Kansainvälistyvät Norssit

Norssi ja norssit alkoivat kansainvälistyä 1960-luvulla. Koulussa alkoi käydä ulkomaisia vieraita, ja olipa eräs amerikkalaispoika, Craig Quackenbush koulussa vuoden 1960 syyslukukauden 7 a luokan oppilaana. Hän oleskeli Suomessa American Field Servicen stipendillä, joiden avulla useat norssit pääsivät puolestaan vaihto-oppilaiksi Yhdysvaltoihin koko lukuvuodeksi. (István 1960)

Jotkut lähtivät taas ulkomaille kesätöihin ja kieltä oppimaan, toiset puolestaan kansainvälisille partioleireille. Nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleilla ei kenenkään sentään tiedetä käyneen.

… rouva Pietarista ei ollut kutsuttu.
… en fru från Leningrad hade inte blivit bjuden …
(Veikko N:o 4 1962, 33)

Riku Rinkaman saksanmatkasta

Kello on yksitoista illalla. Ruumasta kuuluu koneiden vaimea, tasainen jyskytys. Tuijotan kapteenin hytin pyöreästä ikkunasta merelle. Aurinko on jo laskenut ja ilta pimenee. Vain heikko tuulenvire saa meren lainehtimaan. Hieman hämmästyneenä, ehkä oikein itsekään tajuamatta, valmistaudun nukkumaan.

Eilen Poriin ja tänään matkalla. Laiva on hollantilainen, miehistö mukavaa ja ruoka hyvää. Olen ainoa matkustaja, ja englannin kielen taitoni joutuu kovalle koetukselle. – Vedän peiton korviini ja yritän nukkua. Koneet jytisevät. Vasemmalla tuikkii yksinäisen majakan valo. Olemme Oolannin merellä.

Kolmen päivän viehättävän merimatkan jälkeen Saksan rannikko alkoi näkyä. Tuntia myöhemmin pieni aluksemme lipui Kielin kanavaan. Laiva pysähtyi hetkeksi ottamaan vettä ja selvittääkseen joukon papereita. Minunkin oli aika nousta laiturille. Otin tavarani ja astuin hieman epävarmasti Saksan kamaralle.

Odotin, kunnes M/S Deggeborg irtosi laiturista, ja kun viimeinen köysi oli irrotettu, vilkutin kannella heiluttaville miehille. ”Good bye!” kuulin miesten huutavan, ja vastasin niillä ainoilla sanoilla, jotka heidän kotimaansa kieltä olin matkan aikana oppinut: ”TOT ZIENS [näkemiin] ja BANK U ZEER!”

Ehkäpä noihin sanoihin sisältyi hieman haikeutta, sillä ei kai turhaan hollantilaisia ole sanottu maailman ystävällisimmiksi ihmisiksi. Mutta haikeus katosi kyllä pian Kielin helteeseen lähtiessäni raahaamaan matkatavarakasaani.

Illalla istuessani vihdoin Hampurissa erään hotellin sängyn laidalla saatoin vain todeta: ”Maailma on niin lavea…” Asunnon etsiminen oli osoittautunut ylivoimaisen vaikeaksi, ja firmaa, jonne minun piti mennä työhön, en ollut löytänyt.

MaCa: Suomen siirtomaalla Ahvenenmaalla asuu sellaisia fiskareita ja bundeja ja separatistisia kansakoulunopettajia. (Veikko N:o 4 1962, 32)

Seuraavana päivänä onnistuin kuitenkin keksimään kyseistä firmaa esittävän kyltin, ja sisään mentyäni minulle ilmoitettiin, että asunto olisi ensin hankittava. Huoneiston välitystä hoitavalta, öljyisen näköiseltä tyypiltä sain sitten osoitteen, jossa oli huone vuokrattavana. Tunnin kuluttua olin kokemusta rikkaampi, vaikka tosin välittäjälle mennyttä 30 saksanmarkkaa köyhempi.

Illalla suuntasin kulkuni Jugendherbergeen, jonne tapaamani suomalaiset olivat minua neuvoneet. Kello 11 kömpiessäni lopen väsyneenä peitteen alle tiesin, että vieressäni, alapuolellani tai lähettyvillä nukkuivat egyptiläinen, kanadalainen, italialainen, tanskalainen ja israelilainen.

