Puhe Norssille

Professori Matti Kuusi Yliopiston juhlasalissa 22.9.1962

Puhe Norssille

Rectores! Magistri! Cives et hostes!

Suomessa on tällä hetkellä 342 yliopistoon johtavaa oppikoulua. Juhlamme sankari käsittää kvantitatiivisesti mitaten kolme promillea tästä valtavasta taikinasta. Onko yksi koulu parempi kuin toinen? Ei, pikemminkin päinvastoin. Sosiaalipsykologien mukaan se, että Norssi vaikuttaa entisistä ja nykyisistä norsseista epätavallisen keskeiseltä ilmiöltä satojen muiden koulujen joukossa, selittyy yksinkertaisesti siitä, että Norssi on meidän koulumme ja muut koulut muiden kouluja. Omansa hyvä kunkin, sammakonkin nuijapäänsä.

Ei siis tällä erää enempää Norssin hyvyydestä tai huonoudesta. Sen sijaan pari sanaa Suomen oppikoulujen hyvyydestä ja huonoudesta yleensä.

Puusta katsoen kaikki 342 oppikouluamme suorittavat samankaltaisen tuotantoprosessin: keväin syksyin ne ottavat vastaan lastin inhimillistä raaka-ainetta, kymmenen tai yksitoistavuotita kansakoululapsia; keväin syksyin ne luovuttavat korkeakouluille hieman pienemmän lastin nuoria ylioppilaita. Mutta millaisia ylioppilaita? Olemme talossa, missä yhä uudelleen on tilaisuus hämmästellä Suomen oppikouluissa valmennettujen neitien ja herrain kypsyys- ja kypsymättömyystason melkein uskomatonta vaihtelevuutta. En puhu laudatureista enkä approbatureista – ne eivät kerro koko totuutta.

Mutta Suomenmaassa tuntuu olevan leegio oppikouluja, joiden oppilaat ovat pelkkää seisovaa vettä; toiset heistä ovat päntänneet läksynsä ahkerammin, toiset laiskemmin, mutta kaikki he ovat täydelleen koululapsia vielä korkeakouluun tullessaan: kilttejä, tuhmia, ajatuskyvyttömiä pienokaisia. Lehtori Mikael Agricola valitti 419 vuotta sitten kirjeessään, että kova kohtalo oli määrännyt hänet villien luontokappaleitten kesyttäjäksi. Epäilemättä kesyttämisen tekniikka on tänään huomattavasti korkeammalla tasolla. Enin osa Helsinkiin saapuvista isänmaantoivoista on kesytetty niin perusteellisesti, että vaivoin löytää seminaarikokousten osanottajista tyyppiä, joka rohkenisi olla jotakin mieltä jostakin asiasta.

Mutta poikkeuksia on Ja poikkeukset tulevat toistuvasti samoista kouluista. Ne ovat kouluja, joissa ilmeisesti käy jatkuva pieni kihinä: kouluja, joissa keskustellaan ajankysymyksistä, viimeisistä kysymyksistä, tieteen, taiteen, politiikan ja moraalin vaikeimmista kysymyksistä, luetaan kirjoja ja yritetään asioita, jotka eivät ensinkään kuulu seitsemännen eivätkä kahdeksannen luokan oppimäärään. Noista poikkeuskouluista saapuvat cives academici ovat toisen vuosikymmenensä loppupäässä jo määrätietoisia, useimmiten myös hyvin itsetietoisia kulttuuripersoonallisuuksia, huomispäivän johtavia naisia ja miehiä.

On siis valiokouluja, jotka lähettävät maailmalle valmisteita, ja on standardikouluja, jotka lähettävät maailmalle puolivalmisteita. Korkeakoulujen olisi määrä ladata nuo valmisteet ja puolivalmisteet ikään kuin itsenäisiksi pikku voimalaitoksiksi, itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan pystyviksi kulttuurityöläisiksi, jotka voidaan sijoittaa yhteiskuntaan säteilemään henkistä energiaa ympäristöönsä.

