Oppikoulun tehtävä
Professori Eino Kailan juhlapuhe Suomalaisen Normaalilyseon Riemujuhlassa 16.10.1937
Oppikoulun tehtävä
Ei ollut mikään vähäinen tapaus pienen pojan elämässä, kun hän ensi kerran astui oppikoulun ovesta sisään. Sydän taisi tykyttää jännityksestä ja itsetunto paisuttaa rintaa, kun tultiin saman katon alle isojen poikien kanssa. Mutta vähänpä sinä hetkenä pienokainen aavisti, mikä todella oli tämän hetken merkitys, sellaisena kuin se nyt vuosikymmenien kuluttua näyttäytyy. Ei sitä lapsen mieli olisi vielä voinutkaan aavistaa. Sen alkaa käsittää vasta kypsynyt ajatus, jolle ihmiselämän suuret yhteydet alkavat häämöttää.
Siitä, minkälainen oppikoulu tarkoituksenmukaisimmin on oleva, on kai väitelty niin kauan kuin oppikouluja on ollut olemassa ja tullaan arvattavasti väittelemään edelleenkin. Se kysymys ei tässä kuitenkaan ole kiinnostava. Sillä kaikilla järjellisillä oppikoulujen muodoilla täytyy olla eräässä ratkaisevassa suhteessa yhtäläinen peruspiirre: niiden täytyy johdattaa kasvattinsa eurooppalaisen henkisen kulttuurin perusteiden tuntemiseen ja omaksumiseen. Sitä varten ne ovat olemassa. Ja tämän päämäärän valossa selvenee myös, mikä syvä merkitys oli sillä hetkellä, jolloin kukin meistä ensi kerran astui oppikoulun ovesta sisään.
Me astuimme näet silloin tuhatvuotisen temppelin eteiseen. Hartaus täytti mielemme katsoessamme sen siintävää pylväistöä, jossa muinaisten aikojen henget kuiskaavat. Sata sukupolvea on ollut sitä rakentamassa. Kreikkalaiset ovat laskeneet sen marmorisen kivijalan, roomalaiset pystyttäneet sen vankat muurit, kristillisyys nostanut sen emäpalkin ja uusi aika kohottanut sen pilviä tavoittavan harjan. Hartaalle katseelle se paljastaa sommittelunsa järjellisyyden, kaikesta moninaisuudesta huolimatta selvän yhtenäisyyden ja aikojen myrskyjä voitollisesti uhmaavan lujuuden. Tämä temppeli on henkisen elämän tyyssija maan päällä. Tullaksemme tästä vakuuttuneiksi, luokaamme siihen vähäinen silmäys.
Olimmepa käyneet klassillisen oppikoulun tai emme, sivistyneinä eurooppalaisina me puhumme kreikkaa ja latinaa silloinkin, kun puhumme äidinkieltämme. Me käytämme esimerkiksi sanoja ”koulu” ja ”normaalilyseo”. Ne ovat kreikkaa ja latinaa. Jos vaivaudumme ottamaan selvän niiden – tai monien toisten sivistyssanojen – juuresta ne välähdyksessä paljastavat meille henkisen kulttuurimme syvät historialliset kerrostumat. Esikulttuurisilta kausilta polveutuvat kreikan ja latinan sanat, jotka alkuaan ovat merkinneet jotain inhimillisen luonnonelämän jokapäiväistä asiaa, ovat sitten muuttuneet henkisen kulttuurin termeiksi ja historian iänharmaan patinan värittäminä siirtyneet kaikkiin eurooppalaisiin sivistyskieliin henkisten asiain ilmaisijoiksi.
Niinpä kreikan ”skhole”, josta latinan ”schola” kaikkine johdannaisineen, on alkuaan merkinnyt käytännön puuhista vapaata aikaa, joutilaisuutta. Eikä mikään voi antaa meille kauniimpaa kuvaa kreikkalaisesta elämänkäsityksestä kuin se merkityksen siirto, joka kautta puheenalainen sana on saanut johdannaisen merkityksen ”vapaa-ajan toimi”, ”joutilaisuuden tuotteet”. Toisin sanoen henkisesti jalosyntyisen kreikkalaisen mielestä ”esitelmät”, ”tieteelliset keskustelut” ja yleensä ”tutkimus”, mitä kaikkea sana ”skhole” sitten merkitsi, tarkoittaen vihdoin paikkaa, jossa kaikkea tuota oli tarjolla.
