Juhlaesitelmä Itsenäisyyspäivän juhlassa 05.12.1970

Z. J. Cleven syntymän 150-vuotispäivänä

vt. Yliopettaja Urho Johanssonin esitelmä Norssin Itsenäisyyspäivän juhlassa 05.12.1970

Hyvät naiset ja herrat

Myytti on tarina siitä, miten kaikki kerran on saanut alkunsa. Se saattaa alkaa sanoilla ”Sotkalintu muni kultaisen munan Väinämöisen polven päähän…” tai ”Rhea Silvian kaksoispojat laskettiin kaislakorissa Tiber-jokeen…” tai ”Wittenbergin linnakirkon oveen oli naulattu 95 teesiä…” tai jollakin muulla tavalla.

Myyttiin kuuluvat aina erottamattomasti kulttuuriheerosten hahmot, Väinämöiset ja Ilmariset, Romulukset ja Remukset, Lutherit ja Melanktonit. Kulttuuriheerokset ovat sankareita, jotka toimivat tapahtumien alkuhetkellä ja joiden ansiosta tuleva kehitys saa oikean suunnan.

Myös Helsingin Normaalilyseolla on oma myyttinen alkuhistoriansa: Runsaat sata vuotta sitten ruotsinkieliset yrittivät kynsin hampain estää suomenkielistä koululaitosta ja suomalaista sivistystä syntymästä. Kansallinen kulttuuritahto mursi kuitenkin väen väkisin ja uhrauksia pelkäämättä vastustuksen. Ratakadulle perustettiin koulu suomalaisuuden tulevaisuutta takaamaan.

Norssin alkuhistoriaan kuuluvat myös omat kulttuuriheerokset: kolme miestä, joiden muotokuvat kohta koulun perustamisen jälkeen maalautettiin tuleville polville muistukkeeksi ja joiden tuijotus yhä vielä on ollut teidän jokaista koulupäiväänne saattelemassa: [Kuvat ovat tavallisesti tuolla sivuseinällä, mutta tänään ne on nostettu näkösälle] Elias Lönnrot, Juhana Wilhelm Snellman ja Zachris Joachim Cleve.

Silloin kun muotokuvat paljastettiin, Lönnrot, Snellman ja Cleve olivat vielä elossa ja istuivat juhlavieraiden eturivissä. Lönnrot, suomen kielen täysin palvellut professori, oli heistä vanhin. Hän oli silloin 76-vuotias ukko, jonka henki liikkui vielä vireänä ja askarteli sillä erää suomalais-ruotsalaisen sanakirjan viimeisten vihkojen ja Suomen kansan muinaisten loitsurunojen julkaisemisen vaiheilla.

Snellman oli likimain yhtä vanha, 72-vuotias mies ja entinen senaattori, mutta yhtäkaikki hän kantoi kunniamerkkinsä suoraryhtisenä ja otti kiivaasti kantaa ajan riitakysymyksiin. Nuorin kolmesta kunniavieraasta oli Cleve, silloin 58-vuotias kasvatusopin professori ja aikakautensa johtavin koulumies.

* * *

Kun muotokuvat paljastettiin, puhuttiin tietysti näiden kolmen miehen aikaansaannoksista. Näin jälkikäteen katsottuna kehityksen suunta oli ollut suora ja selvä, mutta ei suinkaan esteetön. Runsaat neljäkymmentä vuotta aikaisemmin Lönnrot oli julkaissut Kalevalansa, ja sen ja hänen muiden kirjojensa pönkittämänä suuriruhtinaanmaan asukkaat olivat saaneet aikamoisen määrän omanarvontuntoa.

Kalevalan ilmestymisen jälkeen oli hieno asia olla suomalainen – oli olemassa uljas menneisyys, oli sankaruutta, kehityskykyisyyttä ja taiteellista aistia. Snellman puolestaan oli osoittanut, että itsetunnolla oli toiminnan mahdollisuuksia myös 1800-luvun nykyajassa – oli luotava suomalaista sivistystä ja kulttuuria, kirjallisuutta, tiedettä ja politiikkaa.

