Välirauhan henki

Talvisodalla oli Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan sille itselleen vain ulkopoliittista merkitystä. Sota oli ollut "katkera opetus ja väistämätön rangaistus Suomen lyhytnäköisestä [ei niin Neuvostoliittoon päin suuntautuneesta] ulkopolitiikasta". Suomen ulkopoliittiset käsitykset ja niihin nojautuva käytäntö olivat joutuneet huutavaan ristiriitaan Neuvostoliiton ulkopoliittisten näkemysten kanssa. Sota olisi voitukin välttää vain liittymällä Neuvostoliittoon. Vaikka venäläiset olivat perustelleet Moskovan rauhan rajan kulkua muun muassa sen turvallisella etäisyydellä rautatielinjoista, raja oli pääpiirtein Pietari I raja vuodelta 1721, jolloin rautateitä ei ollut vielä olemassa.

Talvisota päättyi Neuvostoliiton kannalta kaikesta huolimatta tulokseen, jota Moskovassa ei osattu kuvitellakaan. Mikäli Puna-armeija olisi päässyt tavoitteisiinsa ja Suomi olisi miehitetty, Neuvostoliitto olisi saavuttanut useita päämääriään yhdellä kertaa. Se olisi saanut varmistettua pitkän Saksan vastaisen länsirintamansa oikean sivustan, joka oli sotilaallisesti heikko. Meren herruus olisi ratkaissut Leningradin turvallisuusongelman Itämeren itälaidalla ja Suomenlahdella. Baltian Punalaivasto olisi myös saanut katkaistuksi malmireitin, jota Saksa kaavaili kulkemaan Pohjanlahtea pitkin Ruotsiin. Se olisi saattanut johtaa jopa Saksan 'halvaantumiseen'.

Neuvostojohtoa ei juuri kiinnostanut Suomen sotaväki, sillä se piti talvisodassa tuhota ja likvidoida. Suomen suhteellisen hyvälaatuinen sotilaallinen perusrakenne, lentokentät, laivastotukikohdat, tiestö ja rannikkopuolustus, olivat toinen asia. Niiden saaminen olisi säästänyt valtavasti rahaa ja aikaa, kun Puna-armeija valmistautui suursotaan. Suomen talouden kaappaaminen olisi lisäksi ollut Neuvostoliitolle suuresta merkityksestä. Talvisodassa vallattu Viipurin lääni oli maantieteelliseltä kooltaan pieni, mutta sen taloudellinen merkitys oli laajalle neuvostomaalle tärkeä. Myös Petsamon alueella olisi ollut Neuvostoliitolle suurta taloudellista arvoa.

Suomelta vallatuilla alueilla sijaitsi seitsemän metsäteollisuuden tehdasta. Myös metsiä alettiin rauhan tultua heti inventoida ja suunnitella niiden käyttöä. Uuden väestön asuttaminen ja elinkeinoelämän luominen olikin täydessä vauhdissa, kun uusi sota syttyi vuonna 1941. (Aaltonen 2001a) Se oli ymmärrettävää, sillä esimerkiksi luovutetun alueen sellutehtaiden kapasiteetti vastasi vuonna 1938 likimain Neuvostoliiton omaa selluntuotantoa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että neuvostomaassa ei teknologisen takapajuisuuden takia kyetty tuolloin tuottamaan edes riittävästi korkealaatuista valkaistua sellua. Sitä tarvittiin pumpuliruudin valmistukseen. Ruudin kysyntää ei kyetty tyydyttämään maailmansodan alla rauhan saati sodan ajan tarpeita vastaavasti.

Uusi raja oli vedetty Kannaksella Neuvostoliiton painostuksesta seuduille, joille Puna-armeija ei ollut kyennyt Talvisodassa etenemään. Sen määrittämisessä oli otettu taloudellisten seikkojen ohella huomioon muitakin näkökohtia. Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin 31.3.1940 valloitusten kaunistelemiseksi. Niitä olisi ollut ilmeisen hankala selittää ilman Suomelta riistettyjä alueita, joita luovutettiinkin uudelle tasavallalle. Tasavallalla olisi lisäksi välinearvoa, mikäli Suomi olisi saatu myöhemmin vallatuksi.

(Nordberg 2003, 165-166)

Kuva: Veikko No:1 1940-1941, 1.

Talvisotaa kutsuttiin Norssin vuosikertomuksessa Vapaussodaksi (HSN 1939-1940-1941, 5). Sota nähtiin sortovuosien ja vapaussodan jatkona, ja lähellä oli myös niin sanottu perivihollisen teema, jonka mukaan idän uhka on Suomen kansallisen, ei vain valtiollisen historian punainen lanka; ”rauha maassa, venäläinen Moskovassa”. Sotatalven yksimielisyys, talvisodan henki, kuvastui muissakin puheenvuoroissa yllätyksellisenä, ihmeenomaisena tapahtumana. (Kaakinen 1991, 11-12) Tätä näkökulmaa alleviivaa abiturus Heikki Juhani Kokon laatima ensimmäisen talvisodan jälkeisen Veikon pääkirjoitus.