Oppia ja viisautta hankkien, ulkokohtaista maailmantuntemusta keräten ja ajatuksen loogillista kirkkautta tavoittaen Kreikan vapaa mies katsoi hyvin käyttävänsä, mitä Herodotos esitelmöi, ”jotteivät suuret ja ihmeelliset teot, joita osaksi helleenit, osaksi barbaarit ovat suorittaneet, joutuisi unhoon”. Sillä niin selvillä kuin helleenit olivatkin ainutlaatuisesta asemastaan maan kansojen joukossa, jonka vuoksi kaikki tärkeä, mikä heidän keskuudessaan tapahtui, oli, kuten Tukydides sanoi, ”pantava muistiin kaikkia aikoja varten”, heidän tutkiva mielenkiintonsa ulottui kuitenkin kauas oman maan ja kansan rajojen ulkopuolelle, aina maan ääriin ja tähtitaivaan syvyyksiin saakka.
On ulkokohtaisesti, pyyteettömästi, vain totuutta tavoittaen, kuvattava, mitä on ja tapahtuu, oli se sitten helleenien tai barbaarien keskuudessa ja se sitten järjellisesti selitettävä, aina tähtitaivaan ”harhailijain” s.o. planeettain, näennäisliikkeitä myöten, jotka – sen ikimuistoisan tehtävän mukaisesti, minkä Platon antoi aikansa astronomeille – oli johdettava säännöllisistä ympyräliikkeistä. Ja tapojen kuvaajan ja historioitsijan on, kuten Herodotos sanoo, ”kerrottava se mitä kerrotaan, mutta uskoa siihen ei silti ole pakko, ja tämä selitys on koskeva koko minun esitystäni”. Ne, jotka ovat tällaiset tehtävät itsellensä asettaneet, jotka tällä tavalla ovat tajunneet itsensä inhimillisestä luonnonelämästä vapautuneen ajatuksen edustajiksi maan päällä, he ovat – vastakohtana kaikille ”barbaareille” – henki meidän hengestämme, he ovat esi-isämme, eurooppalaisen hengenviljelyksen perustuksen laskijat.
Eurooppalaisen henkisen kulttuurin temppeli ei ole vähimmin ihmeteltävä siinä, että missä sen rakentajat ovat olleet yksipuolisia, missä sommittelun täyteläisyys on kärsinyt näköalan rajoittuneisuudesta, siellä ovat aina myöhemmät rakentajapolvet korvanneet, mitä edeltäjiltä on voinut puuttua. Kun roomalaiset olivat pystyttäneet tämän temppelin vankat muurit, saattoi se näyttää jo miltei valmiilta. ”Roomalainen rauha” vallitsi koko tunnetussa sivistyneessä maailmassa. Kuitenkin oli antiikin sivistyksen hengellä rajoituksensa. Antiikkinen ”viisaan” ihanne tosin sisältää erään eurooppalaisen hengen katoamattomista ainesosista: Siinä näet korostetaan ainutlaatuisella tavalla ulkokohtaisen pyyteettömän ajatuksen arvoa. Mutta erityisesti sellaisena kuin tämä ihanne kreikkalaisten keskuudessa kehiteltiin, sitä rajoitti sen voittopuolinen älyperäisyys.