Lönnrotin työ oli ollut uranuurtajan työtä, kaikki olivat häntä ihailleet ja kunnioittaneet. Snellman sen sijaan oli jo kokenut vastarintaa – venäläiset olivat nähneet hänessä ensin kansanvillitsijän ja kapinallisen, mutta havainneet sitten, että suomalaisuus oli aate, joka pyrki vain muuttamaan suuriruhtinaanmaan sisäisiä oloja, ei sen asemaa Venäjän yhteydessä.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten vastakohtaisuus oli lähinnä sisäpoliittinen kysymys; Snellmanista tehtiin senaattori, ja jotkut ovat myöhemmin olleet jopa valmiit väittämään, että Venäjällä suorastaan hykerreltiin käsiä, kun kaikki tarmo tässä maassa uhrattiin kielikysymyksen selvittelylle eikä Suomen yleispoliittiselle asemalle riittänyt huomiota.

Kun Cleve astui näyttämölle, kielikysymyksen laineet olivat korkeimmillaan. Maassa oli kaksi puoluetta, suomalaiset ja ruotsalaiset, ja ne peittosivat toisiaan, missä vain oli mahdollista. Yksi tärkeimmistä alueista oli silloinen oppikoulu ja sen opetuskieli, sillä sehän viime kädessä tuli ratkaisemaan, mitä kieltä maan tuleva sivistyneistö ja virkamiehistö tulisi omana kielenään puhumaan.

Aluksi suomalaisilla oli ollut menestystä: Jyväskylään, Tampereelle, Joensuuhun, Kuopioon ja Ouluun oli perustettu kouluja, joissa myös opettajat puhuivat suomen kieltä. Kun sitten myös opettajanvalmistusta yritettiin aloittaa suomeksi, ruotsalaisten vastustus äkkiä jyrkkeni.

Vuonna 1867 opettajia oli alettu kouluttaa Helsingissä Ruotsalaisen Normaalilyseon suomenkielisissä luokissa, mutta kohtsillään se tukahdutettiin ja auskultantit siirrettiin Hämeenlinnaan. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin suomalaiset saattoivat palata takaisin pääkaupunkiin ja tänne Ratakadulle.

Juuri tähän aikakauteen sattuu meidän tarunomainen alkuhistoriamme ja Z. J. Cleven kauaskantoinen toiminta. Ensinnäkin Cleve oli juuri se mies, jonka ansiosta suomenkielisten opettajain valmistusta Helsingissä yritettiin aloittaa. Hän juuri laati opetusohjelman ja suunnitteli koko normaalilyseolaitoksen. Toiseksi Cleve oli Senaatissa ja Kouluhallituksessa kiivain vastustaja, kun suomenkielinen osasto täällä lakkautettiin ja siirrettiin Hämeenlinnaan.

Kolmanneksi Cleve oli innokkain asianajaja, kun Normaalilyseon lakkautetun Suomalaisen Osaston sijalle perustettiin yksityisin varoin Helsingin ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu, Suomalainen Alkeisopisto. Neljänneksi ja viimeiseksi hän oli valtiopäivillä tärkein aloitteentekijä, kun normaalilyseota yritettiin saada takaisin Helsinkiin ja sulautetuksi täkäläiseen Alkeisopistoon.

Meille tämän päivän ihmisille kaikki äskeinen merkitsee hyvin etäistä tapahtumasarjaa ja likimain käsittämätöntä kielipoliittista riitaa joskus 1800-luvun loppupuolella. Tuon ajan suuriruhtinaanmaan asukkaille – niin suomalaisille kuin ruotsalaisille – kysymys sen sijaan oli tärkeä: silloin oli aika päättää meidän puolestamme, mitä kieltä ihmiset 1970-luvulla puhuvat kouluissa, yliopistoissa, tuomioistuimissa tai eduskunnassa.

Clevelle itselleen tuo aika merkitsi 25-vuotista sitkeää työtä ja lannistumatonta uurastusta – eikä hän itse koskaan päässyt toteamaan, tavoitettiinko se päämäärä, joka oli ollut hänen pyrkimystensä syvimpänä pontimena.

* * *

Toisen kerran Cleveä juhlittiin joulukuussa 1920 eli silloin, kun hänen syntymästään oli kulunut tasan sata vuotta. Paikka oli sama, muotokuvat olivat samat, mutta aika ja juhlavieraat olivat toiset. Lönnrot ja Snellman olivat kuolleet jo aikoja sitten ja myös päivänsankari oli ollut jo kaksikymmentä vuotta kaikkien juhlapuheiden ulottumattomissa. Sen sijaan Suomalainen Normaalilyseo oli olemassa ja koulutti poikia ja uusia opettajia yhteiskunnan tarpeisiin.