Epäilemättä korkeakouluopetus pystyy jossakin määrin tasoittamaan alkeisvalmennuksen eroja: puolivalmisteiden joukosta löytyy piileviä huippukykyjä, jotka vasta nyt pääsevät vauhtiin, löytävät oman linjansa, tavoittavat parempionniset ikätoverinsa, jopa ajavat edelle. Auttamaton tosiasia kuitenkin on, että valiokoulujen nuoret kulttuuriaktivistit ja standardikouluista tulleet akateemiset raakileet joutuvat korkeakoulun kynnyksellä starttaamaan niin erilaisista lähtökuopista, että erot yleensä jäävät pysyviksi.

Joku ehkä väittää, että puhe valiokouluista ja standardikouluista on silkkaa mielikuvitusta, jota ei voi näyttää toteen eikä kumota. Teen siis pienen ärsyttävän pistokokeen ja mukavuussyistä otan tutkimusaineistoni läheltä. Helsingin Yliopiston Suureen Konsistoriin on sotien jälkeen, vuosina 1945-1962, nimitetty 137 uutta varsinaista professoria. Ennen sotia, syksyllä 1938, oli Suomessa 145 yliopistoon johtavaa oppikoulua.

Näistä 145:stä koulusta 89 on toistaiseksi vailla edustusta Helsingin Yliopiston Suuressa Konsistorissa, 35 koululla on yksi tuoli kullakin, 10 koululla 2 tuolia, 4 koululla 3 tuolia kullakin. Sitten ei vähään aikaan tule ketään, ja sen jälkeen havaitaan yhdeksän oppikoulun ryhmä, joka yksinään on miehittänyt enemmän kuin puolet kaikista sodanjälkeisen ajan professuureista. 69 oppituolia jakaantuvat noiden yhdeksän koulun kesken seuraavasti: Jyväskylän Lyseo 5, Kuopion Lyseo 5, Turun Suomalainen Lyseo 5, helsinkiläinen Nya Svenska Läroverket 5, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu 6, Turun Klassillinen Lyseo 6, Ruotsalainen Normaalilyseo 7, Tampereen Lyseo 9 ja Helsingin Normaalilyseo 21.

Korostan heti, ettei pistokokeella ole kovin suurta yleispätevyyttä; tällainen vertailupohja tekee vääryyttä etenkin tyttökouluille, tyttövaltaisille yhteiskouluille, nuorille kouluille ja pienille kouluille. Tampereen lyseolaiset ovat minulle huomauttaneet, että jos mukana olisi Teknillisen Korkeakoulun opettajakollegi, heikäläisten osuus olisi vielä vahvempi. Niin saattaa olla.

Jonkinlaiseksi kontrolliryhmäksi ehkä sopii Suomen Akatemia. 19:stä tähänastisesta akateemikosta 17 on käynyt oppikoulua. Näistä 17:stä 10 on mainittujen yhdeksän valiokoulun entisiä oppilaita: neljä akateemikkoa on lähtöisin Joensuun, Viipurin ja Oulun klassillisista lyseoista, joita ei – miserabile dictu! – enää ole, ja kaikkien muiden koulujen osuus on yhteensä kolme akateemikkoa. Norssiakateemikkoja on neljä: yksi säveltäjä, yksi filosofi, yksi matemaatikko, yksi kirjailija. Näyttää siis siltä, että ns. korkeimman hengenviljelyn työpajoissa norssitiheys vaihtelee 15-20 prosentin tienoilla ja yhdeksän valiokoulun 50-60 prosentin välillä.

Olen kuulevinani Kalevankadun suunnalta vienon välihuomautuksen: ensin tulee pikku vale, sitten tulee vale, sitten tulee suuri vale ja lopuksi tulee tilasto. Aivan oikein. Jos joillakin aloilla entisiä norsseja on epänormaalin runsaasti, jossakin toisaalla heitä epäilemättä täytyy olla normaalia vähemmän. Hedelmistään puu tunnetaan; kunnioitamme tänään puuta, emme sen hedelmiä. Siinä, että vanhojen norssien joukkue menestyy hyvin Suomen sarjassa, ei ole mitään aihetta norssien henkilökohtaiseen pöyhistelyyn. Päin vastoin. Jos Kurjalanrannan yhteiskoulun entinen oppilas saa maailmalla jotakin aikaan, hän saa sen aikaan, vaikka hän on Kurjalanrannan ylioppilas. Jos entinen norssi jollakin suunnalla yltää mestaruusmitaleihin, hänen mestaruutensa selittyy hyvin ratkaisevalta osalta siitä, että hän on entinen norssi.