Toinen antiikkisen hengen rajoitus oli sen kovuus sosiaalis-eettisessä suhteessa, johon tavallisesti liittyi se käsitys, että jos mieli ihmisellä olla täysi ihmisarvonsa, täytyy eräiden ulkoisten ehtojen olla täytettyinä. Nämä rajoitukset toisinaan korahtavat korvissamme jopa jonkun Platonin tai Aristoteleen sanoissa, ja stoalaisuus, joka ne pyrkii poistamaan, asettaa sijaan vielä enemmän pingotetun ”viisaan” ihanteen. Silloin, kun aika on täytetty, eurooppalainen henki sulattaa itseensä uuden, katoamattoman ainesosan, kristillisyyden. Ei tosin täysin alkuperäisessä muodossaan, sillä alkuperäinen kristinusko oli miltei yhtä maailmanpakoinen ja ” tuonpuoleinen” kuin buddhalaisuus. Eurooppalainen henki sen sijaan on merkitsevissä ilmenemyksissään ollut ratkaisevasti eräässä mielessä ”maallinen” ja ”tämänpuolinen”. Eurooppalaisen käsityksen mukaan hengen tehtävä on juuri tämän näkyvän maailman ajatuksellinen ja aineellinen voittaminen ja vallitseminen.
Ensinnäkin sen ajatuksellinen vallitseminen tiedollisen toiminnan kautta. Hindu sanoo: ”Koko näkyvä maailma mahtuu yhteen Brahman manttelin poimuun”, ja se on mahtavasti sanottu, mutta se on Aasiaa. Joka näin ajattelee, hän pyrkii kääntymään näkyvän maailman vähäpätöisyydestä pois, jonka vuoksi Indialla ei olekaan esimerkiksi mitään historiaa.
Eurooppalainen sen sijaan sanoo tiedollisesta pyrkimyksestään Aristoteleen kanssa, että sen tehtävä on juuri ja ainoastaan näiden näkyväisten ilmiöiden järjellinen selvitys. Ja kun tämä tehtävä uudella ajalla vielä jyrkemmin käsitetään, on sen tuloksena eräs kaikkien kulttuurien ulkonaisesti valtavimmista aikaansaannoksista. Syntyy uudenaikainen eurooppalainen tekniikka, joka tekee näkyväisen maailman aineellisen voittamisen ja vallitsemisen ihmiskyvyn rajoissa mahdolliseksi. Tämän voimakkaan, ei ”maailmanpakoisuuden”, vaan ”maailmanhakuisuuden” kautta eurooppalainen henki on pyörremyrskyn lailla temmannut mukaansa koko maanpiirin. Ehkä kuluu enää kovinkaan pitkää aikaa siihen, että maan päällä ei ole muita henkisiä ja teknillisiä kulttuureja kuin se, jonka alku on Ateena ja Rooma.
Mutta niissä rajoissa kuin eurooppalainen hengenlaatu sallii, on kristillisyys muuttunut yhdeksi sen katoamattomista ainesosista. Se tuli ”hyvänä sanomana” kaikille raskautetuille, joille se kovuuden sijasta lupasi laupeutta, ”joka ei särjettyä ruokoa muserra eikä suitsevaista kynttilän sydäntä sammuta”, armeliaisuutta, joka ei anna kiveä kun pyydetään leipää; se käsitti ihmisen arvon riippuvan yksinomaan siitä, kuinka paljon hänessä on henkisyyttä, ja tämän henkisyyden se käsitti niin äärettömäksi, ettei kukaan ihminen voi sitä täyttää, vaan ainoastaan sen edessä nöyrtyä. Ja henkisen elämän sisäistymistä se vaatii lauseissa, joilla on kuolematon kauneus, niin kuin esimerkiksi: ”Kun teet hyvää, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea tekee”.
Helppo on huomata, että tämä kristillinen henki on eurooppalaiseen mentaliteettiin painanut lähtemättömän leimansa ja elää ja on elävä kaikissa henkisestä kulttuurista osallisissa tämän maanosan kansalaisissa. Keskiajan hämärästä sointuu vastaamme ääni, jonka sävy niin hyvin esikristilliseen antiikkiin kuin alkukristillisyyteen verraten on uusi: ritarillisuus. Ritari on ylhäinen, joka suojelee alhaisia, joka tunnustaa laupeuden ihanteen ja sen nimessä puolustaa vähäväkisiä vääryyttä vastaan, joka kunnioittaa naista ja löytää rakkaudessa kauneuden. Tässä ei ole kysymys siitä, missä määrin tuo ritarillisuuden ihanne on voinut noina aikoina toteutua, vaan siitä että se on esiintynyt ja että se on eurooppalaiseen henkeen jättänyt lähtemättömän jäljen.
