Baislari, pirssi ja slurkki

Helsingin kaksikielisissä kortteleissa muotoutuneen Stadin slangin kulta-aikaa olivat 1920- ja 1930 –luvut. Se säilyi lisäksi sekä äännerakenteeltaan että sanastoltaan suhteellisen muuttumattomana aina 1940-luvulle saakka. Slangin tehtävä ja käyttöalue kuitenkin muuttuivat jossain määrin. Samalla kun Helsinki jatkuvasti suomalaistui, slangin merkitys eri kieliryhmien yhdistäjänä väheni. Slangia puhuttiin nyt yhtä hyvin sekakielisissä kuin puhtaasti suomenkielisissä ryhmissä. Slangin tehtävänä ei tässä vaiheessa ollutkaan erikielisten puhujien yhdistäminen, vaan se alkoi saada yhä selvemmin ikäryhmäkielen leiman. (Paunonen 2001, 16-17)

Nahan päiväkirjasta

Terveeks’ taas päiväkirja! Mä koetin kovasti keksiä sulle oikeen kivaa mottoa, kun mä aloitin uuden päiväkirjan ja kun mutsi sanoi, että päiväkirjassa on aina jokin motto, vaikken mä oikein tiennyt, mikä se semmonen oikeen on ennen kuin mun isobroidi selitti – enkä mä vieläkään tiedä, kun se selittää niin skoijisti aina.

Mutt’ kun mun vanhalle päiväkirjalle tuli yks haaveri. Mä nääs pidin sitä piilossa, kun isobroidi aina viime vuonna bölli siitä juttuja ’Veikkoon’ ja griinas sit aina niille, ja ne kaikki muutkin lihat griinas. Mutt mä kikkasin panna sen kylpyammeen alle ja sitt’ mulla oli eri kivaa, kun ei kukaan osannut sitä sieltä hakea ennekuin yks ilta, kun faija oli kylvyssä ja viemäri meni tukkoon, vaikken mä ollut edes himassa.

Eikä faijakaan huomannut mitään ennen kuin vesi rupes lainehtimaan lattialla ja mun päiväkirja skiglas edestakaisin, ja se meni ihan rappikselle, kun se oli musteella kirjotettu. Enkä mä hirvannu enää sinua panna sinne, jos niin kuin sattuis käymään samalla lailla. Mä olen pitänyt sua salissa sen ison taulun takana, eikä kukaan ole löytänyt, ja mä luulen, ettei mun isobroidi enää viitsi hakeakaan kun mäkin ensin luulin, ettei Veikko enää ilmestykään, ja ei siihen sitte tarvittais juttujakaan.

Mutt’ sitten mä kuulin, kun ne yläluokkalaiset puhui, että ’Veikko tarvitsee ilmoituksia’, ja siitä mä huomasin, että kai se ilmestyykin, kun se tarvitsee ilmoituksiakin. Ja sitt’ kun mä tulin skolesta, niin mä menin yhteen kirjansitomoon, jossa mun skolekirjoja on sidottu, kun ne on niin risaisia, ja ne lupas mulle ilmoituksen ’Veikkoon’.

Sit mä menin jutteleen yhdelle krillisilmäiselle abiturukselle, joka soitti siellä nahkajuhlassa huuliharppua ja praijas Berliinin filharmonikkaorkesteria , ett’ mä oon saanu ilmoituksen ’Veikkoon’, ja se tuli huisin glaiduks ja sanoi, et mä saan siitä kakskymppiä provinksuunia, vaikken mä tiedä mitä se on, ja sitten mä voin mennä kattomaan ’Lumikkia’ taikka ostaa gutaa ämmänbuidusta. Ja mä koitan hankkia lisää, kun se abiturus sanoi, että mä saan kaikista huisisti killaa.

Sitt’ mä olin yks’ päivä tsiikaamassa, kun meidän skole ja ruotsalainen Norssi skulas futista Väinämöisellä, ja meitä oli iso keili niitten ruotsalaisten maalin takana huutamassa, että se molari hermostuis, ja se olikin ihan hermona, mutta sitten yks abiturus tuli sanomaan, ettei se oo reilua huutaa sitä varten, eikä me huudettukaan sitten muutakuin silloin, kun kaikki muutkin huusi.

Ja kerran meillä oli oikein kivaa, kun meidän kundit, joilla oli eri kivat vihreät paidat ja niissä luki että ’Norssi’, kun ne taklas niitten ruotsalaisten keskushyökkääjän kuraplottiin vatsalleen, ja se oli ihan kuranen, kun se nousi ylös ja me griinattiin, kun se oli niin hassun näkönen. Ja mä tunsinkin niistä meidän skolen kundeista muutamia, kun ne on mun isobroidin luokalla, ja ne skulas kivasti.

Nyt mun täytyy lopettaa, kun meill’ on salaliiton kokous, ja mä panen sinut taas sinne salin taulun taakse, ettei mun isobroidi hittaa eikä kukaan muukaan. Hei sitt’ taas.
(Veikko N:o 1 1938-39, 18)

Sanasto