Norssin Ojajärvi
Yliopettaja, filosofian tohtori, Norssin Rehtori Aulis Onni Ojajärvi syntyi Alajärvellä 05.04.1913 ja kuoli 13.10.1968 Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1932, valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1937, filosofian lisensiaatiksi sotien jälkeen vuonna 1950 ja filosofian tohtoriksi samana vuonna.
Aulis Ojajärvi oli vuosina 1938-1947 Sanakirjasäätiön vakinaisena stipendiaattina sanastamassa Etelä-Pohjanmaan ja Itä-Karjalan murteita.
Hän toimi Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton toiminnanjohtajana vuosina 1946-1947, Vähänkyrön yhteiskoulun suomen kielen ja historian lehtorina 1949-1953 ja Seinäjoen tyttölyseon suomen kielen vanhempana lehtorina vuosina 1953-1955.
Norssiin Aulis Ojajärvi tuli vuonna 1955 suomen kielen yliopettajaksi ja toimi tässä virassa vuoteen 1968 saakka. Norssin Rehtori hän oli vuosina 1959-1968. Hän laati useita julkaisuja suomen kielen ja kirjallisuuden alalta sekä oppikirjoja.
Aulis Ojajärvi oli Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton hallituksen työvaliokunnan jäsen 1950-1956, Vähäkyrön kirjaston johtokunnan jäsen 1954-1956, Seinäjoen kauppalan kirjastolautakunnan jäsen 1954-1955 ja työväenopiston johtokunnan jäsen 1954-1956
Äidinkielen opettajien liiton varapuheenjohtajana hän toimi vuosina 1957-1959 ja puheenjohtajana 1960-1968. Hän oli Suomen oppikoulujen rehtorien yhdistyksen puheenjohtaja 1960-1964, Opettajaneuvoston jäsen 1960-1968 ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtokunnan jäsen 1960-1968 sekä Ylioppilastutkintolautakunnan apujäsen 1962-1968.
Aulis Ojajärvi toimi Helsingin Johanneksen seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenenä vuosina 1965-1968. Hänet kutsuttiin Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäseneksi vuonna 1948 ja hallituksen jäseneksi 1962-1968, Kalevalaseuran apujäseneksi 1953 sekä Kirjallisuuden Tutkijain Seuran työjäseneksi 1963.
Aulis Ojajärvelle oli myönnetty SVR R, VR 4 mk [2 kpl], Mm 1939-1940 ja Mm 1941-1945, Etelä-Pohjalaisen Osakunnan ansiomerkki sekä Norssin turnarien kultainen ansiomitali. Sotilasarvoltaan hän oli yliluutnantti.
(Norssi 1992, 27)
Saksaa: Herr Doktor Studiendirektor Oberstudienrat Ojajärvi. (Veikko N:o 4 1962, 32)
Aulis: Joukahainen oli sellainen lättähattu. (Veikko N:o 4 1960, 19)
Aulis: Joukahainen harrasti ampumahiihtoa. (Veikko N:o 2 1961, 22)
Sinimustat ja AKS
Lapuan liikkeen poliittiset aatteet olivat vuonna 1930 innostaneet Lapuan yhteiskoulun oppilaita perustamaan kouluunsa erityisen Sinimusta-kerhon. Siitä syntyi lyhyessä ajassa, talvella 1930/1931, Sinimusta-järjestö, joka pian kattoi koko maan ja jota Lapuan liikkeen aatteet elähdyttivät.
Tämän järjestön ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Aulis Ojajärvi ja ensimmäisenä sihteerinä Jouko Sinisalo. Liikkeen keskusjohto toimi Lapualla. Kun Lapuan Liikkeen toiminta loppui talvella 1932, jäi myös Sinimusta-järjestö tuuliajolle. IKL otti sen kuitenkin siipiensä suojaan. Keskusjohto muutti Helsinkiin ja järjestön johtoon tuli syksyllä 1933 pastori Elja Simojoki.
