Virallinen näkemys

Koulun käymiseen ja sen arkeen on tietysti aina vähintään kaksi ja Norssissa jopa kolme näkökulmaa: rehtorin ja opettajien näkökulma, oppilaiden näkökulma sekä Norssin tapauksessa vielä auskultanttien näkökulma. Näiden näkökulmien välinen ero näyttää 1950-luvulla alkaneen suurentua, kun eroa vertaa 1930- ja 1940 -luvun näkökulmaeroihin. Eron kasvaminen näkyy paitsi Veikon sivuilta myös tällä vuosikymmenellä oppilaina olleiden päiväkirjoista ja kertomuksista.

Rehtorin ja opettajien virallinen näkökulma ilmenee parhaiten vuosikertomusten alussa olevasta rehtorin katsauksesta. Rehtori Rafael Holmström oli suurin ponnistuksin saanut koulun toiminnan rakennuksen täystuhon jälkeen likipitäen normaaliolosuhteisiin. Sen jälkeen hän alkoi painottaa myös omia puheenvuorojaan oppilaiden vapaisiin harrastuksiin. Rehtori ilmeisesti aisti voimakkaasti ’ajan merkit ja ilmiöt’ sekä niiden vaikutuksen poikien yleiseen eloon ja oloon. Tässä luvussa käsitellään kuitenkin vain rehtorin puheenvuorojen niitä osioita, jotka koskivat itse koulua sekä sen elämää.

Opettaja: Aikoinaan käytettiin arvonimeä nimen jäljessä, kuten esimerkiksi Birger Jaarli.
Voiko oppilas mainita muita esimerkkejä?
Oppilas: Pata kuningas.
(Veikko N:o 1-2 1950, 10)

Lukuvuonna 1950-1951 alkoi opettajapula olla koulun kehityksen vakavimpia esteitä. Edellisellä vuosikymmenellä se oli näkynyt lähinnä siten, että auskultanttien määrä oli vuosi vuodelta vähentynyt. Kyseinen ilmiö jatkui myös 1950-luvun alussa etenkin matematiikan ja vieraiden kielten kohdalla, vaikka auskultaatiostipendien arvoa oli merkittävästi korotettu. Normaalilyseota opettajapula koetteli siten, että avoimiin virkoihin ja viransijaisuuksiin ilmaantui kovin vähän hakijoita.

Se saattoi johtua myös siitä, että Normaalilyseon opettajanviroista maksettiin enää vain kaksi palkkaluokkaa korkeampaa palkkaa kuin muissa vastaavissa viroissa maksettiin. Etenemismahdollisuudet uralla olivat lisäksi vähäiset. Yhteiskunnassa tehtävän kasvatustyön valtava kasvu, korkeakoulut ja muut yhteiskunnalliset laitokset vetivät nyt opettajia puoleensa. Huomattavat humanistisen sivistyksen tukipylväät jäivät sitä paitsi arkisessa koulutyössä vain aivan koulua lähimpänä olevan piirin näkyviin.

(HN 1950-1951, 3)

Mitä tarkoittaa kappaleen asema?
Se on sitä, onko se kiinni maassa vai ei.
(Veikko N:o 4 1958, 17)

Lukuvuonna 1951-1952 eivät sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vielä olleet oppikouluiässä. Kullakin luokalla oli siitä huolimatta sietämättömän paljon oppilaita. Normaalilyseoiden rehtorit kääntyivätkin Kouluhallituksen puoleen ja ehdottivat, ettei normaalilyseoiden olisi pakko muodostaa yli 30 oppilaan luokkia ja että lukiossa saataisiin Kouluhallituksen luvalla jakaa jo 28 oppilaan luokka tai linja.

Tämä olisi merkinnyt sitä, että Norssissa koulu voitaisiin aloittaa kolmella 30 oppilaan luokalla, jolloin kouluun pystyttäisiin vuosittain ottamaan 10 poikaa enemmän. Mutta uudistus olisi merkinnyt ennen kaikkea sitä, etteivät luokat olisi olleet opetusharjoittelijoille ylivoimaisen suuria.

Kouluhallitus oli tänä lukuvuonna itsekin ryhtynyt kehittämään normaalilyseoiden opettajien virkajärjestelmää. Se tarkoitti sitä, että Norssissa mahdollisimman moni tuntiopettajan toimi vakinaistettaisiin lehtoraateiksi ja nuorempien sekä apulaislehtorien virat muutettaisiin vanhemman lehtorin viroiksi. Tällä toimenpiteellä oli ilmeisenä tarkoituksena kohottaa normaalilyseoiden virkojen hakijoiden tasoa.