Kuten tunnettua, Helsingin Normaalilyseo edustaa vanhentunutta ja kilpailukyvytöntä koulumuotoa. Vuodesta 1945 on yhteislyseoiden määrä lisääntynyt noin 130:lla. Samana ajanjaksona ei tietääkseni ole perustettu ainuttakaan uutta poikalyseota eikä tyttölyseota. Nuorissa väestökeskuksissa isillä ja äideillä ei ole muuta valinnan vaivaa kuin miettiä, panevatko poikansa ja tyttärensä Tehtaansyrjän ensimmäiseen vai toiseen vai kolmanteen vai neljänteen yhteiskouluun. Vaikka ne erikoispiirteet, jotka leimaavat jonkin Norssin tai Tampereen Lyseon tai Turun Klassillisen Lyseon ja erottavat ne sadoista standardioppikouluista, näin jäävät vaille yleistä merkitystä, kannattanee ainakin omaksi huviksemme sommitella vanhan valiokoulun yhtälö.

Norssin luokkien keskikoko on 30 oppilasta. Muualla se on yleensä 40 oppilasta.

Norsseja opettaa lehtoreiden ja tuntiopettajien lisäksi yhdeksän yliopettajaa ja puolentoistasataa auskultanttia. Muissa kouluissa opettajakunnan skaala on paljon kaitaisempi.

Norssin tähänastiset seitsemän rehtoria – Geitling, Streng, Virkkunen, Soveri, Heporauta, Holmström, Ojajärvi – ovat olleet rehtoreita, eivät tyranneja eivätkä kyllästyneitä rutiinityöläisiä.

Norssissa Konventin, eri oppilasyhdistysten ja kerhojen, kulttuuri- ja urheilukilpailujen, kaiken harrastustoiminnan vireys on koko koulun yhteinen kunnia-asia. Kuuluu asiaan, että Norssissa on kaikkien alojen kykymiehiä. Muualla opettajia huolestuttaa, että vapaat harrastukset vievät liiaksi aikaa läksynluvulta.

Kaikki luettelemani Norssin ominaisuudet voitaisiin yleistää, jos valiokoulujen lisäämistä pidettäisiin edes toissijaisena tavoitteena oppikoulujen lukumäärän lisäämisen rinnalla. Koululuokkien kokoa voitaisiin supistaa. Oppikoulunopettajien yleistä porrastusta voitaisiin syventää perustamalla tärkeimpiin aineisiin edes muutama ylimääräinen vaihtuva yliopettajan virka, joihin Kouluhallitus voisi hakemuksetta nimittää tiedollisesti ja pedagogisesti ansioituneimpia lehtoreita, siitä riippumatta missä koulussa he antavat opetusta.

Rehtorit voitaisiin yleisesti vapauttaa toimimasta omina kanslia-apulaisinaan. Ja vapaan harrastustoiminnan merkitystä opintojen rinnalla voitaisiin korostaa jopa päästötodistukseen tehtävin merkinnöin. Omien konventtivuosieni pääluottamismiehet Jussi Lappi-Seppälä, Teuvo Aura ja Mikko Tamminen eivät muistaakseni selviytyneet erityisen upeasti ylioppilaskirjoituksistaan, mutta aika lienee jo osoittanut, että konventin puheenjohtajan kokemus vastasi paria ylimääräistä yhteiskuntakelpoisuuden laudaturia.

On vihdoin pari seikkaa, jotka ovat ominaisia vain Norssille ja jotka eivät ole jäljiteltävissä. ”Norssin hengestä” on paljon puhuttu. Tekisi mieleni sanoa sana myös norssin hymystä. Norssin hymyn alkulähteenä on ollut ehkä opettajistomme riemunkirjava skaala. Nuoruutemme oli täynnä itkeviä naskalaita, voimattomasti raivoavia sijaisopettajia, takapenkillä kuorsaavia vanhoja orginaaleja, vaanivia psykopaatteja, mutta aina myös opettajia, joita kaikki voimme varauksetta ihailla.

Heittelehdimme äärimmäisen avuttomista koulutunneista äärimmäisen hienoihin koulutunteihin. Norssi oli todellinen ihmistuntemuksen ja kriitillisen hymyn kasvatuslaitos; me opimme hyvin varhain, ettei aikuista kannata ottaa tässä maailmassa liian vakavasti ja että arvovaltaisten kipsikuvien sisässä on yleensä vain kalkkipölyä.

