmäelle ihaileen kuin tykkien kimpussa ahkeroivat soltut suoritti ammuntoja.

Ensimmäinen sano kaks lukua, toinen ja kolmas kiersi vipuja ja tykki rupes osottaan suutaan etelää kohti. Neljäs ukko työnsi lukon kiinni viides veti narusta ja sitte se pamahti, se tykki.

Me järkytyttiin kauheesti ja painuttiin maanalle. Ei me pelätty paljo yhtään. Sattumalta me tultiin ammusvarastoihin. Siellä oli kranujakin jossain nurkassa. Sit me mentiin keskiöön. Keskiö on sellainen mesta missä on ne laskijalaitteet Niillä saadaan salamannopeasti tykin tarttemat suuntausluvut selville, kun tulenjohto vaan ensteks antaa vähän informaatiota botskin sijainnista.

Ne laskijalaitteet oli vaan vähän eri tyyppiä kuin me oltiin luultu. Siellä istu yhessä kopperossa parikytä karmeen uljaannäköstä kundia. Kukin niistä paino omaa nappulaansa ja karju jämerästi toistensa korviin ja mikrofoniin.

Kuva: Veikko N:o 4 1973, 1.

Me kysästiin arasti, et missäs ne laskivehkeet on. Opas kalautti yhtä kundia kalloon ja sano, että täällä ne on. Mä rupesin puhuun jotain tiatokoneista ja elektroniaivoista ja tommosta. Mut sen oppaan silmiin tuli semmonen outo kiilto.

Sen oikee käsi rupes vipottaan ja hiki kohos sen pärställe. Mä rupesin jo pelkään sen äijänkin puolesta. Mut sit se karjas, että SUOMALAINEN SOTILAS EI TARTTE ELEKTRONIAIVOJA, ONKS SELVÄ. Joo on se selvä, mä totesin. Niin ettäs tiedätte sitte tonkin.

Sitte me saatiin kuulla, että saarella on viälä joku rynnäkkökivääreillä varustettu sissijengi, joka jahtaa meitä. Me koukattiin skutsiin, eiku tiätysti sen kautta, ja tultiin ampumaradalle, sille oikeelle pualelle. Siellä ne sissit olikin.

Kauheesti ne yritti suolata majurin tytärtä ja koiraa, mut ei ne vaan osunu. Siinä oli yks bärtsi välissä. Pian tuli itte majurikin ja kiros, niin että – ja mitäs ne omaa väkee ampuu. Ei me tiädetty sano sissit ja sillä siisti. Sitte niitten oli pakko lopettaa ampuminen, kun niitten panokset loppu.

Mut nyt alkaa se suuri tragedia. Ne olikin salaa miinottanu jään ja sopivalla hetkellä jysäytti koko miinakentän ilmaan. Kun savu ja muu moska hälveni oli jäällä toistskytä kuallutta norssia. Me oltiin ihan tippa linssissä ja alakuloisina vetäydyttiin hiljaisina sotkuun kahville.

Mut ei me masennuttu! Me meinattiin tehdä vastahyökkäys viereiseen luatoon. Tykistövalmistelut ja savuverhot ja muu tilpehööri oli jo ool rait. Mut päämaja käski meidät perääntyyn ennen kuin miästappiot kasvais liikaa.

Mutta kyllä me yritettiin viälä ampuu yx kauppalaiva upoksiin. Kaikki oli hianosti hollilla ja rautaa lens. Mut ohi se meni. Toi Petäjäniemen Pentti laski etäisyyden väärin. On sekin kans sotilas! Me annettiin majurin johtamalle jengille tilapäinen autonomia ja vetäydyttiin kipin kapin mantereelle. Sieltä sitte yks kuljetusneuvo vei meidät omille kämpille.