(HN 1951-1952, 3-4)

”Onko Koskinen koulussa?”
”Ei ole.”
”Jaha! Hän on siis poissa.”
(Veikko N:o 2 1956, 15)

Lukuvuonna 1955-1956 kiinnitti rehtori huomiota keskusteluun, jota käytiin villiintyneestä nuorisosta. Tässä keskustelussa ei vain ollut muistettu sitä, että ”nuorisossa kuvastuu vanhemman sukupolven peruspyrkimys ja varsinkin sen käsitys kasvatuksesta ja elämän ihanteista”. Tuolloinen aika oli luisumassa pois velvollisuuksien täyttämisestä kohti kohoavan elintason etsimistä.

Sodan jälkeen kun oli jouduttu ihanteiden inflaatioon ja hirmuvauhdin onnettomaan syöksykierteeseen. Sen takia ei rehtorin mielestä saanut nuorisollekaan asettaa kovin korkeita vaatimuksia. Ainoa keino olisi jyrkkä oikaisu ja paluu epäitsekkyyden sekä ihanteellisuuden tasapainotilaan; nuoret yhdessä vanhempien kanssa.

Muita huolenaiheita olivat uusimuotoinen pääsytutkinto ja ’suurlakko’. Uusimuotoinen pääsytutkinto karsi rehtorin näkemyksen mukaan kouluun pyrkiviä paremmin kuin vanhamuotoinen pääsytutkinto. Nyt olisi vain pidettävä huolta siitä, ettei pistevaatimuksia liiaksi helpotettaisi ja siten päästettäisi kouluun sellaisia, joilla ei olisi mahdollisuuksia siellä edistyä.

’Suurlakostakaan’ ei aiheutunut koulutyölle suurta vahinkoa. Sen vauriot rajoittuivat suurin piirtein vain kahden koulupäivän menettämiseen. Oppilaatkin olivat olleet halukkaita pikaisesti aloittamaan koulun, ja heidän vanhempansa suorastaan ”riemuitsivat eritoten tästä tietäessään näin saavansa nuoret pois monesta pahasta”.

(HN 1955-1956, 3-4)

Professori: - Sanoitte tietävänne yhdyssiteen eläin- ja kasvikunnan välillä. Mikä se on?
Opiskelija: - Lammaskaali.
(Veikko N:o 1 1955, 14)

Lukuvuonna 1956-1957 oli joitakin tavoitteita jo saavutettu. Syksyllä 1956 aloitti näet Norssissa kolme ensimmäistä luokkaa, joiden sisäisiä oppilasmääriä oli aiemmista ajoista vähennetty. Kouluhallitukselle oli myös esitetty, että koulun linjajakoinen lyseo muutettaisiin kaksoislyseoksi. Esitys tehtiin, vaikka tiedettiin, ettei ’mammuttikoulu’ ollut mikään ihanteellinen tavoite uusien vakinaisten opettajanvirkojen saamiseksi.

Mutta Normaalilyseo ei ollut saanut edelleenkään palvelukseensa riittävästi vakinaisia opettajia, ja pitkäaikaisetkin tuntiopettajat vaihtuivat liian usein. Työn vaativuutta ei sen sijaan edelleenkään otettu huomioon opettajien palkkauksessa, jonka takia kokeneita sekä hyviä opettajia siirtyi jatkuvasti helpompiin tehtäviin.

Huomiota kiinnitettiin myös oppikouluun pyrkivien poikien määrän lisääntymiseen. Sitä ei kuitenkaan pidetty tarkoituksenmukaisena, että mahdollisimman moni pääsisi oppikouluun. Mahdollisimman moni oppilas olisi sen sijaan saatava henkilökohtaisemman kasvatuksen sekä yksilöllisemmän oppilaan ohjauksen piiriin. Tohtori L. Arvi P. Poijärvi olikin aloittanut omalla luokallaan ’nelosten vastustamiskerhon’. Historian auskultantti Valter Mäkelä oli lisäksi alkanut ohjata vapaaehtoista ruotsin kielen kerhoa. Siihen olivat saaneet osallistua kaikki sellaiset alaluokkalaiset, joilla oli ollut heikko arvosana todistuksessaan.