Kun joku nuori rabulisti Ylioppilaslehdessä lyö koululaitoksen ja muun kulttuurin matalaksi, minä jo äänensävystä arvaan, että tuossa puhuu vasta kuoriutunut entinen norssi, enkä yleensä erehdy. Koulukriitikoista varttuu sitten kulttuurikriitikoita, yhteiskuntakriitikoita ja parhaassa tapauksessa jopa itsekriitikoita.

Norssin hymy: se oli Jalmari Finnen hymy vuosisadan vaihteessa, se oli nuoren Eino Kailan hymy vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä, se oli Sinuhen hymy vuosisadan toisella neljänneksellä, se oli Pentti Saarikosken ärsyttävä hymy keskellä nykypäivää. En luule, että tässä entisessä Suuriruhtinaanmaassa on liian paljon Norssin hymyä.

Ja viimeiseksi pyydän kiinnittää Norssin yhtälöön sen mikä siinä on jäljittelemättömintä: traditioiden ketjun. Kun ensimmäisen kerran myöhästyin Norssin aamurukouksista yhdeksänkolmatta vuotta sitten, odotti minua pihaportaikon yläpäässä, ala-aulassa ei kukaan vähäisempi henkilö kuin Heikki Ferdinand Soveri, valkopartainen Norssin reksi.

Saatuaan selville rikollisen henkilöllisyyden, hän syvästi murheellisella ja hämmästyneellä äänellä puhkesi puhumaan: ”Vai niin. Vai Matti Kuusi. Minä muistan sinun isäsi, minä muistan sinun neljä setääsi. Ei sinun isäsi, eivät sinun setäsi koskaan myöhästyneet rukouksista.”

Tuona ikimuistettavana hetkenä valkeni minulle, niin kuin samantapaisina tuokioina muille, että Norssi ei ole koulu kuin koulu. Norssi on paikka, jossa menneet sukupolvet kurkistavat uurretuista pulpetinpinnoista, Manalan seinänraoista, sankarien muistolaatoista, vanhoista muotokuvista ja palkintokaapeista.

Norssi on paikka, missä yksityisen nahkapojan munaus on koko koulun, jopa ammoisten norssisukupolvien munaus; kaikki mikä Norssissa tapahtuu, on omituisen laajakantoisella tavalla yleistärkeää. Norssi on vieläkin sama roomalaishengen linnoitus pohjoisessa ja suomalaisuuden linnoitus etelässä kuin 75 vuotta sitten, Suomen oppikoulujen primus inter pares.

Hyvät juhlavieraat.

Joukossamme on niitä, jotka muistavat, miten Johanneksen kenttä oli venäläisten kaalimaana ja ensimmäiset ressut Norssin alivuokralaisina nykyisen Opettajakorkeakoulun talossa, niitä joille Asfaltti opetti historiaa, Tiski latinaa, Vilski voimistelua, ukko Bunssi matematiikkaa.

Ja joukossamme on niitä, jotka vuonna 2037, Norssin 150-vuotisjuhlissa, tulevat kaskuilemaan esihistoriallisista taruhenkilöistä: jostakin Allusta tai Lahtarista tai Irjasta tai Lampusta tai Donnasta. Tällaisin jännevälein elää Norssi.

Tällaisin jännevälein elämme me norssit maineikkaan koulumme juhlapäivää, toivoen että Norssin henki, Norssin hymy ja Norssin traditiot nuortuvat iän mukana ja siirtyvät vuosituhannesta toiseen.

Vivos, crescas, floreas!
(Veikko N:o 4 1962, 12-15)

Professori Matti Akseli Kuusi [1914-1998] Kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1932. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1939, filosofian lisensiaatin tutkinnon 1949 ja väitteli filosofian tohtoriksi 1950.

Matti kuusi työskenteli WSOY:ssä 1949-1950 ja oli Helsingin Yliopiston dosentti vuosina 1951-1959. Hän oli Helsingin Yliopiston Suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden tutkimuksen professori vuosina 1959-1977 ja Suomen kirjallisuus -teoksen päätoimittaja 1959-1970. Julkaisuja: Ohituksia sekä Roolit ja särmät. Valtion kirjallisuuspalkinto 1948, Vuoden Norssi 1976. VR 4 tlk, VR 4; Kapteeni.