Koulu ja sen talot

Normaalikoululla tarkoitetaan oppilaitosta, jossa opettajiksi aikovat saavat käytännöllisen ja toisinaan myös tietopuolisen opettajanvalmistuksen ammattiinsa. Normaalilyseo oli alun perin yliopistoon johtava oppikoulu, jossa oppikoulun ja seminaarin opettajiksi aikoneet saivat auskultantteina käytännöllisen opettajanvalmistuksensa ja suorittavat valtion tai yksityiskoulun vakinaiseen opettajan virkaan vaaditut julkiset opetusnäytteet. (PTSK 1951, 346-347; NSS 1980, 685) Nimi ’normaalikoulu’ on saksan kielen välittämä laina ranskan kielestä. Sana ’normaali’ tarkoittaa tässä yhteydessä ’normin antavaa’. Siihen viittaa myös se käytäntö, jonka mukaan Helsingin normaalikoulut ovat alustaan alkaen olleet Helsingin Yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorin valvomia oppilaitoksia (Waltari 1937, 13).

Käsite ’oppikoulu’ syntyi virallisesti vuonna 1914 keskikoulun perustamisen yhteydessä. Tätä käsitettä oli 1870-luvulta lähtien vastannut lähinnä termi ’alkeisopisto’. Se tarkoitti koulumuotoa, joka valmisti yliopisto-opintoihin. Poikia opettavaa täydellistä alkeisopistoa kutsuttiin usein myös ’lyseeksi’, jolla oli oikeus päästää valmistuneet oppilaansa yliopistoon. Sanan ’kymnaasio’ suomenkielinen vastine on ollut 1820-luvulta ’lukio’. Sen virallinen käyttö tosin loppui käytännössä vuoden 1872 koulujärjestyksen tullessa voimaan, jolloin kymnaasio-järjestelmä lakkautettiin. Lukio-käsite palasi sittemmin takaisin viralliseksi käsitteeksi vuonna 1914. (Salminen 2002, 32-33)

Helsingissä aloitti vuonna 1864 toimintansa ruotsinkielinen Normalskolan i Helsingfors. Helsingin Normaalilyseon, Norssin alku oli tämän koulun Suomenkielinen osasto, Finska Klassen. Se saatiin perustaa vähä vähältä pitkän kielisuhteista johtuneen kulttuuritaistelun jälkeen. Suomalaisen Osaston ensimmäiselle luokalle kirjoittautuneet 14 poikaa aloittivat opintiensä syksyllä 1867. Koko pääkaupungissa asui vielä tuolloin vain alle 20 000 ihmistä noin 2 200 lämmitettävässä rakennuksessa. Suomenkielinen Osasto määrättiin sittemmin vuonna 1871 kielipoliittisista syistä lakkautettavaksi alhaalta alkaen luokka luokalta.


Ruotsinkielisen Helsingin Normaalikoulun Suomalaisen Osaston koulutalo sijaitsi Eteläesplanadin ja Kasarminkadun kulmassa osoitteessa Kasarminkatu 46-48. Rakennus purettiin vuonna 1936.
Kuva: Norssi 2006.

Suomenkielisen Osaston tilalle ja suoranaiseksi jatkoksi saatiin perustaa yksityinen Helsingin Suomalainen Alkeisopisto, johon hankittiin varat kansankeräyksellä. Alkeisopisto toimi ensimmäiset neljä vuottaan Helsingin Normaalikoulun tiloissa, jotka kävivät kuitenkin vuonna 1874 aivan liian ahtaiksi. Uusi koulutalo löytyi Mikonkadun päässä Oravan korttelista.

Kyseessä oli alun perin osoitteessa Mikonkatu 29 [nykyisin Mikonkatu 25] sijainnut asuintalo, joka vuokrattiin kaupunginvoudinleski M. F. Arppelta aluksi kolmeksi vuodeksi. Talo oli viimeksi toiminut yksityisen ruotsalaisen lyseon, Helsingfors Lyceumin, Helsingfors Privatlyceumin [1831-1891] kouluhuoneistona. Vain voimisteluhuonetta ei koulutalossa ollut, joten Alkeisopisto joutui käyttämään osaksi Normaalilyseon ja osaksi Ruotsalaisen tyttökoulun voimistelusalia. Koulutalon sijainti oli sen sijaan erinomainen, koska oppilaille saatiin Kaisaniemen puistosta avara ja terveellinen oleskelupaikka. Kun koulua oli käyty Kasarminkadun varrella, leikkiminen Esplanadin nurmikolla oli ollut kielletty.