Tämän taistelupäiväkirjan otteen oikeaksi todistaen sekä valmiina teit isäin astumaan. Ujo Pellonperä

(III-luokan nostomies)
(Veikko N:o 2 1965, 19-20)

Ja sitten toisenlaista Anturanahan tajunnanvirtaa alkuperäisessä asussa.

syksy tuli ja kävelimme viimeisenä iltana kaivopuiston tuulista rantaa ja ajattelimme menneen kesän latotansseja sisäsuomessa ja pelkäsimme mielessämme alkavaa raadantaa. yritimme tottua ajatukseen, ettei keskipäivän aurinko lämmitä enää unisia silmiämme ja ettemme enää ehdi purjehtia päivät pääksytysten. Kuitenkin paloimme halusta nähdä taas luokkatoverimme ja näköalan uudesta luokastamme.

kallis ystävämme oskukin jäi luokalle ja kaipasimme häntä. me näimme uuden pojan, astuimme varoen hänen varpailleen, ja nimi oli jotakin hottentotin kaltaista. yritimme hymyillä ja näyttää pirteiltä rakkaiden opettajien silmissä, aivan kuin kesän hulinat olisivat antaneet voimia harmaita päiviä varten. Kukkaset ja pikkuperhoset niityillä olivat kaukana, ja nyt olivat pulut ratakadun mustalla peltikatolla.

harva se välitunti syöksyimme maitokauppaan ostamaan jukurttia ja lähetyskirjakauppaan jonottamaan vihkoja. emme jääneet autojen alle vaikka ulonmaan matka olikin sekoittanut liikennetajuamme. rynnätessämme kuppilaan, kuten ennenkin, ammentamaan kahvia suuhumme, tapasimme tuon vanhan ja kärttyisän ystävämme, aina ikimuistettavan kuppilan kassan, ja hän kertoi ystävälliseen tyyliinsä, kuinka hän oli iloinen, kun me olimme täällä. hän toivoi jälleennäkemisiä, eikä niitä tarvinnut kauan odottaa. lihakset hellinä juoksimme roballe hellittämään rajatonta ruokahaluamme puolikkailla polakoilla. ja kaikki oli niin kovin tuttua ja kotoista.

Normaali norssi. Kuva: Veikko N:o 3 1967, 25.

aluksi eivät koulupäivät tuntuneet loppuvan koskaan, mutta kuitenkin pääsimme aina äidin luokse syömään kaurapuuroa. voimistelutunneilla potkimme palloa aina hikeen asti ja kastaessamme päämme vilvoittavaan veteen pukuhuoneessa, luulimme vieläkin uivamme päijänteen raikkaassa vedessä, mutta jo pian rupesi koulumme täyttymään kauniista naskaleista, emmekä enää huomanneet, että jouduimme istumaan seitsemän pitkää tuntia koulunpenkillä. nyt odotamme jo joululomaa, jotta voisimme ottaa aurinkoa hangella ja kuvitella mielessämme sen päivän, jolloin uimme ja juoksimme rantahiekalla kera rakastettumme, nauttien joka hetkestä, joka ei ollut koulua.

me teimme lauluja pilvistä, hiekasta, vedestä ja kaikesta. lauloimme kaikille nurmille, niityille, suomenlinnan muureille, emmekä laulaneet nuoteista, vaan itse kukin niitä keksimme ja mielikuvituksestamme poimimme, kovin nuoria olimme, ja laulumme kaikuivat mahtavina metsien keskellä ja saarten salmissa ja se sai monen silmään kaipaavan kyyneleen muistaessa omaa nuoruuttaan.

von witzlebenin ystävät

Sitten tyylilaji ja kieliasu vaihtuivat taas hetkeksi vanhoiksi, mutta juttu sinällään oli kyllä kovin pelkistetty.

Päiväkirja!

Oli taas ne ruddausskabat. Tai soutukilpailut niinku ne sanoo. Mäkin styylasin Norssin pihalle niinku oli sovittu. Mut emmä siell ketään hitannu. Kummä olin ventannu tollasen parikyt minsaa, ni vihdoin orkkas tulla pari muutakin mälvää, ja sit me lähettiin sinne rantsuun. Yhellä torvella oli megaphoni kainalos, mut ei se sitä käyttäny, hiljaa me vaan mentiin.

Anturanahka
(Veikko N:o 3 1969)

Tämä norssi luuli vielä, että Norssi olisi voittava jonkun ruddausskaban.
Veikko N:o 3 1967, 17.
Kuva: Veikko N:o 2 1965, 1.