Sillä kun uudenajan kuluessa eurooppalainen maailma vähitellen demokratisoituu, astuu ritarin sijalle hänen suora perillisensä, nimittäin ”gentleman”, s.o. porvarillistunut ritari, s.o. tosisivistynyt mies, riippumatta syntyperästä, yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Kuuluu ehkä oudolta, mutta on epäilemätöntä, että tämä gentlemanideaali on juuri se muoto, missä kristillisyys varsinaisesti on mennyt eurooppalaisen ihmisen veriin. Euroopan kansoilla on, kuten Kreikan heimoilla muinoin, kohtalokas taipumus raadella toisiansa, ja kansainväliset vastakkaisuudet ovat tänään yhtä jyrkät kuin ne ovat olleet ennenkin. Ja kuitenkin on niin, että missä vain kaksi eurooppalaista tosisivistynyttä kohtaa toisensa, siellä he pääsevät kosketuksiin yhteisen gentlemanisuuden arvojärjestelmän perusteella; heillä on yhteinen huoneentaulu, oli esimerkiksi heidän poliittissosiaalinen uskontunnustuksensa kuinka erilainen tahansa.
Tämä tosisivistynyt on läpeensä henkisesti viljelty eli kultivoitu, s.o. kesyyntynyt ihminen, jossa ihmispeto on kahlehdittu; hän on esiintymisessään hillitty ja lauhkea, ei hän riitele eikä huuda eikä hänen ääntänsä kuulla kaduilla; hänen olentonsa yllä on se sordiini, jonka historian viisauden ja ikimuistoisten perinteiden kyllästämä kypsä kulttuuri antaa. Gentlemanisuuden katkismus sisältää kaikkien tosisivistyneiden yhteisen uskontunnustuksen, sen kautta he kaikki ovat saman hengen lapsia, antiikin kristillistyneitä perijöitä.
Näin on eurooppalainen kulttuuri saanut sen sanomattoman rikkaan monisäikeisyyden, joka on sille ominainen, näin on sen temppeli kohonnut hohtavan monisärmäisenä, ja sen holveissa humisee ainaisena jumalanpalveluksena se polyfoninen musiikki, jonka eräät tämän kulttuurin suurimmat ovat luoneet yhdeksi sen täyteläisimmistä ilmaisuista. Sen vuoksi kannattaa elää maan päällä; se tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Mikä musikaalinen kontrapunktisuus, mikä ihmeteltävä ”coincidentia oppositorum”, vastakohtien yhteys, onkaan tälle kulttuurille ominainen.
Sokea, fanaattinen primitiivinen usko on eurooppalaiselle sivistyneelle vieras: kukaan ei tunne niin pohjattomia epäilyksen kuiluja kuin hän, ja kuitenkin hän toimii. Hän näyttää lauhkealta, mutta hän valloittaa maailman. Etäiset ulapat ja tuntemattomat taivaat vetävät häntä puoleensa; hän on syntynyt löytäjäksi, keksijäksi, uupumattomaksi etsijäksi ajatuksen ja aineen maailmoissa. Taistellen, kärsien ja voittaen hän seuraa oman olentonsa lakia, ahdistuksen aikana huoaten Fredrik Suuren lailla: ”Jumalani, jos sinua on, pelasta minun sieluni, jos minulla sellainen on”. Tässä herooisuuden syvyydessä, tässä traagillisen epäilyksen ja lannistumattoman tarmon valtavassa jännitysvälissä tunnemme eurooppalaisen.