Seuraavana päivänä onnistuin sattumalta saamaan katon pääni päälle ja asetuin taloksi. Ensimmäinen tehtävä oli paperien ja työluvan järjestäminen. Jouduin kaikkiin mahdollisiin virastoihin ilmoittautumaan, täyttämään kasan kyselykaavakkeita ja lomakkeita, joiden virallisesta kielestä en ymmärtänyt puoliakaan. Välillä minulle ilmoitettiin, että olisi paras palata kotiin.

Passissani ei nimittäin ollut viisumia ja ilman sitä en kuulemma saisi työlupaa. Kahden viikon virastoissajuoksun jälkeen asia kuitenkin selvisi, ja saatoin vihdoin viedä lopulliset anomuskaavakkeet leimoineen Arbeitsamtiin. Täällä oltiin kohteliaita ja luvattiin lähettää työlupa viiden päivän kuluttua Hampurin osoitteeseeni. Tosin en saanut kyseistä työlupaa koko Saksassa oloaikanani.

Puutavarafirmassa jouduin työhön varastolle. Päivästä päivään purimme ja lastasimme kaikkea, mikä otsakkeen ”puutavara” alle voidaan sijoittaa. Kello puoli neljä nousin aamuisin ylös ehtiäkseni ajoissa työpaikalle. Iltaisin saapuessani kello 5 kotiin, yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen, olin niin väsynyt, että jaksoin tuskin riisuutua.

Tunnista tuntiin kaikuivat korvissani mestarin kehotushuudot, jotka tarkasti pitivät huolen siitä, etten vain ollut ilman tehtävää. Ja tunnista tuntiin jyskyttivät aivoissani nuo saksan kielen sanat, jotka näyttivät muodostavan koko käsitykseni kansasta ja sen elintavoista: ”arbeiten, arbeiten, arbeiten”.

Kova työnteko alkoi pian käydä voimilleni ja kahden viikon kuluttua tein päätökseni. Hakiessani lopputiliä se ojennettiin minulle hieman kummastellen, ikään kuin olisi tahdottu sanoa: ”Mikä tuota poikaa oikein vaivaa?”

Hampurin Finnairin toimiston johtajan avulla onnistuin sitten pääsemään työhön Hampurin lentokentälle. Siellä minut otettiin suopeasti vastaan. Aikaisemmin oli lentokentällä nimittäin työskennellyt useita suomalaisia, jotka olivat luoneet maalleen ja kollegoilleen hyvän maineen. Ansaitsemattomasti saatoinkin kentällä ollessani röyhistää rintaani ja sanoa: ”Ich bin von Finnland.”

Lentokentällä kohtasin myös aivan toisenlaisen hengen kuin varastossa. Varsinkin työnjohtajat osoittautuivat oikeiksi loistohepuiksi. Muiden työntekijöiden ajatusmaailmaan näytti myös kuuluvan jotakin muuta kuin tuo ikuinen ”arbeiten”.

MaCa: Preussin kuningas kulki Aleksanteri I perässä niin kuin pikkuinen koira makkaran perässä. (Veikko N:o 3 1960, 24)

Päivät pitkät odotellessamme koneiden saapumista keskustelimme usein politiikasta, joka näytti olevan erityisen lähellä ainakin saksalaisia. Kouluissa politiikka on siellä oppiaineena. Kuitenkin tuntui aina kuin nuo monta kertaa niin enteelliset kansallislaulun alkusanat olisivat väikkyneet keskustelutoverini mielessä: ”Deutschland, Deutschland über alles.”

Ateriointia varten oli rakennettu erityinen kanttiini. Syömässä kävimme aamuisin kello 9 aikaan, jolloin aterian muodosti tee tai kahvi, voileivällä ja vaalealla marmeladilla höystettynä. Kello 13 syötiin sitten pääateria, joka käsitti lämpimän ruoan sekä jälkiruoan, jonka muodostivat luumut, vanukas tai saksalaisille niin tyypillinen apfelmost.

Kello 5 juotiin taas kahvia ja kello seitsemältä illalla oli päivän viimeinen ateria, ”abendbrot”. Ruoka kanttiinissa oli halpaa, vaikka usein taisi suomalaisesta sikäläinen ruoka tuntua oudolta. Kerran jouduin samaan pöytään ohimoilta jo hieman harmaantuneen, filosofisen miehen kanssa. Puhelimme kaikenlaista.