On sanottu, että sotien jälkeiset ajat ovat kansojen parhaita kasvuvuosia. Silloin ilmenee kaikkialla voimakas kaipuu parempaan aikaan. Joka suunnalla noustaan sodan ensi väsymyksen jälkeen toimintaan yhteiskunnan uuden tulevaisuuden hyväksi: korjaamaan sodan vaurioita, valmistamaan uutta elämää kansalle ja parempia elämän edellytyksiä sen nuorisolle, luomaan pohjaa onnelliselle tulevaisuudelle.

Suomen kansa elää nyt uudistumisen aikaansa. Sota oli suuri murrosaika. Kansamme vapautta uhkaava vaara liitti kaikki kansalaiset yhteen vankkumattomaksi muuriksi pyyhkäisten tieltään luokkarajoitusten aidat, elämänkäsitykset muuttivat luonnettaan perinpohjaisesti. Suomalaiset oppivat vaaran hetkinä luottamaan suomalaisiin, avaamaan ovensa veljilleen.

Rintamalla taistelevat sotilaat muodostivat kuoleman edessä katkeamattomin sitein yhdistettyinä liiton, johon jokainen soturi oli taottu renkaaksi, kotiseutu taas taistelevaa sotajoukkoa tukien liittyi yhtenäisyydeksi, jossa jokainen yksilö itsensä unohtaen teki työtä kokonaisuuden, koko maan hyväksi. Ensikerran huomasimme, että me suomalaiset olemme yksi ja jakamaton kansa!

Sota opetti meille työn arvon, hengen ylivoimaisuuden aineen rinnalla, se opetti meitä huomaamaan ihmisen arvon. Siksi kaatuneiden sankarien muisto velvoittaa meitä ponnistamaan voimamme, jotta uudet sukupolvet olisivat paremmin varustettuja. Me näimme, kuinka vähäinen yksilö oli kokonaisuuden rinnalla, mutta kuinka tarpeen meidän pienessä kansassamme oli jokaisen yksilön työ. Uhrauksemme olivat liian kalliit, jotta voisimme jättää tulevaisuuden huolettomuuden varaan. Nyt tarvitaan työhön kaikkia, jokainen käsi on tarpeellinen Isänmaan uudelleenrakentamisessa.

Aikamme on yhä vielä levotonta. Kaikkialla maailmassa on käynnissä valtavia muutoksia. Suomenkin kansalla on vielä edessään vaikeuksia. Mutta tämä kaikki on vain levotonta, rikkinäistä välikautta, olemme kenties siirtymässä kokonaan uuteen aikakauteen kenties parempaan maailmaan. Suomen nuorisolla on tässä kunniakas ja vaativa tehtävänsä, sen pitää kasvaa isäinsä lailla vaikeuksien voittajaksi – se on luotava jälleenrakennetulle Isänmaalle paikka uudessa maailmassa – vapaana, voimakkaana kansana muiden kansojen joukossa!

(Kokko 1940)

Suomen Vapaussota oli alkanut punakapinana, kehittynyt suomalaisten väliseksi kansalaissodaksi ja sisällissodaksi, kun venäläiset ja saksalaiset joukot sekaantuivat siihen. Se sota oli merkinnyt suurta järkytystä maan koko yläluokalle sekä poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmälle. Talvisodassa työväestö oli kuitenkin osoittanut hyväksyvänsä sodan lopputuloksena säilyneen järjestelmän perusperiaatteet ja puolusti sitä yksimielisesti. Yksimielisyyden kokemus, jota Toivo Lyy (1937) ja lehtori Yrjö Nykänen (HSN 1939-1940-1941, 5) olivat sotien välisenä aikana niin kovasti kaivanneet, aiheuttivat sivistyneistössä katsomuksellista uudelleenarviointia.

”Kunniakas talvisotamme paljasti monen muun ennen havaitsemattoman asian ohella sen tosiseikan, että oppikoululaitoksemme monista vanhanaikaisista piirteistään ja puutteellisuuksista huolimatta oli pystynyt luomaan sen henkisen voiman, joka kesti murskaavan ylivoiman edessä. Akateemiset kansalaiset, lukioluokkien nuorukaiset ja neidot, kaikki olivat mukana, monet tulilinjoilla, toiset huolto- ja kotijoukkotehtävissä, antaen raskaan uhrinsa Suomen maan ja kansan puolesta. …

… Suomen kansa on pidettävä koossa. Hajottavat voimat pyrkivät herättämään eri yhteiskuntakerroksissa karsautta toisiaan vastaan. Ne yrittävät saada työntekijät ja työnantajat, siirtoväen ja kanta-asukkaat, suomenkieliset ja ruotsinkieliset taisteluasenteeseen toisiaan vastaan. Oppikoulunuorison, jokaisen norssilaisen on omaksuttava oikea sosiaalinen asenne muihin maan kansalaisiin, jotka kaikki ovat suomalaisia, uljaan pienen pohjoisen kansan kallisarvoisia jäseniä.