”Ei sillä elämässä pääse, että vain nauraa ja saboteeraa.” [MaCa] (Veikko N:o 3 1958, 21)

Lukuvuonna 1957-1958 päällimmäisenä asiana oli tietysti Helsingin Normaalilyseon 70-vuotisjuhla, joka oli samalla Suomalaisen Normaalilyseon 90-vuotisjuhla. Toinen ilonaihe oli, että koulu oli saanut luvan aloittaa toimintansa 30 oppilaan luokin ja uusia normaalilyseoita oli syntynyt Turkuun sekä Jyväskylään. Samassa yhteydessä todettiin opettajainvalmistuksen siirtyneen pois Helsingin Yliopiston kasvatustieteen professorin alaisuudesta. Hänen konferenssitoimintansa oli siten Norssissa hiljalleen hiipunut.

Rehtori katsoi, että opettajainvalmistuksen uudistus vahvisti normaalilyseoiden koeteltua kasvatuspariaatetta. Se tarkoitti sitä, että yliopistossa loppututkinnon suorittaneita kandidaatteja ohjasi sekä käytännöllisessä opetustyössä että aineopetuksen erikoisuuksissa sama kokenut aineopettaja. Se tulisi ajan mittaan osoittautumaan perin arvokkaaksi seminaaritoiminnan muodoksi. Yleispedagogisen kasvatuksen tuli nyt siirtyä erittäin tarkoin suunniteltujen ’valmennuskurssien’ puitteisiin. Tässä vaiheessa kaavailtiin myös toista uudistusta. Auskultoitumislukukausien väliin suunniteltiin kiinteää, vaikkakin työmäärältään rajoitettua harjoittelukautta.

(HN 1957-1958, 3)

Joutomies suunnistustunnilla: ”Se on palanutta metsää, hihhih, ja siinä on, hihhih, hyvä juosta, hihhih, paitsi jos se palaa vielä, hihhih.

(Veikko N:o 4 1959, 26)

Lukuvuosina 1958-1959 ja 1959-1960 Norssia vaivasi edelleen virka- ja opettajapula. Myös tuntiopettajat vaihtuivat keskimäärin vuoden välein siirtyen sitten vakituisiin virkoihin muualle. Oli itsestään selvää, mitä haittoja siitä aiheutui oppilaiden kehitykselle sekä koulun vakaalle kasvatustyölle. Koulun linjajakoisen lyseon kahdentamista esitettiin niin ikään lukuvuonna 1959-1960 jo neljännen kerran, mutta Kouluhallitus ei edelleenkään katsonut voivansa esitystä ajaa.

Eroava rehtori Rafael Holmström (Vasemmalla). Uusi rehtori Aulis Ojajärvi.

Lukuvuonna 1958-1959 tapahtui lisäksi rehtorin vaihdos. Juuri ennen pääsiäislomaa 25.3.1959 piti teologian tohtori Rafael Holmström viimeisen kerran aamuhartauden koulun rehtorina. Ensin veisattiin virrestä 408 [Herraa hyvää kiittäkää] kaksi säkeistöä. Rehtori puhui sen jälkeen lähtökohtanaan 2. Korinttolaiskirjeen 5. luvun jakeet 15-21. Sen jälkeen puhuivat vararehtori Pentti Kattainen ja oppilaskunnan puolesta Konventin puheenjohtaja Ilkka Oramo. Koruton, mutta harras jäähyväistilaisuus päättyi rehtori Holmströmin esittämään lyhyeen kiitokseen, ja oppilaat siirtyivät luokkiinsa. Eräs aikakausi oli päättynyt Norssin historiassa.

(HN 1958-1959, 3-4; HN 1959-1960, 3)

Koska Norssi oli valtion oppikoulu, sen lukukausimaksut olivat paljon yksityiskoulujen lukukausimaksuja huokeammat. Ne pysyivät aluksi samoina vuosina 1951-1954. Ainoasta pojasta maksettiin tuolloin 2 500 markkaa lukukaudelta [€ 70,25 – 66,00]. Kahdesta vesselistä maksettiin kummastakin 1 800 markkaa [€ 50,56 – 47,50]. Ja kolmesta vekkulista kustakin 1 400 markkaa [€ 39,30 – 37,00] lukukaudelta.

Lukukausimaksut nousivat lukuvuonna 1954-1955. Yhdestä oppilaasta joutui tuolloin maksamaan 3 000 markkaa [€ 81,74], kahdesta kummastakin 2 100 markkaa [€ 57,22] ja kolmesta kustakin 1 500 [€ 40,90] lukukaudelta.