(Sipponen 1992, 7; Waltari 1937, 13-14, 22-26; Rein 1921, 19; HKA 2006; Ollila & Toppari 1975, 83; Yksityiskoulut 2006a, 2006b; HKT 1921)

Suomalaisen Alkeisopiston ensimmäinen oma vuokrattu koulutalo osoitteessa Mikonkatu 29. Talon julkisivun hyväksytty rakennuspiirustus vuodelta 1841.
Kuva: Helsingin Kaupunginarkisto [HKA] 1841.

Mikonkatu 29 vuonna 1940. Kuva: Lärkan 1982, 175.


Kaupunginvaltuusto lahjoitti lopulta Alkeisopistolle oman tontin. Se sijaitsi Helsingin 7., Tähtitorninmäen lounaispuolen, nykyisen Ullanlinnan kaupunginosan Säynävän korttelissa osoitteessa Ratakatu 2. Tontille valmistui Alkeisopistolle syksyllä 1878 oma, arkkitehti Frans Anatolius Sjöströmin [1840-1885] piirtämä ja aikakauden oloihin nähden suuri koulutalo. Tuossa historian vaiheessa pääkaupungissa asui näet edelleen vain 25 747 ihmistä vielä alle 3 000 lämmitettävässä rakennuksessa.

Alkeisopiston pohjoispuolella olleen Juhannusvuoren ja eteläpuolisen Ratakadun välistä aluetta kutsuttiin kuitenkin vielä 1880-luvulla yleisesti Westerbergin plantaasiksi, koska alueella oli pitkään sijainnut puutarhurimestari M. Westerbergin kauppapuutarha. Juhannusvuorelle rakennettiin vuosina 1886-1891 Johanneksen kirkko. Sen ja Merimiehenkadun välistä aluetta kutsuttiin aluksi virallisesti Punanotkon puistoksi ja nykyisin Johanneksen kentäksi. Puisto toimi itsenäisyyden alkuaikoina suurten juhlallisuuksien näyttämönä, jolla järjestettiin muun muassa ensimmäiset Suomen messut vuonna 1920.

(Ollila & Toppari 1975, 254-255; Yksityiskoulut 2006b; HKT 2006b; HKT 1921)

Säynävän korttelin koilliskulma ja Suomalaisen Alkeisopiston talo vuonna 1888.
Talo on jälleen osa Helsingin Normaalilyseota.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseon [HKM] Kuva-arkisto.

Kuva: Waltari 1937, 32a.

Suomenkielinen opettajainvalmistus oli vuonna 1873 siirretty pois Helsingistä Hämeenlinnaan, jonne oli perustettu suomenkielinen normaalilyseo. Kun Helsingin Suomalainen alkeisopisto lunastettiin valtiolle vuonna 1887, Hämeenlinnan Normaalilyseo muutettiin tavalliseksi lyseoksi. Alkeisopistosta tehtiin silloin suomenkielinen normaalikoulu, Helsingin Suomalainen Normaalilysee, jonne opettajainvalmistus palautui Hämeenlinnasta. Uuteen kouluun siirrettiin sen takia myös Hämeenlinnan Normaalilyseon opettajistoa. Tuossa vaiheessa Helsingissä asui jo 47 149 henkilöä runsaassa 3 000 lämmitettävässä rakennuksessa.

Kun kaupungin väestönkasvu vain jatkui, Alkeisopiston suuri koulutalo alkoi pian käydä ahtaaksi. Uutta koulutaloa varten lunastettiin Säynävän korttelin molemmat viereiset tontit Ratakatu 4-6. Näille tonteille valmistui Normaalilyseelle vuonna 1905 uusi koulutalo. Se tuli todelliseen tarpeeseen, sillä pääkaupungissa asui tuolloin jo 93 626 henkilöä.  Koulun nykyinen nimi, Helsingin Normaalilyseo otettiin ensimmäisen kerran käyttöön lukuvuotena 1914-1915.

(Sipponen 1992, 7; Waltari 1937, 27-30, 44, 47, 61; Kaira 1937; HKT 2006b; HKT 1921)


Norssin VI luokka 1903 opettajansa Ivar Wilskmanin kanssa. Lyseolaisten pukeutuminen oli tuolloin varsin yhtenäistä kovine kauluksineen ja leveälierisine huopahattuineen.
Kuva: HKM; Kiuasmaa 1982, 28.

