Yhteismoniste
Norssin myöhemmän ajan historian henkiset lähtökohdat eivät olleet erityisen kunniakkaat saati suotuisat. Ne eivät varmaankaan olleet vuosikausiin omiaan ylösrakentamaan koulun ilmapiiriä saati kohentamaan oppimistuloksia.
Koulun vanhempien oppilaiden erään osan ylipolitisoituminen oli vuonna 1972, kouluneuvostovaalien kiihkeässä odotuksessa, johtanut parin monistetun painotuotteen julkaisemiseen. Toinen oli 07.04.1972 julkaistu Porvariveikko, johon viitataan tekstin lopussa.
Toinen painotuote oli Konventin ja Veikon yhteismoniste. Se julkaistaan tässä sähköisessä muodossa ja kappalejaoltaan jonkin verran alkuperäistä luettavammaksi toimitettuna. Tekstistä käy selvästi ilmi, mitä niin sanotun Yleisdemokraattisen rintaman etumaisen etujoukon jäsenet oikein ajattelivat.
Juttua luettaessa on otettava huomioon, että täysi-ikäisiksi tultiin vuoteen 1969 asti, kun täytettiin 21 vuotta. Kyseisenä vuonna ikäraja alennettiin 20 vuoteen ja vasta vuonna 1976 edelleen 18 vuoteen. Koska tämä teos on Norssin historiikki, no comments.
Konventin ja Veikon Yhteismoniste No 1 1972 Saatteeksi
Tämän monisteen ovat toimittaneet Konventti ja Veikko yhteistyössä. Tarkoituksena on toisaalta vastata meille tehtyihin kysymyksiin toiminnastamme ja toisaalta tuoda lisämme muun muassa Epäveikossa ja erilaisissa Konventin järjestämissä tilaisuuksissa käytyyn koulu- ja koulutuspoliittiseen keskusteluun. Artikkelit selventävät niitä periaatteellisia lähtökohtia, joita Konventti ja Veikko sekä edistyksellinen koululaistoiminta pitävät käytännön työn perustana.
Tuomo Ahon kirjoittama ”Koulutuksen yhteiskunnallisista tehtävistä” ja Jorma Bergholmin ”Oppilaan yhteiskunnallisesta asemasta” ovat teoreettisia selvityksiä, joilla pyritään hahmottamaan sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa edistyksellinen koululaistoiminta joutuu kamppailemaan.
Risto Uosukaisen kirjoitus ”Koululaisen asema,….” selvittää oppilaan oikeusturvaa. Jorma Bergholmin ja Jouni Kaipaisen kirjoituksessa ”Demokraattisten voimien tehtävä koulussa” puolestaan esittää norssikohtaisesti demokraattisen koululaistoiminnan edellytyksiä ja rajoituksia.
Vaikka jokaisesta kirjoituksesta vastaakin sen kirjoittaja itse, on tämä moniste kokonaisuus, jonka artikkelit ovat yhteisen pohdinnan ja tarkastelun tuloksia.
T.A. J.B. S.K. T.L. R.U.
Koulutuksen yhteiskunnallisista tehtävistä
Koulu ei ole yhteiskunnan ulkopuolella oleva ”vapaa” koneisto, kuten on kestämättömin ja subjektiivisin perustein usein väitetty. Päinvastoin koululaitos on eräs yhteiskunnallinen mekanismi: se valmistaa aina työvoimaa yhteiskunnan tarpeisiin ja on aina jonkun yhteiskunnallisen ryhmän kontrollissa. Sen toimintaa säätelevät yleiset sosiaaliset voimat [ja nämä ovat ennen kaikkea luokkavoimia].
Tällaisena nimenomaan yhteiskunnallisena laitoksena koulu ei voi antaa ”puolueetonta, arvovapaata, yleisestä yhteiskunnallisesta ympäristöstä riippumatonta opetusta. Koulutukselle on aina asetettava tavoitteita ja näiden tavoitteiden mukaisesti on valittava opetettava aineisto sekä myös sen opettamiseen käytetyt menetelmät. Oli tämä tavoitteenasettelu sitten mikä tahansa, koulutuksen on kuitenkin aina vastattava eräitä perustehtäviä, jotka ovat samat kaikissa yhteiskunnissa.
Perustehtävistä on epäilemättä ratkaisevin tuotannollinen merkitys, toisin sanoen työvoiman tuottaminen. Koulutus on aina muodossa tai toisessa välttämätön varmistamaan uuden työvoiman kyvyn harjoittaa tuotantoa käytettävissä olevin välinein. Tältä kannalta katsoen kaikki koulutus on siis ammattikoulutusta. Määräävä tekijä tällaisessa tuotannollisessa koulutuksessa on luonnollisesti sama kuin koko tuotannonkin edistymisessä, nimittäin tekninen taso.
Historia osoittaa selvästi yhteyden teknisen tuotantokapasiteetin ja koulutuksen välillä: kun tuotannollinen työ opittiin keskiaikana pelkällä ammattikokemuksella sen suurempaa yleissivistystä tarvitsematta, on uusi kapitalistinen tuotantotapa eräällä kehitysasteellaan tehnyt kansakoulujärjestelmän välttämättömäksi, koska teollisuustyöläinen tarvitsee luku- ja kirjoitustaitoa ja aritmetiikkaa.