– Menetin nuoruuteni sodassa, mies kertoi.

– En pitänyt siitä, että oli yksi mies, jonka käskyjä oli toteltava. En pitänyt siitä, että hänen käskyjensä mukaan jouduimme sotaan, hän jatkoi.

– Nyt minulla on vaimo, poika ja oma pieni talo. Olen itse rakentanut talon. Vain yksi huone on valmiina, enkä kenties saakaan muita koskaan valmiiksi. Mutta olemme onnellisia, vaimoni, poikani ja minä.

Päätin aterian, veimme lautaset pois. Hän hymyili, puristi kättäni ja poistui. Aina tavatessamme hän taputti ystävällisesti olkaani ja sanoi: ”Wie geht’s mein Freund?” Vielä pitkän aikaa muistin elämänmyönteiset, onnellisen ihmisen kasvot.

Kaksi kertaa päivässä saapui myös suomalainen Caravelle kentälle. Se oli komea näky jyristessään pitkin kiitorataa tai seistessään vakituisella paikallaan kentän keskustassa. Joka kerta siniristilipusta tunnistettavan koneen noustessa moottorit ulvoen ilmaan tunsin pientä ylpeyttä. Oli sentään mukava olla suomalainen.
(Rinkama 1962)

MaCa: Otto von Bismarckista on sanottava, että hän täytti saavutuksensa 99 prosenttisesti. (Veikko N:o 2 1961, 22)

MaCa: Pariisissa on bulevardeista huolimatta vielä niin kapeita katuja, että niillä on yksisuuntainen liikenne jalankulkijoille. (Veikko N:o 4 1963, 25)

MaCa: – Kanaalin suulla venäläiset ampuivat pohjaan pari englantilaista kalastusalusta Japanin torpedohävittäjinä. (Veikko N:o 1 1965, 14)

MaCa: – Silloin jotkut suomalaiset sanoivat, että siksipä ne saksalaiset sen myrkkykaasun keksivät, jotta oltaisiin haisussa tasavertaisia. (Veikko N:o 1 1965, 15)

Jamboree 1967

Tämä kansainvälinen partioleiri järjestetään joka neljäs vuosi. Tänä kesänä se oli USA:ssa Idahon osavaltiossa. Leirille osallistui Suomesta yhteensä 86 partiolaista.

Matka alkoi heinäkuun 17. päivänä ja kesti nelisen viikkoa. Aikaa oli liian vähän perusteellisen käsityksen saamiseksi maan oloista, mutta paljon ehdimme jo nähdä neljässäkin viikossa. Toisaalta on muistettava, että yhtenäisen kuvan luominen USA:sta on erittäin vaikeaa, koska sieltä löytyy kaikkea, mitä haluaa nähdä.

Pari viikkoa ennen Jamboreen avajaisia laskeuduimme New Yorkin lentokentälle. Viivyimme kaupungissa kolme hikistä päivää ja yötä. Suurin osa joukkueesta tyytyi tutustumaan pelkästään keskustaan ja sen nähtävyyksiin, ja Harlem nähtiin vain Manhattania kiertävästä aluksesta.

Savuisesta ja kosteasta New Yorkista lensimme Detroitiin, jossa saimme tutustua Ford-yhtymän vieraina auton nykyaikaiseen valmistukseen ja Fordin kehityshistoriaan.

Seuraavat matkakohteet olivatkin jo Kaliforniassa, Los Angeles ja San Francisco. Molemmissa kaupungeissa olimme perheiden vieraina, ja samalla kun tutustuimme nähtävyyksiin, saatoimme seurata myös amerikkalaista perhe-elämää.

Nykyinen iskelmämusiikin keskus San Francisco oli sinä viikonloppuna, jolloin siellä vierailimme, pilvinen ja sumuinen. Hippie-liikkeestä oli ehditty tehdä jo turistinähtävyys, jolla ansaittiin rahaa.

Hippieitä saattoi nähdä päivisin myymässä omia julkaisujaan, joita varsinkin turistit ostivat. Illalla he kasaantuivat kokoontumispaikoilleen, [yö on sensuroitu], ja aamuisin heidät näki ruoanhaussa. Yksikään roskalaatikko ei jää hippieltä tutkimatta, koska hän tietää, että amerikkalaiselta kaatopaikalta saattaa löytää monipuolisen aterian.