On omaksuttava oikea kansallinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, joka näkee jokaisessa suomalaisessa työmiehessä maan vapauden puolustajan, jokaisessa työläisnaisessa kunnioitettavan ja ihailtavan suomalaisen äidin, joka kunnioittaa työtä, olipa se mitä laatua tahansa, ruumiillista tai henkistä, yksilön ja kansakunnan suurimpana siunauksena, ja joka kohottaa kansallisen uhrimielen ja epäitsekkyyden nuorukaisen ja miehen parhaimmaksi hyveeksi.

(Poijärvi 1941)

Suomalaisen oppikoulun opetussuunnitelma oli korostanut 1930-luvulla voimakkaasti kansallisia ja isänmaallisia arvoja. Talvisota toi tämän latentin isänmaallisuuden ilmoille. (Kaakinen 1991, 12) Tätä puolta asiasta sekä oppikoulunuorison asemaa korosti myös Norssin opettajasta Kouluhallituksen kouluneuvokseksi nimitetty tohtori L. Arvi P. Poijärvi edellä olevassa kirjoituksessa.

Abiturus Jaakko Voipio esitteli Veikon numerossa 5 1941 yksimielisyyttä korostanutta puhetta, jonka ylioppilas Sakari Vapaasalo oli pitänyt ammattijärjestöjen järjestämässä vappujuhlassa Mäntymäellä. Puheessa ja kirjoituksessa oli työnantaja- sekä työntekijäjärjestöjen vuonna 1940 solmiman ’Tammikuun kihlauksen’ henki. Toinen osapuoli tunnustettiin tasapuoliseksi neuvottelukumppaniksi maan tulevaisuudesta päätettäessä. Viesti oli selvä: työväestö ei ole vihollisen viides kolonna, vaan yhtä isänmaallista kuin sinä ja minä. (Voipio 1941)

Pisimmälle viedyn ja norssikeskeisimmän eheytysohjelman esitti kuitenkin vanha norssi, sittemmin asutusneuvos ja Vanhojen Norssien ensimmäisen hallituksen puheenjohtaja Jussi Lappi-Seppälä [1911-1977] Veikon numerossa 3 1940-41. Lappi-Seppälän mielipiteet olivat tosin liian äärimmäisiä ollakseen kovin edustavia, mutta kuvasivat sivistyneistön välirauhan aikaista kansalaisetiikkaa.

Kolmen kohdan ohjelma

1) Kansamme eheys, työväestön ja porvariston miehekäs kädenlyönti; 2) Puolustustahto ja uhrimieli; sekä 3) Pyrkimys keskitettyyn toimintaan ja hajottavien, kokonaisuutta haittaavien toimintojen halveksunta. Konventin olisi kuraattorin, joidenkin entisten norssien ja opettajien kanssa luotava toimintatapoja sekä tilaisuuksia, joissa nämä seikat ilmenisivät.

Ensimmäisen ohjelmakohdan toteuttamismuodoksi hän ehdotti köyhän kansan avustustoimintaa. ”Yksi sunnuntai (tarkalleen määrätty päivä) käytettäisiin ristiretkeen johonkin työväestön asuinkortteliin, jonne jokainen norssi veisi kotoaan lahjapaketin. Retkelle lähdettäisiin koulun pihalta marssirivistössä, jokaisella pojalla paketti kädessään (ellei kuorma-autokolonnaa tarvita).”

Toisen ohjelmakohdan toteuttamiseksi jokaisen norssin olisi liityttävä suojeluskuntaan tai partioon. Kolmas kohta vaati, että toverimoraalin avulla ojennetaan itsekkyydestä johtuvaa eristäytymishalua ja joukkokuntien muodostumista, jotka taistelevat kokonaisuuden etua vasten. Urheilussa painopiste siirretään joukkuepeleihin ja syytä olisi myös perustaa ansiomerkki niitä norsseja varten, jotka epäitsekkäästi työskentelevät muiden edestä.

(Lappi-Seppälä 1941)

Välirauhan aikaisessa hengessä kuvastui voimakkaasti luokkasopu, kielisopu sekä ruumiillisen työn kunnioittaminen. Ajatuksena oli, että sivistyneistön lasten osallistuminen ruumiilliseen työhön oli omiaan lähentämään eri yhteiskuntakerroksia toisiinsa. Työväestön pyrkimykset eivät olleet ideologinen, vaan sosiaalinen protesti, mikä oli pohjimmiltaan täysin oikeutettua. (Kaakinen 1991, 13-14)

Kansanhuoltoministeriö tiedottaa, että norssin ylin hinta on 8 mk kilolta.
(Veikko N:o 5 1941, 148)