Tekninen kehitys on kuitenkin yhä nopeampaa, tuotanto muuttuu yhä automaattisemmaksi, työläisten työn luonne muuttuu ja yhä korkeampi koulutustaso on tarpeen tuotantotehtävien hallitsemiseksi.
Vähitellen koulutus laajenikin [niin Suomessa kuin muissakin myöhäiskapitalistisissa maissa]: kansakoulua on pidennetty, ammattikoulujärjestelmä on luotu, korkeakoulut tuottavat suhteellisesti yhä vähemmän humanistista hengen eliittiä ja yhä enemmän luonnontieteellis-teknisiä työläisiä. Uusin askel tähän suuntaan on peruskoulun toteuttaminen.
”Tuotannollinen koulutus kohtaa silti itse koulujärjestelmän sisällä vakavaa vastustusta. Matemaattisten aineiden alipainotus kouluopetuksessa lienee yleisesti tunnettu. [Suomen peruskoulusuunnitelmat tulevat säilyttämään talouselämän kannalta keskeisen matemaattisen ja yhteiskunnallisen opetuksen syvän jälkeenjääneisyyden.]
Nykykoulun painopiste on mahdollisimman kaukana tuotannosta, siis yhteiskunnasta, ja sen päävoimasta, teknologiasta. Kun tuotannollisen tehtävän oikea täyttäminen vaatisi ”soveltavaa ja sovellettua tietoa” ja ”tuotannollisesti painotettua tietoa”, kouluopetuksesta tihkuu ”tietoa tiedon vuoksi”, ellei suorastaan ”tietoa sinänsä”.
Opetuksessa vallalla oleva perinteinen ”humanistinen” katsantokanta vastaa aikoja sitten menneitä oloja; teknologia on muuttanut maailmaa siinä määrin, että ”humanistista” linjaa johdonmukaisesti seuraten päätyy korkeintaan eilispäivän aatteisiin, ei tämänhetkiseen tuotantoon. On vaadittava opetuksen nostamista tieteellis-teknisen kehityksen, tieteellis-teknisen vallankumouksen edellyttämälle tasolle.
Yhteiskunnan kehitysasteen välttämättöminä seurauksina tieteellis-teknisen vallankumouksen koulutuksessa aiheuttavat muutokset ovat sinänsä positiivisia. Ne ovat edistyksellisen koulutuspolitiikan ydin. Tarvitaan ennen kaikkea:
Tämä tuotannollinen perustehtävä on olemassa kaikissa yhteiskuntamuodoissa; sen toteuttamisen edellytyksenä on kaksi muuta perustehtävää, valikointi ja muokkaus.
Valikointi sijoittaa ihmiset – työvoiman – tiettyihin asemiin ja toimiin. Tämä on siis erikoistumista. Erikoistumisen luonne taas riippuu ratkaisevasti yhteiskuntarakenteesta: kapitalismissa – nyt – ihmiset valikoidaan eriarvoisiin tehtäviin.
Useimmat saavat lyhyen yleissivistävän koulutuksen ja yksipuolista ammattiopetusta; toiset taas – etuoikeutetut – saavat pitemmän ja tavallaan laajemman koulutuksen, joka on niin sanotusti ”teoreettista”, vanhentunutta, hämärän humanistista. Tällä tavoin taataan koulutuksen avulla tapahtuva eriarvoinen, luokkajakoinen erikoistuminen vallitsevan tilanteen mukaisesti.
Valikointikeinoja on monia. Yhteinen piirre niillä on se, että ne kaikki syrjivät työväenluokasta lähtöisin olevaa ainesta.
[1961 korkeakouluopiskelijoista oli 18 % lähtöisin työväestöstä, joka muodosti 54 % maan kokonaisväestöstä. Johtavia toimihenkilöitä tai muita sellaisia oli väestöstä 6 %, mutta korkeakouluopiskelijoista 32 % oli tästä ryhmästä peräisin. – 60-luvun lopussa lukioon siirtyi niin sanottuun ylimpään sosiaaliryhmään kuuluvista keskikoululaisista 83.5 %, keskiluokkaan kuuluvista 50.4 %, työväestöstä lähtöisin olevista 40.2 % ja niin edespäin. Eikä tämä todistettavasti johdu varakkaan väen luontaisesta henkisestä ylivoimasta.]
Valikoiminen ei tietenkään ole sinänsä tuomittavaa, mutta kapitalistinen valikoiminen on. Tällaisen taantumuksellisen kautta oppilasaines voidaan pakottaa tiettyihin suuntiin ja tiettyihin yhteiskunnallisiin tehtäviin – suuressa määrin sosiaalisen jakauman perusteella.
Valikointitehtäväänsä suorittaessaan koulutus puolustaa kunnialla mainettaan luokkalaitoksena; se pystyy suuntaamaan koulutettavansa omiin luokka-asemiinsa, eriarvoisiin luokka-asemiin, ketkä työläisiksi ruumiilliseen työhön, ketkä työläisiksi henkiseen työhön, ketkä herroiksi.
Muokkaus on vaikuttamista oppilaisiin, heidän persoonallisuuteensa ja mielipiteisiinsä. Kansan kouluttaminen on nimittäin kapitalismin kannalta monimutkainen ja vaarallinen asia: toisaalta se on tuotannollisesti yhä välttämättömämpää, mutta toisaalta tieto on valtaa. Siksi onkin olennaisen tärkeää valita ja sävyttää annettavaa tietoutta, sillä oikea tieto on kansan käsissä pelättävä ase.
