Neuvostojen koulu

Kouludemokratia on määritelmällisesti lähidemokratiaa. Koulun toiminnan osapuolille annetaan siinä mahdollisuus vaikuttaa oppilaitoksen sisäiseen päätöksentekoon. Osapuolia ovat opettajat, muu henkilöstö, oppilaat ja oppilaiden huoltajat. Suomessa 1970-luvulla noudatetulla, kouludemokratian kokeiluksi jääneillä kouluneuvostoilla oli kuitenkin pyrkimyksenä muuttaa valtarakenteita sekä kukistaa niin sanottu porvarillinen hegemonia. (Sipponen 2007, 18)

Suomeen 1960-luvulla levinnyt vasemmistoaalto ja poliittinen vasemmisto ajoivat näet peruskoulun ohella kouluneuvostojen perustamista. Liikkeelle panevana voimana toimivat opetusministeri Ulf Sundqvist [sd] ja Kouluhallituksen pääjohtajaksi vuonna 1973 tullut Erkki Aho [sd].

Myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Keskustapuolue antoivat tukensa vasemmiston koulutuspoliittisille tavoitteille, mikä mahdollisti kouluneuvostohankkeen etenemisen. (Suutarinen 2008, 7) Teininuoriso vaati lisäksi etujärjestönsä Teiniliiton kautta itselleen vaikutusvaltaa koulunpitoon ( Ahonen 2005, 20).

Instituutiot ja käsitteet rakentuvat historiallisesti. Kouludemokratialla oli Suomessa vahva historia, jossa tosin oli myös katkoja. Oppikouluissa oli jo 1900-luvun alussa oppilaiden itsehallintokokeiluja. Ne olivat saaneet kimmokkeensa etenkin amerikkalaisista, mutta myös saksalaisista esimerkeistä.

Amerikkalainen John Deweyn mukaan koulu oli pienoisyhteiskunta, jossa kansalaiset oppivat demokratian pelisäännöt. Saksalaiset taas halusivat Kolmannen valtakunnan aikana, että nuoret oppisivat järjestäytymään yhteisten päämäärien tavoitteluun.

Suomessa kokeilut jäivät kuitenkin yksittäisiksi ja haipuviksi. Kouluhallitus katsoi vuonna 1936, että koulurauha vaati poliittisen harrastustoiminnan kieltämistä. Niin sanottu puserokielto vaikuttikin pitkään Suomen koulumaailmassa. Vielä kauan kiellon kumoamisen jälkeen oli vallalla käsitys, että poliittisilla puolueilla ei ollut pääsyä kouluun edes oppilaiden harrastustoiminnan kautta.

( Ahonen 2005)

Oppivelvollisten koulujen hallinnossa ovat seuranneet toisiaan erilaiset järjestelmät: rehtorijohtoinen oppikoulu ja kansakoulu toisaalla, 1970-luvulla oppikoulun ja peruskoulun kouluneuvostot sekä saman vuosikymmenen lopulla tavoitejohtamisen ja tulosohjauksen edellyttämät organisatoriset järjestelyt. Peruskouluun siirryttiin yhteiskunnallisen tasa-arvon lisäämiseksi; sama tavoite oli kouludemokratialla.

Oppilaille järjestettiin mahdollisuus osallistua koulua koskevaan päätöksentekoon, jolla haluttiin antaa heille samat oikeudet kuin koulussa työskenteleville aikuisille. Toinen päämäärä oli johdattaa lapset yhteiskunnassa vallitsevaan demokratiaan. Kouludemokratiassa mentiin kuitenkin meillä pitemmälle kuin oppimestareina muuten toimivissa läntisissä demokratioissa.

Kouluneuvostot perustettiin lailla Oppikoulun kouluneuvostoista [829/1971] ennen kaikkea koulun sisäistä kehittämistä varten. Vähintään viisitoistavuotiaat jäsenet valittiin vuodeksi kerrallaan.

Keskeinen tehtävä oli kehittää ja yhtenäistää kasvatuksen suunnittelua. Neuvosto sai muun muassa tehdä ehdotuksia oppikirjoiksi. Jokaisessa oppikoulussa oli vuodesta 1924 alkaen ollut myös viisijäseninen vanhempainneuvosto. Se sai nyt tukea kouluneuvostoa, mutta vanhempia ei haluttu neuvoston jäseniksi, koska heidän ei katsottu tuntevan koulua.
(Sipponen 2007, 18)

Norssin poikien radikaalisuus ilmeni valtaosin vain seuraavasti: pitkähkö tukka, jalat pöydällä välitunnilla ja lakki sisälläkin päässä. Kuvan III vekkulit vuodelta 1972.

Vasemmalta: Kent Wialén, Vesa Lehikoinen, Jouni Suoheimo, Tero Haapalinna,

Petri järvensivu, Teemu Kalliala, Markus koskivirta, Mitro Repo, Jarmo Nikku,

Markku Korhonen ja Markku Kuula. Kuva: Timo Peltovuori.