Uuden koulutalon piirustukset laati ja rakennustyön ylijohtajana toimi Johan Jacob [Jac] Ahrenberg [1847-1914], joka toimi Yleisten Rakennusten Ylihallituksen ensimmäisenä arkkitehtina. Rakennus oli maan ensimmäinen koulu, jossa oli ilmanvaihto ja aamiaishuone. Erikoista oli myös se, että oppilaat pääsivät voimistelutunnin päätteeksi edes kohtuullisen lämpimään suihkuun, tosin vain lääkärin valvonnassa. (Holma & Pyykkö 2006, 49) Taloon oli nimittäin tehty myös keskuslämmitys, joka oli Helsingissä jotakin uutta ja erityisen edistyksellistä.

Keskuslämmitys ei näet ollut laisinkaan yleinen lämmitysmuoto tuon ajan helsinkiläistalossa, eikä se ollut kovin yleinen vielä 1920-luvun lopullakaan. Vuonna 1905 helsinkiläisten yli 18 000 asuntoa sijaitsivat 4 000 lämmitettävässä rakennuksessa. Niistä oli 2 500 puutaloja ja lähes yhtä monessa talossa oli vain yksi kerros.

(HKT 2000, 48; Ahlqvist & Raijas 2005, 129-130)

Suomalaisen Normaalilyseen uusi koulutalo vuonna 1906.
Kuva: Norssin 125-vuotisjuhlien kutsukortti.



Kuva: Harry Halénin yksityiskokoelma.

Tupaantuliaiset

Runo Suomalaisen Normaalilyseon
uuden talon vihkiäisiin 28.10.1905
(Jälkiosa).

Nähkää ihme: vanha pirtti
muuttunut on palatsiksi,
lasit kaikki laajennehet,
käyneet sillat siloisiksi,
kohonnunna kurkihirsi.

Näet, karstat kaikk’ on poissa.
Liekö enää Suomen koissa?

Nähkää vielä: hohtaa holvit,
siintää seinät, puuntaa toiset,
kesän karva kolmansilla.
Kuvat kauniit luonnonmoiset:
lokit leijaa laen luona,
oraviss’ on ovenpielet,
meri läikkyy, liitää pääskyt,
soittelevi satakielet.

Täss’ on koti koulullemme,
suojat sorjin somistettu,
Täss’ on opin alkuahjo,
nuorillemme omistettu.
Täällä mieliin kylvetähän
moni tiedon kultajyvä,
moni istutetaan taimi,
valon virpi kaunis, hyvä.

Seisot, linna, lippuinesi,
valonvarus uljahana.
Kysyn, mik’ on ollut voima,
mikä luote, taikasana,
mi on kaiken tämän luonut,
kaitsenut on kasvantaasi.
Ja mä vastaan: työ ja toimi,
lempi kansan, huoli maasi.

Yrjö Koskelainen

(Veikko N:o 1 1957, 10)

Uuteen koulutaloon vedettiin sen sijaan sähkövalo vain voimistelusaliin ja ullakkokerroksen fysikaaliseen oppisaaliin, jossa oli projektiokone. Niukka sähköistys johtui ilmeisesti siitä, että kaupungissa oli tuohon aikaan ainoastaan kolmisenkymmentä, pääasiassa korttelikohtaista sähkölaitosta (Helen 2004a). Ne tuottivat sähkövalaistusta vain 8 212 huoneistoon (HKT 1921). Koulun muissa tiloissa sinniteltiin kaasuvalolla, jonka käyttöainetta pääsi virtaamaan luokkahuoneisiin. Koko koulurakennus sähköistettiin vasta vuonna 1910 kesällä, jolloin juhlasalina käytetyn ison voimistelusalin parvelle rakennettiin myös urut. Koko talon sähköistämiseen ryhdyttiin kaiketi siksi, että Helsingin kaupungin Sähkölaitos oli perustettu vuonna 1909 (Helen 2004b). Kaikki yksityiset pienet sähkölaitokset oli silloin yhdistetty siihen. (Waltari 44, 47, 53)