Koulutuksessa voidaan sivuuttaa ne faktat ja käsitykset, joita pidetään yhteiskunnallisesti asiaankuulumattomina, so. valtarakenteita uhkaavina. Tätä tarkoitusta palvelee yhteiskoulutuksen pitäminen mahdollisimman lyhyenä ja ahtaana, soveltamisnäkökohtien unohtaminen, irrallisten yksityiskohtien esittäminen ilman asiayhteyksien valottamista, yhteiskunnallisesti merkityksellisen tiedon syrjäyttäminen ja niin edelleen. Tietysti tällainen koulutus tuottaa fakki-idiootteja, mutta he ovat taloudellisesti käyttökelpoisia ja yhteiskunnallisesti vaarattomia.
Samoin yhteiskunnallisten yhteyksien täydellinen sivuuttaminen on kouluopetuksessa kaikkialla selvästi nähtävissä; kaikkiin oppiaineisiin olisi ei vain periaatteessa, vaan myös käytännössä mahdollista sisällyttää niin sanottu yhteiskunnallinen aspekti, toisinaan esittää tuotannolliset merkitykset, olisi mahdollista esittää sovellutukset, toisin sanoen yhteiskunnallinen käytäntö. Niin ei tapahdu, koska se ei ole edullista koulua ohjaaville historiallisille voimille.
Tai voidaan sijoittaa sinänsä tosien asioiden sekaan salattua solutusta, indoktrinaatiota, jolla mielipiteitä johdetaan puolueettomuuden varjolla johonkin suuntaan. Tämä oivallinen hämäysmuoto on luonnollisesti selvin oppikirjoissa. Nykyisin sen menetelmät ovat yleensä hyvin varovaisia. Se toimii eri korostusten, sananvalintojen ja vihjausten kautta. Tämä hyvin tehokkaaksi todettu propagandamuoto piilee näennäisen puolueettomassa tekstissä.
[Moinen puolueettomuus on paitsi käytännössä mahdoton, myös ehdottomasti hylättävä tunnus. Tosiasioiden totuudenmukainen esittäminen johtaa aina kannanottoon sorrettujen puolesta taantumusta vastaan; puolueettomuus tällaisissa kysymyksissä on juuri taantumuksellinen puolueellinen kannanotto.]
Tällaisiin oppilaiden tietoisuutta sumentaviin menetelmiin voidaan tavallaan lukea koulun paljon puhuttu autoritatiivisuus. Opettajakeskeisyys, opiskelun pakonomaisuus ja keinotekoinen kilpailu auttavat nekin muodostamaan porvarillisia ihmisiä.
Mikäli koulutus onnistuu täysin tavoitteessaan, oppilaista pystytään kehittämään ihmisiä, joiden tieto rajoittuu jollekin ahtaalle osa-alueelle ja jotka ovat yhteiskunnallisesti passiivisia, ”eteenpäin” pyrkiviä, mutta epäsolidaarisia, eivät huomaa luokka-asemaansa ja sen määräämiä etujaan, mutta tekevät kyllä työnsä moitteettomasti.
Eräänlainen syy-yhteys koulun ”autoritatiivisuuden” ja tällaisen persoonallisuuden välillä on aivan ilmeinen. Mutta on korostettava, että autoritatiivisuus on lähinnä vain ulkoinen piirre, eikä se saa missään tapauksessa olla rakentavan koulunuudistushyökkäyksen yksinomaisena kohteena. Kapitalistista koulua ei ole vastustettava siksi, että se on autoritatiivinen, vaan siksi, että se on ennen kaikkea kapitalistinen.
Nykyisen koulun asemasta ilmiselvästi kapitalistisena luokkalaitoksena johtuu koulutusristiriitojen luokkaluonne: ne liittyvät sosiaalisten voimien koko luokkataisteluun. Koulutusta koskeva hämäys on ollut niin tehokasta, että yhteiskunnallinen taistelu koulusta on päässyt alkuun vasta viime aikoina.
Tavoitteena on aluksi ollut ja tulee vieläkin olemaan opetustoimen demokraattinen uudistaminen, sen saattaminen kokonaan porvarillisen demokratian periaatteiden mukaiseksi.
Poliittisesti nämä demokraattiset vaatimukset ovat määrittyneet ”antimonopolistisiksi”, ”taantumuksen vastaisiksi” [on siis vaadittu esimerkiksi moniarvoista opetusta, josta suljetaan pois vain fasistiset, militaristiset ja ilmitaantumukselliset ainekset]. Kysymys on koulun radikaalisesta saattamisesta ajan tasalle. Tämä on luonnollisesti oikea strategia.
Kapitalistisen yhteiskunnan ylipääsemättömät sisäiset ristiriidat kärjistyvät jatkuvasti. Ja kapitalistisen järjestelmän käytyä kestämättömäksi kapitalistinen koulutuskin joutuu ristiriitaan yhteiskunnan objektiivisten realiteettien kanssa. Samalla koululaisten ja opiskelijoiden tietoisuus asemastaan tulevina työläisinä on kasvamistaan kasvanut – kuten sen täytyykin kasvaa – ja nostanut koulutustaistelun kokonaan uudelle ja korkeammalle tasolle.