Kouluneuvostojen tehtävät olivat moninaiset, ja niiden valta ulottui huomattavan syvälle. Kouluneuvoston tuli Kouluhallituksen määräysten mukaan avustaa kouluviranomaisia koulutyön valvonnassa ja kehittämisessä sekä esittää kannanottonsa tulevan lukuvuoden työjärjestykseen ja tuntijakoon.

Sen piti tehdä esityksiä uusien oppikirjojen käyttöön ottamisesta, valvoa kouluyhteisön jäsenten oikeusturvaa sekä tehdä aloitteita koulun tulo- ja menoarvioon otettavista määrärahoista.

Oppikoulujen kouluneuvostojen vallankäytössä ei siten ollut kyse vain oppilaiden ”kuulemisesta”, vaan aivan oikeasta päätöksenteosta. Esimerkiksi esitys uuden oppikirjan käyttöönotosta syntyi seuraavasti.

Kouluneuvosto kuuli ensin kyseisen aineen opettajia, oppilaiden hallitsemaa oppiainekokousta ja vanhempainneuvostoa. Kuulemisen perusteella se teki esityksen lääninhallitukselle, joka sinetöi ratkaisun. Kouluneuvosto ”kuuli” kyllä asiantuntijoita, mutta teki ihan itse esityksen, jota lääninhallitus piti päätöksenteon pohjana.

Kouluyhteisön jäsenten oikeusturvan valvonta tarkoitti käytännössä sitä, että kouluneuvosto päätti oppilaiden rankaisemisesta. Opettajat menettivät näin itsenäisen rankaisuvaltansa. Kouluneuvosto käsitteli sitä paitsi myös opettajien käytösrikkeitä, esimerkiksi epäoikeudenmukaista menettelyä tai laitonta fyysistä kuritusta.

Toiminta rankaisukoneistona myös rasitti kouluneuvostoja, sillä se vei aikaa rakentavammalta toiminnalta. Kouluhallituksen neuvostoille sälyttämä tehtävälista osoittautui ennen pitkää liialliseksi.

(Ahonen 2005, 20-21)

Opettajat äänestivät kouluneuvostoon omat edustajansa ja oppilaat omansa. Puolet jäsenistä edusti kumpaakin osapuolta. Teiniliitto oli puolestaan kehitellyt vaalitavaksi niin kutsutun ristiinäänestysmallin. Siitä esitettiin useampia variaatioita.

Loppujen lopuksi äänioikeutettu opettaja sai äänestää myös yhtä oppilasehdokasta ja äänioikeutettu oppilas myös yhtä opettajaehdokasta. Tämä kuitenkin edellytti, että oppikoulun ylläpitäjä, opettajien enemmistö tai oppilaiden enemmistö sitä haki ja lääninhallitus hakemuksen hyväksyi. Vuoden 1973 marraskuussa ristiinäänestyslupaa haettiin 278 kouluun, mutta lupia myönnettiin vain 101. (Sipponen 2007, 18)

Ristiinäänestyksen käyttö ja politiikan tuominen avoimesti kouluihin olivat ne kysymykset, joiden kohdalla koululaisliikkeen ja opettajien ammattijärjestön kannanotot erosivat voimakkaimmin toisistaan.

Opettajajärjestöt yhdistyivät Opetusalan Ammattijärjestöksi vuonna 1972. Se vastusti vaikuttavin keinoin ristiinäänestystä niin tiukasti, että 12.12.1974 pidettiin järjestön ja pääjohtaja Erkki Ahon sekä Kouluhallituksen johdon kesken salainen neuvottelu hotelli Tornissa. Tilaisuudessa allekirjoitettiin sopimus, jossa kouluhallinnon ylimmät virkamiehet taipuivat ammattiyhdistysliikkeen [sic] edessä.

Kokouksessa päädyttiin sopimukseen, jonka mukaan ristiinäänestys sallittaisiin vain niissä kouluissa, joissa koulun opettajakunnan enemmistö sen hyväksyisi. Käytännössä tämä tarkoitti ristiinäänestyksen vesittämistä.

Pääjohtaja Erkki Aho näki mahdottomaksi ajaa asiaansa näiltä osin eteenpäin. Hän antoi tässä asiassa periksi, koska ei halunnut seisoa ”ristiinäänestyksen voitonlippu kädessä kouluneuvostouudistuksen savuavilla raunioilla”. Oppikoulujen valtarakenteen muuttaminen ristiinäänestyksellä ei siten onnistunut.

(Suutarinen 2008, 11)

Helmikuussa 1973 suoritetuissa kouluneuvostovaaleissa monet valituista oppilasjäsenistä olivat ilman puoluetunnuksia. Kouluhallitus sai vaalien poliittisesta tuloksesta aikaiseksi seuraavan jakautuman: oikeisto 36 % paikoista ja vasemmisto 31 % paikoista. Seuraavissa vaaleissa porvarillinen suuntaus jatkui. Vasemmisto ei onnistunut valtaamaan kouluneuvostoja edes Suomen Teiniliiton propagandan ja manipuloinnin tuella. (Sipponen 2007, 18)

Norssissakin käytiin poliittis-yhteiskunnallisia väittelyitä.

