Jatkosota; lyhyt oppimäärä

Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat sotatoimet Suomea vastaan pommittamalla 25.6.1941 kaikkiaan 19 suomalaista paikkakuntaa. Tasavallan presidentti Risto Ryti joutui tällöin seuraavana päivänä toteamaan eduskunnassa, että Suomi oli jälleen sodassa. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana.

Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi hyvityksen saamiseen kärsitystä vääryydestä. Mikään ei osoittanut, että jatkosota olisi ollut kenttäarmeijankaan piirissä epäsuosittu. Suomen Armeijan vahvuus oli jatkosodan alussa noin 476 000 miestä ja naista. Yhtymien taistelevien iskuosien, jalkaväkirykmenttien määrävahvuus oli heinäkuussa 158 500 miestä. Palvelukseen käsketyistä reserviläisistä 1 400, vain 4 promillea ei noudattanut liikekannallepanokäskyä.

Suomen sodanpäämäärät eivät kaikista kaavailuista huolimatta olleet kesä-heinäkuussa 1941 lainkaan selvät, eivät kansalaisille, rintamasotilaille, eivätkä kaiketi oikein valtakunnan johdollekaan. Sille oli Päämajassa laadittu kartta, johon oli hahmoteltu Jatkosodalla saavutettavia sotilaallisia rajavaihtoehtoja. Ne heijastelivat kuitenkin myös muun muassa Itsenäisyyden liiton ja Akateemisen Karjala-Seuran näkemyksiä.

Suomen sotilaalliset rajavaihtoehdot vuonna 1941. (Nordberg 2003, 187)

Suur-Suomen tarpeellisuutta perusteltiin maantieteellä siten, että Kuola ja Itä-Karjala muodostavat yhtenäisen 'Fennoskandian päätealueen' Itä-Euroopan tasankoa vastaan. Tämä Suomen etumaasto ulottuu Laatokan - Syvärin - Äänisjärven vesistölinjalle. Perustelu on geologisesti pätevä, koska kallioperä koostuu sinne asti prekambrisista kivilajeista. Mutta sen jälkeen jouduttiin väestöllisten kysymysten eteen. Etumaastosta oli tarkoitus siirtää muuanne noin 660 000 ihmistä. Näiden pääosin 'juurettomien venäläisten työläisten', tilalle tuotaisiin Neuvostoliitosta yhteensä 385 000 suomensukuiseen väestöön kuuluvaa ihmistä. Suomeen liitettävään ja uudelleen asutettavaan alueeseen kuuluisivat Kuola, Itä-Karjala, Syvärin eteläpuolta sekä Nevan pohjoispuoleinen Inkeri.
(Nordberg 2003, 183-184, 188-189)

Kun saksalaisten hyökkäys Neuvostoliittoon oli edennyt Baltian suunnalla eteläiselle Inkerinmaalle, suomalaiset ryhtyivät 10.7.1941 hyökkäykseen Laatokan luoteispuolella. Ylivoimaiset suomalaiset joukot mursivat siellä Puna-armeijan puolustuksen sekä saavuttivat Laatokan rannan 16.7. eristäen siten Laatokan eri puolilla olleet neuvostojoukot toisistaan. Seuraavassa vaiheessa suomalaiset joukot aloittivat 31.7. hyökkäyksen Karjalankannakselle, joka vallattiin 5.9. mennessä. Tällä suunnalla suomalaiset joukot työnsivät puolustuksensa jonkin matkaa pohjoiselle Inkerinmaalle, mutta eivät yhtyneet saksalaisten yrityksiin vallata ja sittemmin vain saartaa Leningrad [Pietari].

Hyökkäystä jatkettiin 1.9.1941 Itä-Karjalaan, jossa suomalaiset etenivät nopeasti Äänisen ja Laatokan väliselle Aunuksen kannakselle. Petroskoi vallattiin 1.10. lännestä ja etelästä tehdyllä laajamittaisella kaksipuolisella saarrostuksella. Sen jälkeen suomalaiset joukot etenivät vielä Syvärin pohjoisosassa joen itäpuolelle rajavaihtoehto 2:n mukaisesti. Hyökkäystä jatkettiin samalla pohjoiseen Vienanmeren ja Äänisen väliselle Maaselän kannakselle, jonne joukot ryhmittyivät puolustukseen 7.12.1941. Sodassa alkoi tällöin niin sanottu asemasotavaihe, joka kesti kesäkuuhun 1944 saakka. Senkin aikana käytiin tosin kovia taisteluja sekä Aunuksen että Maaselän kannaksilla. Lapissa saksalaiset joukot olivat yrittäneet hyökätä Murmanskiin ja Muurmannin radalle, mutta hyökkäys pysähtyi sielläkin ja toiminta muuttui asemasodaksi.

Koulu loppuu, työ alkaa. Kuva: Pentti Salmi. Veikko, Kevätnumero 1942, 1.

Saksalaiset eivät saaneet Leningradia täysin saarretuksi koillisessa, eivät edes tuhottua sen sotateollisuutta. Puna-armeija kykenikin 26.1.1944 murtamaan Leningradin saartorenkaan kaupungin lounaispuolella. Neuvostojoukot jatkoivat sen jälkeen hyökkäystään Narvajoelle ja sen eteläjuoksulla joen ylikin, mutta rintama pysähtyi tällä suunnalla elokuulle 1944 saakka. Suomen suunnalla Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella 9.6.ja Aunuksen kannaksella 21.6.1944. Neuvostojoukkojen hyökkäykset onnistuttiin torjumaan Karjalankannaksella 16.7. Tali-Ihantalassa ja Vuosalmella sekä Aunuksen kannaksella niin kutsutussa U-asemassa heinäkuun lopussa. Maaselän kannaksen suunnassa suomalaiset joukot saavuttivat oikean voiton Puna-armeijasta Ilomantsissa 8.8.1944 mennessä.

Suomalaisten torjuntavoitot ja Puna-armeijan joukkojen siirrot Berliinin suunnalle johtivat 4.-5.9 aselepoon sekä 19.9.1944 solmittuun välirauhansopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Sen perusteella Suomeen saapui 21.9.1944-26.9.1947 väliseksi ajaksi Liittoutuneiden Valvontakomissio. Sen valvovan silmän alla jouduttiin kotiuttamaan sodan ajan armeija ja käymään vielä sota Lapissa olleita vahvoja saksalaisia voimia vastaan. Tämä sota aloitettiin 15.9.1944, ja se kesti 25.4.1945 saakka, jolloin viimeiset saksalaiset joukot poistuivat Kilpisjärveltä Norjaan. Lapin sotaan osallistui loppusyksystä ja alkutalvesta oikeastaan enää suomalaisia varusmiesjoukkoja, koska reserviläiset oli välirauhansopimuksen nojalla kotiutettava syksyllä 1944.

Hakuammuntaa, sanoi nahka, kun ala-aulan katosta tiiliskivi putosi. (Veikko N:o 1 1944, 18)

Vääpeli: ”Onkos komppaniassa ketään pianonsoittajaa?”
Kahdeksan miestä ilmoittautuu toivorikkaina.
”Hyvä on., saatte kantaa herra everstin pianon hänen uuteen asuntoonsa.”
(Veikko Kevätnumero 1942, 13)

Jälleen siviilissä. (Veikko N:o 1 1944, 19)