Koululaisten ja opiskelijain puolella on alettu siirtyä ja on jo suureksi osaksi siirryttykin summittaisesta ”antiautoritatiivisuudesta” luokka-analyyttiseen näkemykseen, jolloin samalla taisteluvoima on tavattomasti kasvanut. Myös vastustaja on ymmärtänyt asemansa. Taantumus ei enää vetoa koulutustaistelussa tunnepohjaisiin perusteisiin, vaan se on lujasti organisoitunut ja alkanut käyttää selvästi poliittisia luokkatunnuksia.
Ristiriidat siis syvenevät. Toisaalla ymmärretään jo, että vallankumous koulutuksessa vaatii yhteiskunnallista vallankumousta, toisaalla, että yhteiskunnallisen vallankumouksen vastustamisessa koulutus ansaitsee mitä vakavinta huomiota. Koulutustaistelu on erottamattomassa yhteydessä muuhun luokkataisteluun.
T.A. [15 v.]
Oppilaan yhteiskunnallisesta asemasta
Perinteellisesti ylioppilaita, lukiolaisia ja keskikoululaisiakin on pidetty yläluokkaan kuuluvina. Hyvin pitkään oppikoulu yliopistosta puhumattakaan olikin pääasiassa vain yläluokan lapsia varten, ja toisaalta hyvin pitkään kuuluivat lähes kaikki oppikoulun käyneet yläluokkaan.
Viimeiset vuosikymmenet ovat kuitenkin tuoneet mukaan voimakkaan muutoksen koulutusjärjestelmäämmekin. Koulutuksen määrä on kasvanut ja samanaikaisesti koulutuksen laadullinen taso noussut. Lukuvuonna 1930-31 Suomessa oli noin 50 000 oppikoululaista, lukuvuonna 1950-51 noin 95 000, mutta 1969-70 jo 320 000! Tällä hetkellä selvästi yli puolet ikäluokasta menee oppikouluun.
Syy koulutuksen räjähdysmäiseen kasvuun on selvä. Kahden viime vuosikymmenen nopea tieteellinen ja tekninen kehitys aiheutti ensimmäisen kerran historian aikana henkisen työn joukkoluonteen. Teollisuus, valtiovalta, kauppa, tiedotusvälineet ja koulutus vaativat yhä enemmän työvoimaa. Kuvitelmat, joiden mukaan koulutus olisi jotain itsearvoista, sinänsä sitä tai tätä, ovat siis vain haihattelua. Sanalla sanoen ihmisen henkisistä kyvyistä on viime vuosikymmeninä tullut elintärkeä tuotantovoima.
Oppilaan yhteiskunnallisen aseman tarkasteluun ei kuitenkaan riitä pelkkä koulutuksen määrällisen kasvun huomioon ottaminen. Nykyään oppilaita koulutetaan nimittäin myös täysin uudenlaisiin ammatteihin. On syntynyt markkinatutkijoiden, mainosmiesten, ajanvieteasiantuntijoiden, tiedotusmiesten ja muotisuunnittelijoiden ryhmä. Tämän ryhmän tehtävänä on huolehtia siitä, että kulutus saa järjestelmän edellyttämät muodot. Heidän pitää varmistaa, että joukot pysyvät kuuliaisina ostosmarkkinoilla, olohuoneissa ja työpaikoilla.
Toisen samantyyppisen ryhmän muodostavat mielipiteen teknikot. Sanomalehtimiesten, televisiokuuluisuuksien, elokuvantekijöiden, toimittajien ja henkilökuntapäälliköiden tehtävänä on iskostaa väestöön kapitalistisen järjestelmän yleisiä arvoja. Työläisten nouseva sivistystaso ja talousjärjestelmän kasvava järjettömyys [muun muassa voimavarojen tuhlaus] edellyttävät vastapainoksi valtavaa ja monivivahteista suostuttelun ja salailun verkkoa.
Koulutuksen merkitys on siis kaksijakoinen. Olisi väärin painottaa sen merkitystä tuotantovoimille, mikäli ei samalla painoteta sen roolia kapitalististen tuotantosuhteiden säilyttämisessä.
Koko edellä esitetyllä kehityksellä on ollut suoranainen vaikutus oppilaan yhteiskunnalliseen asemaan. Vaikka edelleenkin rikkaalla on paremmat mahdollisuudet koulutukseen, on oppikouluun päässyt monia työväenluokan jäseniä.
Toisaalta oppikoululainen ei tänään voi olla ollenkaan varma pääsystään yhteiskuntapyramidin huipulle. Sitä paitsi ajan kuluessa nämä seikat korostuvat entisestään; oppikoululainen on yhä ”normaalimpi” 11-19 -vuotias henkilö. Peruskoulun tuleminen luonnollisesti vain kiihdyttää tätä kehitystä.
Tämän kehityksen seurauksena valtaosa tämän päivän oppikoululaisista tulee myymään samalla tavalla työtään työnantajalle kuin tavallinen duunari. Siitä seuraa myöskin, että pitkällä tähtäyksellä oppilaiden valtaenemmistön edut ovat lähes yhtenevät työläisten etujen kanssa; työläisten kamppailussa työnantajia vastaan saavuttamat voitot ovat tulevaisuudessa voittoja yhtä lailla henkisten kuin ruumiillisten töiden työläisten kannalta.