Lukukausimaksut kohosivat uudelleen lukuvuonna 1955-1956, mutta pysyivät sen jälkeen markkamäärältään saman suuruisina aina lukuvuoteen 1959-1960 saakka. Yhdestä pojasta joutui tuona aikana maksamaan 5 000 markkaa [€ 122, 80 – 99,25], kahdesta vekkulista kummastakin 3 500 markkaa [€ 85,95 – 69,46]. Ja kolmesta vesselistä kustakin [€ 61,40 – 49,65] lukukaudelta.

”Äiti, voinko minä saada 10 mk eräälle köyhälle miehelle?”
”Mille miehelle sitten?”
”Tuolle, joka seisoo tuossa kadun kulmassa ja myy jäätelöä.”
(Veikko N:o 1-2 1950, 10)

Lukuvuosittaiset työskentelyajat vaihtelivat vuosikymmenen aikana 185 – 189 työpäivän välillä [85 - 89 + 98 - 103].

Päivittäiset työskentelyajat pysyivät vakioina koko vuosikymmenen. Työ alkoi kello 08.10 pidetyllä rukoushetkellä. Aamupäivän kolme oppituntia pidettiin kello 08.20 – 09.05; 09.15 – 10.00; ja 10.10 – 10.55. Iltapäivän neljä oppituntia pidettiin puolen tunnin ruokailutauon jälkeen kello 11.25 – 12.10; 12.20 – 13.05; 13.15 – 14.00; sekä 14.10 – 14.55. Luokkien päivittäinen kouluaika vaihteli luonnollisesti kulloisenkin luokkatason opetussuunnitelman sekä sen lukujärjestyksen mukaisesti.

(HN 1950-1951 – 1959-1960)

”Ei taaskaan oteta opiksi lainkaan mistään mitään, sillä eihän tässä tapauksessa nyt missään tapauksessa kuitenkaan voida sanoa niin!”

(Veikko N:o 2 1956, 15)

”No tämähän on tasan päinvastainen ajatus. Jaha! No, mistäs tuo konjunktiivi sitten johtuu ilman muuta jo sinänsä? No niin on tietenkin, ja jos teillä on niin huono muisti, niin painakaa se mieleenne!”

(Veikko N:o 2 1956, 15)

Kasviopin kesätehtävät jatkuivat 1930-luvun ja 1940-luvun lopun tapaan. Toiselle luokalle siirtyvien kuului kerätä 30 kasvin suuruinen kasvikokoelma. Kolmasluokkalaisilla oli oltava 60, neljäsluokkalaisilla yhteensä 100 ja viidesluokkalaisilla kaiken kaikkiaan 150 kasvilajia. Viidennelle luokalle siirtyvät saattoivat kuitenkin kasvien asemesta kerätä 50 hyönteislajia. Vuosikymmenen puolivälissä kevennettiin kuitenkin viidennelle luokalle siirtyvien murrosikäisten kasvienkeruutaakkaa yhteensä vain 120 kasviin. Korvaavien hyönteislajien määrä pidettiin silti ennallaan.

(HN 1950-1951 – 1959-1960)

Kukkiva niitty. (Soveri – Ulvinen – Kalliola 1956. Kasvioppi. Otava, Helsinki. Sivu 56b.) Kuva: Erkki Nordberg 2007.

Kasvit: 1 suolaheinä; 2 niittynurmikka; 3 aho-orvokki; 4 niittynätkelmä; 5 niittyleinikki; 6 siankärsämö; 7 ahomansikka; 8 nurmirölli; 9 harakankello; 10 nurmitädyke; 11 päivänkakkara; 12 hiirenherne; 13 poimulehti; 14 kissankello; 15 puna-apila; 16 nurmilauha; 17 Maarian kämmekkä.

Montakohan olisitkaan tunnistanut lunttaamatta?

Koulukansan sananparsia: Nuorena vitsa väännettävä. [Slabaaja ensimmäisellä luokalla.]
(Veikko N:o 4 1959, 34)

Koulun lukusuunnitelmia ei ollut juuri muutettu sitten lukuvuoden 1947-1948. Esimerkiksi yhteistuntimäärät olivat pysyneet samoina. Kielivalikoima oli kuitenkin merkittävästi monipuolistunut.

Klassillisessa lyseossa saattoi nyt valita lyhyen kreikan tai ranskan tai venäjän kielen asemesta myös lyhyen englannin kielen opinnot. Samoin saattoi keskipitkän saksan kielen asemesta valita keskipitkän venäjän tai englannin kielen opinnot. Englannin kielestä saattoi valita lukiossa myös kahden viikkotunnin mittaiset hyvin lyhyet opinnot.