Alkuperäisessä koulutalossa oli vain kolme osaa. Sisäänkäyntejä oli kaksi, pääovi Ratakadulle ja sitä vastapäätä käynti sorapintaiselta pihalta. Siellä oli voimistelutunteja ja välituntileikkejä varten muun muassa ’Porrassalmen tukit’, rekkisarja sekä kuulantyöntö- ja pituushyppypaikat. Johanneksen kenttääkin käytettiin luonnollisesti pallopeleihin, pitempiin juoksusuorituksiin sekä koululaistappeluihin. Kentällä piti järjestystä vanha juureva vahtimestari ”Käppyrä” muhkurasauvansa kanssa. Hän ei kuitenkaan kyennyt juoksemaan joskus liiankin villien poikien perään invalidisoituneen jalkansa takia. (Suominen, 1971, 34)

Uuden koulutalon luokkahuoneiden seinät oli maalattu voimakkailla, sopusointuisilla väreillä. Seinien yläosia kiersivät miedonväriset friisit eli reunakoristeet, joiden aiheet oli otettu Suomen luonnosta ja eläinmaailmasta. (Holma & Pyykkö 2006, 49) Talon tilat tuntuivat aluksi väljiltä, vaikka ne olivat heti täyttyneet 426 oppilaasta. Mutta kaupungin asukaslukukin oli lukuvuonna 1924-1925 kohonnut jo 165 000 henkilöön ja koulun oppilasmäärä 650:een. Luokkia oli tuolloin koulussa 23, mutta luokkahuoneita vain 16, joten seitsemän luokallista joutui toimimaan kiertolaisina ilman omaa luokkahuonetta.

Yksityiskohta Norssin urkujen soittopöydästä. Kuva: Erkki Nordberg 2007.

Norssi noin vuonna 1908. Kuva: Norssi 2008.

Laajennustyöt tehtiin lukuvuonna 1925-1926. Ne johti koulun entinen oppilas, arkkitehti Ilmari Adolf Launis [vuoteen 1900 Lindberg; 1881-1955] ja valvoi arkkitehti Väinö Toivio. Taloa laajennettiin tällöin kahdella idän puoleisella osalla sekä korotettiin. Koulutaloon tuli nyt 21 luokkahuonetta, uusi juhlasali sekä luonnonhistorian, luonnonopin ja kemian luokat.

Oppilaille tehtiin kellariin lukuhuone ja ullakolle rakennettiin piirustuksen oppisali. Rakennukseen saatiin lisäksi kaksi opetusharjoittelussa välttämätöntä kritiikkihuonetta. Laajennukseen ei kuitenkaan saatu määrärahojen puuttuessa sisällytettyä toista voimistelusalia. Sen takia jouduttiin edelleen käyttämään myös entisen Alkeisopiston rakennuksen pimeää voimistelusalia.

(Waltari 1937, 44, 47, 53, 73-74; HKT 2006b; Kuva: Launis, Norssi 1992)

Norssin kateederi

Kateederia, puhujakoroketta, koululainen tuijottaa vuosikausia koulun juhlasalissa erilaisissa tilaisuuksissa. Mutta kuinka kauan hän muistaa millainen kateederi tarkalleen oli?

Kun pommi viime sodan aikana osui Norssiin, tuhoutui juhlasali urkuineen kuten vuosikertomus vuodelta 1944 kertoo. Ilmeisesti myös silloinen kateederi tuhoutui. Helsingin Kaupunginmuseossa on 60 vuotta sitten 1927 tehdyt piirustukset Norssin kateederia varten. Ne esittävät loisteliasta klassista ja aikaansa sopinutta puhujakoroketta, jossa on mahtavat koristeet.

Lukutelineen kannatinpylväissä on sama pöllö, oppineisuuden ja viisauden vertauskuva, kuin Norssin kunniakkaassa lipussa. Etuseinässä ovat akateemiset soihdut laakeriseppeleen molemmin puolin. Takaseinän sivussa on Griippi, myyttinen aarnikotka, jolla on leijonan ruumis ja kotkan pää sekä siivet. Se on idästä peräisin oleva koristeaihe, joka levisi Eurooppaan Kreikan taiteen välityksellä.

Tämän kateederin piirsi Rakennushallituksen toimistoarkkitehti Yrjö Waskinen ilmeisesti virkatyönään valtion koululle. Piirustuksissa on hänen puumerkkinsä Y.W. Diplomiarkkitehti Yrjö Armas Waskinen syntyi Tampereella 09.08.1892 ja tuli ylioppilaaksi vuonna 1912 Tampereen Klassillisesta lyseosta.

Waskinen oli saanut kuparisepän kisällintodistuksen jo vuonna 1913. Piirustusta ja öljyvärimaalausta hän oli opiskellut taiteilija Frangin johdolla 1907-1908. Arkkitehdiksi  Waskinen valmistui vuonna 1919. Hänen erikoisharrastuksiaan olivat graafiset työt, musiikki ja viulunrakennus.