Olisi kuitenkin lapsellista kuvitella, että oppilaat muodostaisivat jonkin yhtenäisen yhteiskuntaluokan. Pikemminkin he muodostavat väliaikaisen ammatin; he ovat henkisen työn oppipoikia. Edelleenkin osa heistä tulee kuulumaan eliittiin, mutta tämä kapitalismin kanssa sinuiksi pääsevä ryhmä pienenee suhteellisesti pienenemistään.
Tuotantovoimat ja tuotantosuhteet [tuotannon syvästi yhteiskunnallinen luonne ja tuotantovälineiden yksityinen omistus] eivät Suomessakaan enää vastaa toisiaan. Konkreettinen ristiriita vallitseekin siksi näiden tekijöiden välillä koulutuksessakin.
Tuotantovoimien nykyinen kehitysaste edellyttää kansalaisilta erikoistuneita ja taitavia kielellisiä ja käsitteellisiä suorituksia, luovaa ja kriittistä älyä. Samanaikaisesti kuitenkin kapitalistiset tuotantosuhteemme estävät soveltamasta näitä kykyjä yhteiskuntamme perustavien rakenteiden [muun muassa taloudellisen vallankäytön] tutkimiseen.
Tai kuten Andre Gorz on ristiriidan ytimekkäästi ilmentänyt: ”Monopolipääoma unelmoi sellaisesta erikoistuneesta teknikosta, jossa samanaikaisesti yhdistyy innostus työhön ja välinpitämättömyys työn tarkoituksesta, ammatillinen yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen alistuvuus, kyky ja vastuuntunto teknisistä kysymyksistä ja toisaalta vastuuntunnon puute taloudellisen ja yhteiskunnallisen johtamisen kysymyksistä.”
Oppikoulu ja koko koulutusjärjestelmä on sekä kokenut valtavan laajenemisen ja teknisen edistyksen ja näihin liittyen oppilasaineksen tavallistumisen että jäänyt kärjistyvän ja sovittamattoman ristiriidan erääksi ilmentymiskohdaksi.
Tämän kehityksen myötä klassista marxilaista kaavaa noudattaen on kyseisissä olosuhteissa työskentelevien opettajien ja oppilaiden yhteiskunnallinen tietoisuus vääjäämättä muuttumassa. [On selvää, että muutos on nopeampaa oppilaissa, joiden menneisyys ei estä kokemasta aidosti todellisuutta.]
Oppilaiden yhteiskunnallisen aseman ja opetuksen yhteiskunnallisen roolin muuttumisen yhteydessä tapahtuva poliittinen aktivoituminen voi helposti kanavoitua typerän anarkistiseksi suunsoitoksi tai vallassaolijoita myötäileväksi näpertelyksi, ellei edistyksellistä toimintaa kanavoida suunnitelmallisesti ja kokonaisvaltaisesti. Mutta siitä enemmän toisaalla lehdessämme.
J.B. [18 v.]
Demokraattisten voimien tehtävät koulussa
Politiikka on tullut kouluihin jäädäkseen. Tämän yksinkertaisen tosiasian ovat tunnustaneet niin opettajat [muun muassa yliopettaja Castrén aamuhartaudessaan] kuin etujärjestöt ja lainsäädäntö ja kontrollivallan edustajat. Humanistit puhuvat paljon oppimistyön mahdollisesta kärsimisestä politiikan hyväksi [muun muassa Castrén aamuhartaudessaan].
On totta, että tiettyjen koulun oppiaineiden opetus kärsii politiikan ja sen mukana tulevan yhteiskunnallisen tiedostuksen myötä: esimerkiksi historia ja yhteiskuntaoppi joudutaan politiikan esiinmarssin jälkeen uusimaan, koska oppilaat eivät hyväksy enää kaikenlaista sumutusta. Sen sijaan sitä, että politiikka avartaa oppimiselle uusia mahdollisuuksia, eivät humanistit halua ollenkaan tunnustaa.
Politiikan ei nimittäin tarvitse häiritä oppimistyötä lainkaan. Tässä on huomattava, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei ”likaista” puoluepolitiikkaa. On päinvastoin niin, että vasta politisoituminen kykenee tuomaan opetukseen rehellisen avoimuuden erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä tarkasteltaessa.
Puolueettoman opetuksen mahdottomuus on nähty yhä laajemmissa piireissä. Myönsihän lehtori Sinkarikin Teiniliiton yhteiskuntaopin uudistuskampanjan yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa, että opetus on puolueellista. Tällainen poliittisesti ”kuuman” aineen opettajan tunnustus on ensiarvoisen tärkeä.
Politiikan avulla voidaan koulussa oppia paljon sellaista, jota ei ilman avointa poliittisuutta kyettäisi opetukseen sisällyttämään. Mutta kaikki humanistit ja ”porvarismin” kannattajat eivät tunnusta nykyistä puolueellisuutta yhtä avoimesti kuin lehtori Sinkari, sillä puolueellisuuden kieltäminen on ehdoton edellytys koko ”porvarismin kannattajakunnalle.
Mutta politiikan avulla oppiminen itse politiikan oppimisen [= yhteisten asioiden hoitamisen oppimisen] lisäksi on huomattavan vaikeaa ja melkein mahdotonta, ellei opetussuunnitelmia nopeasti uudisteta ja oppikirjoja saneerata niiden myötä. Tällaisiin tehtäviin ovat velvollisia ne kaikki, jotka haluavat demokraattisemman koulun.