MaCa: – John D. Rockefeller, nuori amerikkalainen lukkari, huomasi menestymismahdollisuutensa kirkkomusiikin alalla rajoitetuiksi. (Veikko N:o 1 1965, 14)

Ensimmäinen elokuuta oli se Suuri Päivä. Silloin nousivat kaikkien Jamboree-maiden liput salkoihin keskusaukiolla torvisignaalien soidessa. Avajaispäivän iltana oli suuri, koko leirin käsittävä iltanuotio, suurin, jossa olen koskaan ollut mukana. 13 000 partiolaisen [97:stä eri maasta] lisäksi oli paikalla noin 7 000 vierailijaa, jotka olivat tulleet todistamaan XII Maailmanjamboreen juhlallisia avajaisia.

Reservaatiosta saapuneet intiaanit suorittivat illan pimetessä vanhan ukkosjumalatanssinsa manaten esiin tulta ja salamoita, ja ensimmäisen korkealle kiirineen ilotulitusraketin räjähdys oli vastauksena heidän pyyntöönsä. Leiri oli alkanut.

Suomella oli kaksi leirilippukuntaa sekä kansallinen päämaja. Kaikilla näistä oli mukanaan telttasaunat, joissa moni ulkomaalainen sai ensi kokemuksensa.

Leirin keskeisimpiä paikkoja oli ”Skil-o-rama” -niminen areena, jossa kukin kansallisuus saattoi esittää omia erikoisuuksiaan. Suomen toisen lippukunnan valttina olivat lapinpukuiset suopunginheittäjät sekä rakovalkean pystyttäminen.

Ensimmäinen lippukunta esitti kuinka ”the Finnish plätty” eli räiskäle valmistetaan. Marimekkopaitoihin sonnustautuneet pojat tarjoilivat niitä sitten lakkahillon kera paikalle kerääntyneelle yleisöjoukolle. Myös itse joulupukki tuli leirille kotimaastaan Suomesta.

Leiristä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta loppujen lopuksi sen kansainvälinen ilmapiiri ja sen muodostama yhteenkuuluvaisuuden tunne pitäisi itse kokea. Leiristä tulevat aina muistuttamaan kaikki hauskat muistot ja uudet ystävät ympäri maailmaa.

Heikki Noronen & Heikki Rautvuori 8 b
(Noronen & Rautvuori 1967)

Donna: Tuo Ollila varmasti luulee kaikkia naisauskultantteja partiotytöiksi.
(Veikko N:o 4 1963, 25)

Kari Saari, lyijykynä; I palkinto vuoden 1962 kulttuurikilpailuissa piirrosten sarjassa.
Kuva: Veikko N:o 2 1962, 24.

Pohjolan liinapäitten Hellaan matka

Pitkän touhutuksen jälkeen ostimme matkaliput ja vaihdoimme valuutat ja suuntasimme Eteläsatamaan. Satamassa odotti meitä Itämeren jättiläinen Finlandia. Nousimme laivaan ja matka alkoi. Kreikkaan suuntautui matkamme, helmi lisää Kreikankerhon kunniakkaaseen perinteeseen.

Kreetalle, jonne meitä odotti mukava kaveri Juhani ”Jauho” von Grönhagen, entinen norssi. Laivalla ajattelimme jälleen tulevia kohtaloitamme. Sibeliuksen kunnialaivassa me saunoimme, nauroimme, nukuimme uneksien silmänkantamattomista hiekkarannoista.

Meitä oli yhdeksän, kymmenentenä Omena, hyväsydäminen kreikan ja latinan kielen yliopettaja Suominen. Hän sanoo: ”Meitä oli 9 poikaa kaikilta luokilta: 6:lta Jussila ja Myrsky, VII:ltä Airikkala, Carlson, Helkama, Könkölä ja Lindgren sekä 8:lta Ahtokari ja Suvanto”.

Hän on oikeassa. Airikkala oli Lare, alkumatkassa asiallinen, kun matkan raskas suunnittelutyö oli levännyt hänen harteillaan, lopussa hieman kuitti. Jussila, Tabu, häntä pojat joskus leikillään kutsuivat hevoseksi, mutta hän täytti paikkansa kuin mies.