Juhlissa oli läsnä suunnilleen saman verran väkeä kuin teitä nyt on täällä. Pojat olivat laihoja ja nälkäisiä, sillä maassa elettiin köyhää aikaa. Espanjantaudiksi nimetty influenssa riehui ja myös keuhkosairauksia oli paljon – noihin aikoihin kuoli viisi tai kuusi oppilasta vuodessa. Moni muukin seikka oli toisin kuin edellisessä juhlassa viisikymmentä vuotta sitten oli toivottu.

Suomi oli kyllä itsenäinen ja elämä täällä suomalaistumassa, mutta saavutusten hintana oli ollut kansan jakaantuminen kahtia. Eikä se edes riittänyt: jopa voittajat olivat eripuraisia: oli kuningasmielisiä ja tasavaltalaisia, sotilaallisen kurin kannattajia ja rauhallisen työn suosioita. Selvä juopa oli myös nähtävissä täällä koulussa. Suomen Koulunuorisoliitto [silloinen Teiniliiton vastine] oli opettajien käsityksen mukaan istuttanut oppilaisiin keskenkypsynyttä täysi-ikäisyyttä ja nostanut huonoa ainesta näkyville.

Vielä enemmän huolta opettajilla oli kuitenkin poikien sotaisuudesta – oli jyrkästi kielletty tuomasta ampuma-aseita kouluun, ja yhä uudelleen toivottiin, että suojeluskunta ei kutsuisi oppilaita tehtäviinsä oppituntien ajaksi. Suojeluskunta aiheutti toisenkin pulmankuin hukkaantuneen kouluajan: sotilaselämä ja puuhailu aseiden kanssa totutti pojat ajatus- ja toimintatapoihin, jotka eivät olleet sopusoinnussa koulun tavoitteiden kanssa – niin ainakin rehtori silloin väitti.

Tämä kaikki kai aiheutti sen, että juhlassa puhuttiin yllättävän vähän Cleven toiminnasta suomalaisuuden ja suomalaisen oppikoulun hyväksi. Juhlapuheen pääteema oli Cleven kasvatusopillinen ajattelu. Sen alkujuuret on helppo osoittaa: oppi-isiensä Hegelin ja Snellmanin tavoin Cleve ajatteli, että ihmisen sielussa ja mielessä vallitsi kaksi vastavoimaa, joiden välissä persoonallisuus heilahteli. Toisena voimana Cleven sanaston mukaan oli yksilöllisyys ja toisena ihmisyys.

Yksilöllisyys oli negatiivinen elementti, jonka olemassaoloa ei tosin voinut kieltää, mutta jota vastaan oli kaikin voimin taisteltava. Yksilöllisyys, niin Cleve oli väittänyt, johti ensin itseihailuun ja omahyväisyyteen, sitten omanvoitonpyyntiin ja eristäytymiseen ja niiden kautta lopulliseen tuhoon. Lahjakaskin persoonallisuus pelkkänä yksilönä oli vain ”lehti, mi syksyn tuulessa värjyy”.

Ihmisyys sen sijaan oli kaiken positiivisen kasautuma ja yksilöllisyyden selvä vastakohta. Cleve kysyy: ”Mikä on perustuksena kansojen siveelliselle voimalle ja mikä on kansoille kulloinkin luonut huomattavan aseman?” Hän vastaa itse: ”Yhtenäisyyden tunne, antaumus, isänmaallisuus, toisin sanoen itsensä uhraaminen.”

Cleve kysyy ja vastaa myös seuraavasti: ”Mikä antaa kristillisyydelle maailmanuskonnon luonteen? Juuri se, että se tekee ihmisen kykeneväksi ymmärtämään itseään oman sukukuntansa jäsenenä, että se istuttaa yksilöön siveellisen tietoisuuden, joka ei tunne muita rajoja kuin ne, mitkä Luoja on laskenut ihmishengen omaan olemukseen.”

Näin siis Cleve oli ajatellut 1800-luvulla ja näin puhuttiin norsseille vuonna 1920. Meistä, jotka palvomme yksilöllisyyttä ja vapautta ja jotka tunnustamme moniarvoisen yhteiskunnan olemassaolon, meistä puhe yksisuuntaisesta ja yksiselitteisestä ihmisyydestä on vanhanaikaista. Viisikymmentä vuotta sitten asia oli toisin: sota, hätä ja veriset riidat olivat lähimenneisyyttä tai silloista nykyisyyttä, ne vaativat selityksen ja oli kai helpompaa syyttää ihmisten itsekästä yksilöllisyyttä kuin ihmistä itseään.