Demokraattisella koululla on ymmärrettävä paitsi järjestyksen pidon suhteen vapaampaa laitosta, myös sitä, että kouluopetus tukee demokraattisia uudistuksia yhteiskunnassa, kuten esimerkiksi taloudellisen demokratian pyrkimyksiä jne.
Täten on ymmärrettävää , miksi kaikki oppilaat eivät ole yhdessä veneessä demokratisoinnin suhteen: koska kaikkien oppilaiden demokratiakäsityksiin ei kuulu demokratian kaikkia muotoja. Taloudellisen demokratian pyrkimysten ja kaikkien siitä seuraavien demokratiamuotojen [juridinen demokratia jne.] vastustaminen on välttämätöntä niille, jotka haluavat säilyttää ennallaan yhteiskuntaa säätelevät vallitsevat tuotantosuhteet.
Oppilaiden oma etujärjestö, Teiniliitto, on viimeksi kuluneen toimintavuotensa aikana useasti antanut ymmärtää, ettei Suomen koululaismaailma enää ole tyytyväinen saamaansa ”puolueettomuuden” tyrkytykseen. Mutta Teiniliitto tarvitsee tuekseen joukkovoimaa, ja sen muodostuksessa Sinulla, joka haluat demokraattisemman koulun, on hyvin suuri merkitys.
Oppikirjojen ja opetussuunnitelmien porvarillisen sisällön saneerauksessa on demokraattisten voimien selkeästi nähtävä yhteistyö kokoomuslaisten kanssa mahdottomaksi. Kamppailu ei ole helppo, sillä manipulaatiokoneiston ylläpitämisessä suurta rahaa tukevat muun muassa oppikirjantekijät, kustantajat, kokoomusnuoret, lehdistö jne.
Demokraattisten voimien toiminnan edellytys on asiallinen arvostelu ja uuden, paremman vaihtoehdon selvä esilletuominen. Asiallisen arvostelun on oltava kohteensa mukaista, eikä oppikirjoja ja opetussuunnitelmia sovi arvostella huitaisuilla eikä naureskelemalla.
Ainoaksi toimenpiteeksi ei saa jäädä oppituntien aikana tapahtuva arvostelu, sillä auktoriteetille riittää aina pari sanaa [”asia on niin kuin sanon eikä muuten”] oman vaihtoehtonsa turvaamiseksi. Muitakin teitä on käytettävissä.
Erityisen oleellinen toimenpide on ryhmien muodostaminen, ja tämä onkin toteutettavissa yksinkertaisin edellytyksin. Ryhmien puoluesidonnaisuus ei ole mikään tae niiden toiminnalle, ei ainakaan mikään edellytys. Niiden ohjelmasisältöä ei kannattane tarkemmin määrätä, ne voivat rakentua eri ideologioille.
Ei kuitenkaan sovi unohtaa päätehtävää, demokraattisemman koulun rakentamista. Tässä työssä on kaikilla yleisdemokraateilla pitkälle yhdensuuntaiset intressit; siksi on ryhmien muodostamisen avulla pyrittävä yhteiseen rintamaan taantumusta vastaan. Ryhmät ovat juuri yhteisen rintaman ja joukkovoiman tärkeä yksikkö.
Peruskysymys on Sinulle, kenen joukoissa seisot. Sen selvitettyäsi tiedät, mitä teet ja miten toimit. Jos tämän kysymyksen omakohtaisen ratkaisun jälkeen olet sitä mieltä, että opetusta ja koko koulua on demokratisoitava, tue sitten Teiniliittoa sen pyrkimyksissä demokraattisen koulun aikaan saamiseksi.
Ennen kaikkea on jokaisen kuitenkin tunnettava moraalinen vastuunsa, sillä vastuutonta holtittomuutta ei korvata toisella sellaisella. On kumottava vanhaa taantumuksellista ja rakennettava uutta ja demokraattista koulua. Rakentamisen ja ”repimisen” vastakkainasettelu on humanismin houreita; on mahdotonta rakentaa uutta repimättä vanhaa.
Ensi syksynä valitaan kouluneuvosto. Sinne valitaan neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden tehtävä on sitten käyttää kouluväen korkeinta järjestyksenpitovaltaa. Sen vaaleissa Sinunkin äänesi ratkaisee.
Ristiinäänestys periaate olisi se edellytys, joka loisi parhaat mahdollisuudet uudistusten aikaan saamiseen demokraattisessa hengessä. Valitettavasti se näyttää luisuvan ohi sormien. Kouluneuvoston lisäksi on monia oppilaiden omia toimialueita, kuten teinikunta ja koulun lehti Veikko. Näitä kanavia käyttämällä on oppilaskeskeinen tiedon esittäminen helpointa.
Oppimistyö on koulussa pääasia. Miksi ei sitäkin voitaisi johtaa demokraattisemmille raiteille? Miksi ei siinä voitaisi omaksua avoin näkökulma yhteiskuntaan?
Sanalla sanoen demokraatit kannattavat kaikkia joukkoliikkeitä, jotka tähtäävät opetuksen muuttamiseen avoimeksi yhteiskuntaan nähden. Demokraatit pitävät halveksuttavana jaettavan tiedon laadun salaamista ja manipulaatiota. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa vain joukkojen tuella ja kaikkien demokratiaa haluavien yhteisvoimalla.
Vaviskoot vallassaolijat opetuksen demokratisoimisen edessä. Siinä ei oppimistyöllä ole muuta menetettävää kuin kapitalistisen kulttuurin kahleensa. Mutta voitettavana heillä on uusi koulu.