Vasemmalla Tapio Bergholm, oikealla Lauri Karhuvaara, taustalla Hannu Arhinmäki ja Jarmo Nikku.
Kuva: Timo Peltovuori.

Pääjohtaja Erkki Aho sai muutenkin tuta kouluneuvostoja kohtaan asettuneen kovan vastarinnan. Kouluneuvostot eivät tuntuneet suoriutuvan tehtävistään, ja monet neuvostoille määrätyt tehtävät jäivät hoitamatta.

Esimerkiksi lukuvuonna 1974-1975 toimintaohjeet luokkakokouksia varten oli vahvistettu vain 75 prosentissa kouluista ja toimintaohjeet oppiainekokouksista 61 prosentissa. Keväällä vain 42 prosenttia kouluneuvostoista oli ohjannut luokkatason opetuksen yleissuunnittelua.

Kun sitten tultiin 1980-luvulle, pääjohtaja Erkki Aho oli itsekin jo valmis luopumaan kouluneuvostoista.

(Suutarinen 2008, 12)

Vuonna 1939 Erkki Salosen ja Jorma Louhivuoren johdolla perustettu Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitto muutti nimensä vuonna 1943 Suomen Teiniliitoksi. Se alkoi 1960-luvulla harrastaa kansainvälistä politiikkaa sekä ottaa kantaa kehitysmaiden ongelmiin. Vuosikymmenen lopulla liitto politisoitui. Siihen vaikuttivat yleismaailmallinen opiskelijaliikehdintä, elettiin Herbert Marcusen ja Summerhillin koulun maailmassa.

Teiniliitto halusi nyt olla osa imperialismin vastaista liikettä. Politisoituminen merkitsi silloisissa oloissa vasemmistolaistumista. Liittokokouksessa 05.11.1971 toimi puheenjohtajana Erkki Liikanen, ensimmäisenä puheenjohtajana lähinnä taistolaisia edustava Satu Hassi. SAK:n tervehdyksen toi kokoukselle Lauri Ihalainen.

Vuodesta 1974 alkaen alettiin huomata ja julkistaa, että liitossa rikottiin järjestötoiminnan pelisääntöjä, liittokokousedustajien valtakirjoja hylättiin mielivaltaisesti, ja liitto jäi kiinni paperijäsenten pitämisestä valtionapujen lisäämiseksi.

Valtiontalouden tarkastusvirasto totesi myös liiton taloudenhoidossa lukuisia virheitä ja huomattavaa leväperäisyyttä. Liiton luottamushenkilöiden ja henkilöstön poliittinen jakauma ei sekään vastannut alkuunkaan kouluneuvostovaalien tuloksia.

(Sipponen 2007 18-19)

Teiniliiton poliittinen ja taloudellinen konkurssi koululaisten etujärjestönä oli selviö, mutta järjestönä liitto lopetti toimintansa vasta vuonna 1983, kun jäsenistö oli vähitellen jättänyt liittonsa (Sipponen 2007, 19).

Samana vuonna kumottiin laki Oppikoulujen kouluneuvostoista [477/1983], ja kouluihin nimitettiin vuonna 1985 johtokunnat, joiden jäsenet valittiin kunnanvaltuustoissa. Vuoden 1998 koululait menivät vielä pitemmälle: koululla ei tarvinnut enää välttämättä olla edes johtokuntaa eikä kunnalla koululautakuntaa (Suutarinen 2008, 12).

Vain kaksi henkilöä ”jäi kaipaamaan” kouluneuvostoja poliittisista syistä: kokoomuksen kansanedustajat Ben Zyskowicz ja Ilkka Kanerva. Olivathan kouluneuvostovaalien äänet ropisseet pääasiassa Kokoomuksen pussiin.

Pääjohtaja Erkki Aholle kävi paremmin. Hän sai jatkaa tehtävissään vuoteen 1991. Tasavallan presidentti Tarja Halonen soi hänelle vielä professorin arvonimen vuonna 2006. Kiitokseksi kovasta yrittämisestä, vaikkei se aivan onnistunutkaan.

Kuin vesilintu lahdella / käy alle veden pinnan, / ja huuhdottuaan sulkansa / taas nostaa puhtaan rinnan. … (Runebergin virsi 162:6 vuoden 1938 virsikirjassa)

MaCa: Siellä venäjällä saa aina hyvän mielen pankissa käydessään; kassahan nimittäin kirjoitetaan KACCA. (Veikko N:o 3 1971, 29)

Tätä alalukua kirjoitettaessa on ollut käytettävissä erinomaisen niukasti lähdemateriaalia. Eräs syy on tietysti se, ettei internetiä ollut 1980-luvulla juuri olemassakaan, eikä sinne siten tietysti voitu tallentaa aikakauden asiakirjoja. Mutta toinen syy on yhtä varmasti se, etteivät Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Keskustapuolue ole suurin surmineenkaan halunneet sellaisen materiaalin olevan yleisesti saatavilla. Poliittisista syistä.