* * *

Kun me nyt kolmannen kerran istumme tässä salissa Z. J. Cleven kunniaksi ja juhlimme hänen syntymänsä 150-vuotista muistoa, juhlapuhuja on kutakuinkin ymmällä. Tietysti voisin puhua samasta asiasta kuin 100 vuotta sitten eli Cleven suomalaisuudesta ja kehottaa teitä olemaan tässä suhteessa hänen kaltaisiaan. Suomalaisuus ei kuitenkaan ole meille enää mikään tavoite vaan tosiasia: me olemme syntyneet suomalaisiksi, me puhumme suomea ja ajattelemme juuri samalla tavalla kuin suomalaiset keskimäärin ajattelevat.

Voisin myös ylistää Cleven ajatuksia ihmisyyden arvosta kuten 50 vuotta sitten tehtiin ja moittia meissä asuvaa yksilöllisyyttä. Tällä hetkellä se tuntuisi kuitenkin vastuun välttelemiseltä, sillä tosiasiassa kaikki paha ja hyvä, mikä maailmassa tapahtuu, on ihmisen itsensä aikaansaannosta, eikä niitä voisi vierittää sen enempää yksilöllisyyden kuin ihmisyydenkään vastattavaksi.

Kaksi asiaa tässä 100-vuotisessa tapahtumasarjassa ja Z. J. Cleven elämässä on kuitenkin sellaista, josta me nykyajan ihmiset voimme jotakin oppia.

Toinen seikka on tämä: 100 vuotta sitten kiistelivät suomalaiset ja ruotsalaiset siitä, mitä kieltä tässä maassa puhutaan. Viisikymmentä vuotta sitten olivat vastakkain valkoiset ja punaiset tai kuningasmieliset ja tasavaltalaiset kukin omine aatteineen. Mutta tähän päivään mennessä nuo vanhat vastakohtaisuudet ovat menettäneet merkityksensä, sulautuneet toisiinsa ja hävinneet.

Nyt väittelevät työnantajat ja työntekijät, kaupunkilaiset ja maalaiset, nuoret ja vanhat, uudistajat ja säilyttäjät. Ja vaikka heidän aatteensa, ideansa ja vaatimuksensa nyt tuntuvat ehdottoman tärkeiltä, niiden kohtalona on vanheta kuten aatteet ennenkin ovat vanhentuneet. Ainoa seikka, mikä on yhtä elinvoimaista ja virkeätä 100 vuotta sitten ja nyt, on ihmisen into käydä toistensa kimppuun ja peitota toisinajattelevia sydämensä halusta.

Riitely näyttää olevan alkuperäistä ja ikuista, riidanaiheet toisarvoisia ja vaihtuvia. Jos tämän ymmärrämme ja muistamme, meidän on ehkä seuraavan kiistan tuoksinassa helpompi kuunnella vastapuolta ja ymmärtää häntä. Ja ymmärtämystä me tarvitsemme ja ehkä myös pisaran ystävyyttä ja avunantoa, sillä muuten elämä ei käy laatuun.

Toinen asia on tämä: Kun Cleve ryhtyi työhönsä suomalaisen koulun ja opettajanvalmistuksen toteuttamiseksi, hän ryhtyi loputtomaan puuhaan. Hän sai työskennellä 23 vuotta ja sitten hän tuli vanhaksi ja vetäytyi syrjään, eikä hänen ajamansa asia vielä ollut päätöksessä.

Kertaakaan Clevellä ei ollut mahdollisuutta sanoa: ”Nyt se on tehty. Nyt olen onnistunut.” Hän saattoi vain yrittää ja yrittää ja yrittää. Sen takia kai hänestä maalattiin muotokuva ja sen takia kai hänestä puhutaan vielä 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Jos joku teistä pystyy samaan, hänen elämänsä ei ole hukkaan heitetty.
(HN 1970-1971, 65-71)

Opetusneuvos, Urho Erik Woldemar Johansson [1926-1991] kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1946 ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1951. Hän toimi Helsingin Normaalilyseon äidinkielen nuorempana lehtorina vuodet 1957- 1968, vt. yliopettajan vuodet 1968-1974 sekä sen jälkeen äidinkielen lehtorina Helsingin I Normaalikoulussa vuodet 1974-1990. Johansson toimi Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtajana vuodet 1971-1983. Hän tuotti myös runsaasti oppikirjoja.