J.B. [18 v.] & Jouni Kaipainen [16 v.]
KOULULAISEN ASEMA; Koululaisen oikeusturva, oppilaan velvollisuudet ja oikeudet ?????
Suurin osa koululaisten velvollisuuksista ja oikeuksista on esitetty Koulujärjestyksessä, joka pitäisi olla kaikissa kouluissa oppilaiden nähtävänä. Lisäksi antaa Kouluhallitus kiertokirjeissään uusia määräyksiä, ja koulun toiminnasta vastaava rehtori omaan kouluunsa liittyviä erityissäädöksiä.
Koululaisen velvollisuudet
Tärkein näistä on oppivelvollisuus. Oppikouluun ei ole pakko tulla, eikä sitä ole pakko käydä. Kansakoulun koko oppimäärää tai sitä vastaavaa oppimäärää suorittamaton nuori on kuitenkin aina 16-vuotiaaksi saakka yleisen oppivelvollisuuden alainen myös oppikoulussa. Kansakoulun oppimäärää vastaava opiskelu täyttyy oppikoulun neljännen luokan jälkeen.
Oppikouluun liittyvät, lähinnä käyttäytymismääräykset, on annettu Koulujärjestyksen 35§:ssä [KJ 35§]. Ne koskevat hyväntapaisuutta koulussa ja koulun ulkopuolella, tottelevaisuutta ja kunnioittavaa käyttäytymistä opettajia ja oppilastovereita kohtaan, täsmällisyyttä ja ahkeruutta, vahingonkorvausvelvollisuutta ja tupakointia eli sen kieltämistä. Kaikkiin edellisiin kohtiin kuuluu rangaistuksia, vaikkakin rangaistuksia on vuosi vuodelta lievennetty.
Koulun rankaisuvalta
Rikottuaan edellä esitettyjä velvollisuuksia, koulun sisäisiä järjestyssääntöjä tai käyttäydyttyään muutoin opettajan tai rehtorin mielestä rangaistusta vaativalla tavalla, oppilasta voidaan rangaista yhdeksällä eri tavalla. Muunlaisia rangaistuksia ei voi käyttää. Rankaiseminen ja rankaisutapojen käyttö on kuitenkin harkinnanvaraista, minkäänlaisia määräyksiä ei ole siitä, miten mistäkin teosta rangaistaan eikä myöskään siitä, minkälaiset teot katsotaan rangaistaviksi.
Koulujärjestys antaa kuitenkin rankaisijalle ohjeita, joiden samalla tulisi taata rangaistavan oikeusturva: KJ 98§. ” Oppilaiden kanssa menettelemisen suhteen siveellisessä katsannossa tulee opettajan aina osoittaa jumalanpelkoa, oikeuden ja järjestyksen halua, rehellisyyttä ja hiljaisuutta. Isällisesti lempeällä, vaan rakkaalla tavalla oikaiskoon hän oppilaiden virhetöitä, pitäen tarkassa huomiossa erotusta niissä vioissa, jotka kuuluvat hänen iällensä ja niissä, jotka tulevat pahanilkisyydestä tahi voivat siihen saattaa, jos ei ojennusta tehdä.
Kun opettaja käyttää sitä rangaistusoikeutta, joka tämän Koulujärjestyksen jälkeen ja kaiken kasvatuksen luonnon mukaan hänelle kuuluu, pitää hänen tarkasti katsoa, ettei sitä toimeenpanna oikullisuudesta tai pikaistuksissaan. Etenkin pitäköön hän vaarilla, etteivät rankaisemiset väärästä suhteesta virheen laatuun ja virheentekijän mielialaan, mahda siittää enentynyttä vallattomuutta tahi teeskentelyä, mielenkarvautta tahi alakuloisuutta.”
Vain seuraavat rangaistukset ovat sallittuja oppikoulussa:
1) Varoitus tai nuhtelu luokan edessä
2) Erottaminen tovereista, luokasta poistaminen tai seisottaminen
3) Muutto alimmaksi luokassa [Tätä ei voi enää soveltaa, koska paremmuusjärjestyksen mukaisesta istumajärjestyksestä on virallisesti luovuttu.]
4) Jälkeenpito viikon lopulla.
Edellisiä rangaistuksia saavat käyttää rehtori, luokanvalvoja ja jokainen opettaja, joka kulloinkin on opettamassa tai valvomassa. Muut opettajat eivät suoralta kädeltä voi määrätä näitä rangaistuksia.
5) Nuhtelu ja moite koulun yleisissä tilaisuuksissa
6) Aresti eri huoneessa eli karsserissa [Tätä rangaistusta käytetään tiettävästi erittäin harvoin.]
7) Kehotus koulusta eroamiseen
8) Erottaminen koulusta määräajaksi [Rangaistuksen enimmäispituus on yksi vuosi.]
Näistä rangaistuksista päättävät rehtori ja luokanvalvoja yhdessä, jolloin erimielisyyden ilmetessä rehtorin mielipide ratkaisee.
9) Erottaminen ainaiseksi [Ainaiseksi erottamisesta päättää opettajakunta kokouksessa, jossa Vanhempainneuvoston tulee olla läsnä puheoikeutettuna.]