Myrsky eli Mursu pelkäsi rotevia kreikkalaisia ”gorilloja” ravintoloissa. Hänelle tie ei aina riittänyt. Ja Jöpi sitten, joka varasti junassa kaiken tilan. Hän puhui kreikkaa kuin miero maankiertäjä.

Hortto-Könkkölä – ja Löysä-Helkama – erottamattomat kaverukset, unten ystävät ja Travemünden villit seikkailijat sekä Münchenin vähiten pidetyt turistit. Kuinka Hortto osasikaan horttoilla! Ja löysä olla löde!

Kerrankin Hortto nukkui Kreetalla aurinkoisen päivän katolla makuupussissa, tyyny kasvoillansa. Löysä tulee ja kysyy: Hortto, onko sinun lämmin, hortto herää, näkee neljänkymmenen asteen auringon kääntymässä rataansa kohti länttä, nousee, hulauttaa hiet makuupussistaan ja sanoo: Hjaah, taitaa olla! Ohoh, kullaista keseä.

Donna: Fincke, sinä voit kierähtää makuupussiisi, me muut kyllä ryömimme.
(Veikko N:o 4 1960, 18)

Lindgren alias Limppu teki todellisen munauksen lähtiessään kravatti kaulassaan taipaleelle. Hänestä tuli Skraga.

Ere Ahtokari, matkamme omatunto [raittiusliikkeen lähettämä?] oli naimisissa tuliterän kaitafilmikameransa kanssa, kärsi valonpuutteesta ja oli vähällä kuolla [söi liikaa melooneja?]. Suvannon Pauli edusti gentlemannilinjaa. Sightseeing boy! Nämä kaikki olivat ja Omena. Hänestä on kuva, joka puhuu enemmän kuin 1 000 sanaa.

20/7 saavumme Travemündeen, jäät ovat jo alkaneet sulaa. Se olikin hyvä, sillä nyt alkoi junamatka. Oletko sinä, harras lukija, koskaan matkustanut halki Itä-Euroopan, vieläpä juuri epäystävällisten junailijoiden Jugoslavian ja tupatun täysien vaunujen Makedonian? Me olemme!

Yöt ja päivät torkuimme täysissä junissa, hotkimme heiluvan aterian kolisevissa ravintolavaunuissa, uinuimme hytkyen ahtaissa osastoissamme ja kiistelimme kahteen kertaan myydyistä istumapaikoista kiivaitten ja tulisten nappisilmäturkkilaisten kanssa. Heillä oli veitset. Junamatka oli yhtä huumaa.

Lopultakin saavuimme Hippokrateen, Peisistratoksen, Solonin, Sokrateen, Themistokleen, Demostheneen, Aristeideen, Kleonin, Kimonin, Sofokleen [kuul. Näytelmäkirjailija], Euripideen, Krotonin, Alkibiadeen, Aspanian ja ennen kaikkea Pallas Athenen, kotikaupunkiin. Aigeian meren helmeen [Ateena].

Yövyimme siellä nuorisomajassa, kävimme Plakassa ja osallistuimme tylsään sightseeingiin. Ateenassa vietetyn päivän jälkeen kokosimme kimsumme ja kamsumme ja lähdimme Festos laivalla Kreetaan. Seuraavana aamuna Kreetalla harhailimme etsien omnipussiasemaa, sillä meitä ei ollut kukaan vastassa. Oliko asiassa tapahtunut perusteellinen väärinkäsitys?

Niin hassusti ei asia toki ollut. Saavuttuamme helteiseen Kastellionin pikkukaupunkiin iltapäivällä löysimme sittemmin vieraanvaraiseksi ja huomaavaiseksi isännäksi osoittautuneen isäntämme kotoansa vuokrahuvilasta meren äärellä. Talossa asui myös hänen pikkuveljensä Risto. Hänestä ja Omenasta tuli myöhemmin erottamattomat.

Siellä asui myös lomaa viettävä suomalainen vieras Jappe. Jappe oli mukava kaveri. Rättisitikalla oli hän tullut Kotisuomesta saakka tänne Kreetalle! Nyt alkoivat meille iloisat ajat. Hilpeä päivä seurasi toistaan: aurinkoa, viiniä, laulua ja uintia vanhan iloisen Välimeren kirkkailla aalloilla.