Klassillisen lyseon lukusuunnitelma lukuvuonna 1957-1958

(HSN 1957-1958, 26)

Linjajakoisessa lyseossa oli nyt mahdollista lukea lukiossa toisena vieraana uutena kielenä myös ranskaa. Kielilinjalla oli lisäksi mahdollista harjoittaa vapaaehtoisesti lyhyen fysiikan opintoja.

Linjajakoisen lyseon lukusuunnitelma 1957-1958

Muist. 1: Lukioluokilla ovat sielutiede ja filosofia sekä luonnonhistoria ja maantiede keskenään vaihtoehtoisia.
Muist. 2: Kolmas vieras uusi kieli ja piirustus yhdessä voidaan vaihtaa neljänteen uuteen kieleen.
(HSN 1947-1948, 26)

M = Matemaattinen linja
K = Kielilinja

Kaiken kaikkiaan on merkille pantavaa englannin kielen huomattava korostuminen kielivalikoimassa.

Onko latinasta mitään hyötyä?

Isäni Klaus Häkkänen pisti minut kesäkuussa 1947 pyrkimään Norssin klassilliselle eli latinalinjalle varmaankin siksi, että se oli hänestä kova juttu. Kun minulta on tasaisin väliajoin kysytty, onko latinasta ollut mitään hyötyä, olen usein kertonut seuraavan tosijutun.

Olin nuorena varakonsulina New Yorkin -pääkonsulaattimme vt. päällikkönä. Eräänä toukokuun aamuna 1964 tuli Washingtonin-suurlähetystöstämme kellertävä Western Unionin sähke, jossa luki suunnilleen: “ Maailman patenttikonferenssista palaava kauppa- ja teollisuusministeri T.A. Wiherheimo saapuu New Yorkiin ylihuomenna lennolla sejase jatkaa illalla Köpiksen kautta sasilla Helsinkiin. Hoitanette.”

Lievästi huolestuneena rupesin tutkimaan konsulaatin hakuteoksista, minkä näköinen on ministeri Wiherheimo. Hänen kuvansa löytyi, sillä kokoomusministerit olivat siihen aikaan rara aviksia eli harvinaisia lintuja.

Olin La Guardian lentokentällä passissa pari tuntia ennen lennon saapumista ja onnistuin neuvottelemaan itseni kiitoradalle koneen laskuportaiden juurelle vastaan kun se hetki koitti. Sieltä laskeutui eedenhattuinen tummaan pukeutunut hahmo, joka eittämättä oli ministeri Wiherheimo.

Esittäydyin, otin ministerisalkun huostaani ja ryhdyimme hiljaisuuden vallitessa – normaalia lentokenttämelua lukuun ottamatta – kävelemään kohti matkustajapaviljonkia. Ajattelin, että rooliini saattaisi kuulua sanoa jotain ja kysyinkin rohkeasti: “Mitenkä Herra Ministerin matka on mennyt?”

Wiherheimo mulkaisi minua eedeninsä alta ja totesi: “Jos olisitte latinisti, sanoisin teille gutta cavat lapidem…” Tässä vaiheessa näin hyväksi keskeyttää ministerin ja jatkoin: “non vi sed saepe cadendo”. Wiherheimo pysähtyi pienessä tihkusateessa, katsoi minua tarkemmin ja lausui: ”Mutta tehän olette latinisti, mistä koulusta?” Johon minä: “Norssista, Herra Ministeri”. Wiherheimo ojensi kätensä sanoen: “Tavi vaan, terve”.

Loppuvierailu sujui joustavasti ja ostimme yhdessä ministerille jopa vihreän kravatin jostain Wall Streetin läheltä ennen kuin SAS:n kone illalla nousi Kennedyltä kohti Kööpenhaminaa.

Gutta cavat lapidem non vi sed saepe cadendo.
Pisara uurtaa kiven, ei voimalla vaan usein putoamalla. (Lehtori Esko Joen mallikäännös)
Ministeri oli siis matkastaan väsynyt.

Edellä esitetyn lisäksi latinasta on ollut allekirjoittaneelle tavattomasti hyötyä yrittäessäni puhua vieraita kieliä niin Romaniassa kuin Argentiinassa, Roomassa kuin Lissabonissakin.

Matti Häkkänen, suurlähettiläs emeritus, VIII/1955
(Häkkänen 2008)