Koululaisen oikeudet
Koululaisen oikeudet ovat löydettävissä pääasiassa heiden holhoojilleen varatuista oikeuksista ja toisaalta koululle asetetuista velvollisuuksista.
Oikeus opetukseen. Rehtorin velvollisuutensa on valvoa, että koulu työskentelee suunnitelmien mukaisesti ja antaa oppilaille lukujärjestyksen ja virallisten oppiennätysten mukaista opetusta.
Siviilirekisteriin kuuluvien vanhempien lapsilla on oikeus vapautua uskonnon opetuksesta, mikäli hänen holhoojansa tätä rehtorilta pyytävät. Muunkaltainen opetuksesta vapauttaminen voi tapahtua vain lääkärintarkastuksen perusteella. Oppilaalla on myös oikeus erota.
Terveydenhoito on ainoa palvelus, jonka oppikoulu oppilaille tarjoaa. Kaikki uudet oppilaat, keskikoulun ja lukion viimeistä edellisen luokan oppilaat on lääkärin toimesta tarkastettava. Lisäksi lääkärillä tulee olla vastaanotto vähintään kerran kuukaudessa.
Vähävaraiset oppilaat voivat saada alennuksia tai vapautuksia lukukausimaksusta. Lisäksi on mahdollisuus hakea valtion myöntämiä avustuksia.
Jokainen oppikoulu on velvollinen ottamaan kohtuullisen määrän yksityisoppilaita. [10 % ”varsinaisista oppilaista”]
Oppilailla on oikeus harrastustoimintaan, oikeus perustaa kerhoja ja julkaista omaa lehteä.
Koululaisella on oikeus valittaa eräistä päätöksistä tai esittää kantelu Kouluhallitukselle. Valituksen ja periaatteessa kantelun tekeminen koulun alaikäisen oppilaan puolesta kuuluu holhoojalle.
Koululaisen oikeusturva
Oppilaan oikeusturva on vielä todella surkea. Heitä koskevia päätöksiä eivät tee puolueettomat ja esteettömät henkilöt. Suurin osa rangaistuspäätöksistä on yhden henkilön, rehtorin harteilla. Oppilailla ei ole oikeutta tulla kuulluiksi eikä valitusoikeutta. Rangaistavia tekoja ei tarvitse yksilöidä, eivätkä kaikki päätökset ja niihin liittyvät asiakirjat ole ehdottomasti julkisia.
Oppilaita koskevat säännökset kuten Koulujärjestys ja koulun järjestyssäännöt eivät ole oppilaiden nähtävissä. Näin heillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada riittävän tarkasti tietää, kuinka heidän oletetaan käyttäytyvän.
Koulun kasvatusjärjestelmä rakentuu niin sanotun laitosvallan periaatteelle, eli koululaiset ovat kokonaan kasvattajien harkintavallan alaisia ja siten keskenään aina erilaisessa asemassa. Ainoita rajoituksia ovat esimerkiksi valitusoikeudet joistakin päätöksistä.
Korjaus nykyiseen olotilaan tulee ensi syksynä kouluneuvostojen muodossa / kautta. Ne ”antavat” koulun järjestyssäännöt, määräävät oppilaiden kurinpitorangaistukset lukuun ottamatta oppilaan koulusta erottamista määräajaksi tai kokonaan…. [Laki oppikoulujen kouluneuvostoista.]
R.U. [17 v.]
Porvariveikko
7.4. Ilmestyi Norssissa lehti nimeltä Porvariveikko. Sen kolmesta sivusta yksi oli täynnä valheita, toinen sairaalloisen ylemmyyskompleksin ilmaus ja kolmas tyhjänpäiväistä hurskastelua.
R.B.:n artikkeli ”Teiniliiton ja HeTeY:n kevätkokoukset” aiheuttaa eniten kommentteja. R.B. väittää, että Konventin jäsenistä yleisdemokraatit ovat vähemmistönä. Väite on todellinen valhe.
Kuten tiedetään, ovat yleisdemokraattien vastustajina kokoomuslaiset. Veikon gallupin mukaan kokoomuslaisia oli 44 %. Se ei ole enemmistö. Enemmistön muodostavat siis muut kuin kokoomuslaiset: liberaalit, keskustalaiset, sosiaalidemokraattiset, kansandemokraattiset ja puolueettomat yleisdemokraatit.
Sitä paitsi kaikki 4.-8. luokkalaiset eivät ole Konventin jäseniä. Ne, jotka eivät ole, ovat poikkeuksetta oikeistolaisia. Siis 44 %:kin on liioitteleva luku osoittamassa Kokoomuksen kannatusta. Oma arvioni on, että noin 1/3 Konventin jäsenistä on kokoomuslaisia.
Asian näin pitkä repostelu on tarpeen siksi, että Porvariveikossa eivät kokoomuslaiset ja Kokoomus puhuneet ensikertaa enemmistön nimissä.
Huvittavia ovat R.B.:n valittelut Pulsan ja Teinilehden poliittisuudesta. Näiden lehtien tarkoitus on olla poliittisia, demokraattisesti poliittisia. Samoin on asianlaita STL:n ja HeTeY:n kanssa. Edellä mainittujen lehtien ja järjestöjen vasemmistolaisuutta ei R.B. viitsi mitenkään perustella.
Jorma O.K. Bergholm [18 v.]
PS. 1. Epäveikon kustansivat sen tekijät itse.
P.S.2 Tulkaa ystävät yleiskokoukseen.
|