Jos tämän uskon ja epäilyksen ulottuvaisuus antaa eurooppalaiselle hengelle kosmillista avaruutta, niin lisää sitä toisessa ulottuvaisuudessa vielä individuaalisuuden ja sosiaalisuuden vastakkaisuus. Henkisen kulttuurin luojana ei eurooppalainen voi olla muuta kuin individualisti; korkeampi hengenelämä ei voi olla anonyymistä kollektiivista massatuotetta, vaan rajoittamattoman yksilöllisen tutkimisen ja arvostelun vapauden omaavien yksilöiden luomaa. Mikä polyfonisuus onkaan tällä hengenelämällä juuri sen kautta, että niin monenlaisten yksilöllisten persoonallisuuksien soitinsävyt ovat siinä päässeet kuuluviin. Ja kuinka monet näistä suurista luovista hengistä ovat läheisimmällekin ympäristölleen esiintyneet outoina kapinoitsijoina.
On eräs eurooppalaisen ajatustavan ydinkohtia, että mikä on yleispätevää, oli sitten kysymys älyllisestä, esteettisestä tai eettisestä elämänpiiristä, ja joka sellaisena on oikeutettu tulemaan vallitsevaksi, se on siksi tuleva sisältä päin eikä ulkonaisten mahtikeinojen kautta, oman vapaita persoonallisuuksia vakuuttavan arvonsa kautta. Ja eurooppalaiselle on ominaista se usko ihmishengen ja asioiden järkeen, että tämä henkinen individualismi ei johda epäsosiaalisuuteen ja anarkiaan, vaan päinvastoin siihen korkeampaan sosiaalisuuteen, jonka perustuksena on vapaan miehen kunnioitus arvokasta kohtaan, jonka pohjana ei ole pelko, vaan rakkaus, ei laki vaan evankelio.
Näin olen koettanut muutamin harvoin vedoin piirtää kuvan eurooppalaisen henkisen kulttuurin temppelistä, sellaisena kuin sen näen. Tämä juhlatilaisuus on antanut siihen etsimättömän aiheen. Sillä me juhlimme tässä suomenkielisen oppikoulun syntyaikaa, jolloin Suomen suomenkieliselle kansalle avautuivat tuon temppelin ovet. Oppikoulun tehtävä näet on, kuten sanoin, johtaa kasvattinsa Euroopan henkisen kulttuurin perusteiden tuntemiseen ja omaksumiseen. Se on yksi tärkeimmistä eurooppalaisen hengenelämän yhtenäisyyden ja jatkuvuuden ylläpitäjistä. Jos se oikein suorittaa tehtävänsä, se paljastaa tämän hengenelämän sanomattoman rikkauden ja järkyttävän suuruuden. Se avaa uran sadan sukupolven keräämän tiedon ylenpalttisiin aarnioihin, joiden runsaus on niin suuri, että monenkertainen ihmisikä ei riittäisi niitä tyhjentämään. Ja paljastaessaan tähän hengenelämään sisältyvän arvojen järjestelmän se antaa elämän ihanteet, joita korkeampia ei ole ja joiden kauneus on katoamaton.
Syvän kiitollisuuden ja hartauden tuntein muistelemme sen vuoksi sitä hetkeä, jolloin ensi kertaa astuimme Normaalilyseomme ovesta sisään. Me kohtasimme siellä kasvattajia, jotka olivat tietoisia siitä, mitä korkeita arvoja he edustivat, jotka osasivat antaa meille ensi aavistusta siitä, mitä on ajatuksen kirkkaus, mielen jalous ja hengen suuruus. He osasivat näyttää meille taistelevan ihmishengen järkyttävän vaelluksen näitä tähtiä kohti.
(Kaila 1937, 62-63)
 Filosofian tohtori, professori ja akateemikko Eino Sakari Kaila [1890-1958; ent. Johansson] kirjoitti Normaalilyseosta ylioppilaaksi vuonna 1908 ja väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1919. Hän toimi Turun yliopiston filosofian professorina vuosina 1921-1930 ja Helsingin yliopiston psykologian dosenttina vuosina 1919-1930 sekä teoreettisen filosofian professorina 1930-1948. Sen jälkeen Kaila oli Suomen Akatemian jäsen vuodet 1948-1958. Kaila kritisoi empirismin pohjalta metafysiikkaa, uskonnollisia oppeja ja filosofisia spekulaatioita. Hän tähdensi loogisen analyysin merkitystä ja teki nykyaikaisen logiikan tunnetuksi Suomessa.
|