Jos tämä kateederi oli koulussa 1930-luvulla, niin millainen kateederi oli sitä ennen? Koululainen muistaa paremmin rehtorinsa kuin rehtorin puhujakorokkeen.

Jussi Pehkonen 2B
(Pehkonen 1987a)


Kuva: Veikko N:o 1 1987-1988, 14

Kuva: Veikko N:o 1 1987-1988, 14

Ratakatu ja Rööperi

Lokakuussa 1746 oli alettu suunnitella vakavasti laivaveistämön perustamista Helsinkiin. Veistämö sijoitettiin rantaan vastapäätä Valkosaaria paikkaan, jossa on nykyisin Olympialaituri. Tällä Ullanlinnan telakalla rakennettiin ja korjattiin sitten Helsingin laivoja parisataa vuotta. Veistämön omisti 1700-luvulla liikemies ja sittemmin kauppaneuvos Johan Sederholm. Purjelaivoihin tarvittiin paljon köysiä, joten Helsingin Esikaupunkiin perustettiin myös köysipunomo. Se toimi aluksi nykyisen Bulevardin kohdalla, jossa oli köysirata ja pieni tervatehdas.

Köysipunomon radan vuokrasi 1800-luvun alussa Helsingin kaupungilta köydenpunojamestari Erik Röö, jota alettiin kutsua köydenpunojatehtailijaksi. Hän oli syntynyt vuonna 1780 ja saanut porvarioikeudet 1805. Röö toimi pitkään myös raatimiehenä ja Kaupunginvanhimpana, ja kun hän oli ollut vuonna 1855 puoli vuosisataa porvarina, hän sai kaupungilta kultamitalin. Hän kuoli vuonna 1866, ja hänen tomumajansa haudattiin Lapinlahteen Vanhalle hautausmaalle, josta hänen hautansa on vieläkin löydettävissä.

Kun Helsinkiin laadittiin pääkaupungiksi tulon jälkeen uusi asemakaava, se ulotettiin vuoria väistämättä laajalle alueelle kaupungin ulkopuolelle. Vanhat viljelysmaat ja rakennukset, jotka olivat uusien kortteleiden ja katulinjojen tiellä, määrättiin siirrettäväksi pois. Erik Röön köysipunomon rata siirrettiin uuden asemakaava-alueen etelärajan taakse paikkaan, jossa nyt kulkee köysiradasta nimensä saanut Ratakatu. Tehtailija osti alueen itselleen vuonna 1818, ja uusi köysirata valmistui vuonna 1820.

Johanneksen kirkon seutu vuonna 1831. Repslagare banan – Paanakatu – Ratakatu.
Veikko N:o 1 1987-1988, 9.

Köyttä punottiin uudessa punomossa menestyksellä, kunnes siellä syttyi vuonna 1840 tulipalo. Erik Röö luopui tällöin köydenpunonnasta, ja hänen tilalleen tuli tehtailijaksi Johannes Eichinger, joka sai toimintaoikeudet vuonna 1840. Eichinger kehitti huomattavasti köydenpunonnan tekniikkaa ja rakensi sittemmin uuden radan Ruoholahteen. Hänen tehtaansa lakkasi toimintansa vuonna 1860.

Nykyisen Ratakadun alue oli vielä 1870-luvulla tasoittamatonta, ja Erik Röön köysiradan tienoilla toimi tuolloin Westerbergin kauppapuutarha. Kaupunki oli lunastanut alueen itselleen vuonna 1861, koska sitä ei enää tarvittu teolliseen toimintaan. Kaupunkiasutuksen levitessä rakennettiin uusia katuja ja vuoden 1866 kartassa esiintyy Bangatanin rinnalla suomennos Paanakatu. Kadun nimi suomennettiin virallisesti vuonna 1881 Ratakaduksi ja suomennos vahvistettiin vuonna 1909.

Myös läheinen köydenpunojankatu on saanut nimensä Erik Röön köysiradasta. Kerrotaanpa vanhoissa Helsingin historiateoksissa, että Rööperinkin nimi tulisi sukunimestä Röö, eikä alueen vuorien punaisesta graniitista.

Jussi Pehkonen 2 B
(Pehkonen 1987b)


Koulutalo vuoden 1926 laajennuksen jälkeen. Kuva: Norssi 1937.