Tytöt olivat kosteasilmäisiä, mutta tavoittamattomissa. Tiedättehän, että etelämaissa ollaan hyvin tarkkoja perheen naisväen suhteen, ja että varomatonta turistia voi odottaa julma verikosto tulisten veljien ja isien kädestä. Olimmekin koko ajan varppeillamme.

Mielenkiintoinen havainto oli sivumennen sanoen, että nailonpaidat olivat kreikkalaisten keskuudessa hyvin suosittuja. Ei voi pidättyä ajattelemasta muinaisten kreikkalaisten puhtaanvalkoisia toogia.

Vietimme ikimuistettavan illan [kaikki eivät muista] Sfinarin kalastajakylän elonkorjuujuhlissa. Saimme kuulla autenttista musiikkia, seurata tansseja sekä nauttia kreikkalaisesta vieraanvaraisen notkuvan ruokapöydän antimista. Juustoista ja oliiveista emme kuitenkaan pitäneet. Oman lukunsa ansaitsi Kreikan kansallisjuoma Ouzo.

Harrastimme myös urheilusukellusta Välimeren salaperäisen sinisillä koralliriutoilla. Saimme saaliiksi epäilyttävän näköisen merimakkaran ja kalan. Vietettyämme fantastisen viikon Juhani von Grönhagenin luona, nousimme bussiin suuntana Herakleion.

Siellä meitä odotti oikea onnenpotku. Saimme kuin ihmeen kaupalla huoneet loistoluokan hotellista Atlantiksesta. Hinta oli naurettava, 50 drakmaa [1 drk = 14 penniä, = € 8.80] per liinapää. Hyvin nukutun yön ja hyväilevien kylpyjen jälkeen nousimme virkeinä poikina katselemaan kaupunkia.

– Me olemme havainneet kansainvaellusten monia huonoja puolia. Entä olisiko mitään hyviä?
– Kansat saivat liikuntaa.
(Veikko N:o 3 1963, 18)

Kävimme museoissa, ja tietysti kuuluisilla Knossoksen raunioilla. Rauniot olivat erittäin hyvin säilyneet. Saattoi vielä elävästi kuvitella hurjan Minotauruksen mellastelevan palatsin eksyttävillä käytävillä. Hikisinä ja väsyneinä palasimme vihdoin illan suussa Herakleionin satamaan, josta hieno laiva Sofia veisi meidät mantereelle.

Knossoksen palatsi.

Yön nukuimme tähtien tuikkeessa rahallisesti kannella, koska tärkeimmät aarteemme olivat vartioituina hytissä. Ateenasta lähti aamupäivällä junamme takaisin jo tutuksi tullutta reittiä kohti Länttä ja Pohjolaa. Matkaväsymyksen valtaamat kaverukset joutuivat kovalle hermojen koetukselle junamatkan aikana.

Osastoilla kävi näet yhtenään tarkastajia, koppalakkisia konduktöörejä ja publikaaneja, jotka vaativat milloin passeja, milloin lippuja tahi muita tositteita kaikilla seuduilla tunnetuilla kielillä. Oli siinä selittämistä, ja matkanjohtajamme saivat pistää koko kielitaitonsa liikkeelle: kreikkaa, saksaa ja venäjää.

Kautta Kreikan karun vuorimaan, Jugoslavian viljavien tasankojen, Itävallan mahtavien Alppien ja Saksan kulttuurin läpitunkeman maiseman johti matkamme. Kun Finlandian komea silhuetti oli näköpiirissä, tuntui meistä kuin olisimme jo kotiovella. Voi, voi, kuinka löyly jälleen maittoi saunassa. Nyt ehdimme rentoutua ja pestä matkan pölyt kehoistamme.

Lämmin aalto hulvahti sydämissämme, kun kotikaupunkimme Helsingin ääriviivat erottuivat horisontissa, ja lähemmäksi lipuessamme olimme tuntevinamme jylhien havumetsien tuoksun nenässämme. Pian Suomenlahden luonnonkaunis saaristo sulki meidät sisäänsä ja Itämerenhelmi avasi auliina sylinsä toivottaen meidät tervetulleiksi kotiin.

Vihdoinkin kotona!

Lauri Carlson & Mikko Könkkölä
(Carlson & Könkkölä 1970)

Eikka: Turusta tulee yksikielinen vasta, kun siellä ainoastaan koirat ovat ruotsalaisia. (Veikko N:o 1 1961, 24)