(Uola 1982, 292-293)
AKS:n pohjalaisia älypäitä olivat Lauri Hyvämäki, Aulis Ojajärvi, Pentti Airas, Pentti Evola ja Sakari Vapaasalo, jotka pitivät omia aivoriihiään. Erään AKS:n puhujakurssin priimusoppilas oli eteläpohjalainen Aulis Ojajärvi, josta oli tuleva oppikoulun puheopetuksen uranuurtaja. Kurssin jälkeen sain häneltä kirjeen, ensimmäisen monista kymmenistä.
Vuonna 1960 Ojajärvestä tuli Suomen Oppikoulunrehtorien Yhdistyksen puheenjohtaja, Äidinkielen Opettajien Liiton puheenjohtaja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtokunnan jäsen.
Kun Norssin Rehtori vaihtui vuonna 1959, koulullamme oli jälleen Reksi, syntyperäinen kuningas. Vajaassa vuosikymmenessä Ojajärvi ajoi kuitenkin itsensä loppuun. Hän oli AKS:n puhdassieluisimpia kasvatteja.
(Kuusi 1985, 104, 113, 252)
Orjajärvi
Aulis ”Orjajärvi” pyrki olemaan rehti ja suora, mutta pelottava ulkomuoto ja hurja katse saivat sydänjuuret vääristymään. Suosikkinumerona oli Manalan tyhjentäminen kessupojista. Ovelta huudettiin varoituksia sisään, kun Härmän Isohäjy juoksi Manalan käytävää käsillään huitoen.
Auliksen irvistys sai civiksenkin jäykistymään, mutta myös hymy, joka toi esille rivin teräviä hainhampaita, viilsi sisuskaluja kummasti. Tukka oli keskeltä körttijakauksella ja pää vedettynä hartioiden väliin kuin suojaa etsien. Leuka törrötti esiin terävänä, ja pistävät, levottomasti pomppivat silmät keihästivät uhreja joka puolelta.
Naurettavalta tuntui Auliksen aamun avauksessa kerran esittämä vetoomus, että pojat ymmärtäisivät olla hissun kissun ja turhaan ärsyttämättä nimeltä mainittua uutta opettajaa, joka oli peräti pusaamassa väitöskirjaa! Kyseinen tieteen vuoristokiipeilijä oli kuulemma itse pyytänyt rehtoria näin hankkimaan työrauhan, mutta toivottavasti hän sai siitä vain ansioittensa mukaan.
Aamuhartauden esilaulajana Aulis oli omaa luokkaansa: käheän jähmeällä, mutta kovalla ja kuuluvalla äänellä hän antoi ryhdin virsille, jotka puoliväkisin laahautuivat hänen jäljessään. Tuntui aivan siltä kuin näkisi hänet silmälasit kädessä polkevan pöntössä tahtia ja mölyävän tunnettua renkutusta ”Härmässä häät oli kauhiat…”
Kerran hän esitteli kouluun vuodeksi tulleen amerikkalaisen vaihto-oppilaan Craigh Quackenburshin. Kuulutuksesta jouduin luulemaan, että keskellämme asteli ilmielävä kreivi.
(Halén 1998, 8-9)
Suuri karvakeskustelu
Keskustelu alkoi oppitunnilla luokassa, missäpä muuallakaan. Siitä tehtiin seuraava pilleri.
Aulis: ”Sinä et ole käynyt parturissa!”
Go-Go: ”Kyllä minä eilen kävin.”
Aulis: ”Mikset leikkauttanut takaa enemmän?”
Go-Go: ”En huomannut katsoa.”
Aulis: ”Saat mennä parturiin uudestaan!”
Go-Go: ”Ei ole rahoja.”
Aulis: ”Sitten leikatkoon äitisi!”
Go-Go: ”Ei hän oikein osaa.”
Aulis: ”Minä olen leikannut omien poikieni tukat jo yli kymmenen vuoden ajan. Kyllä minä sinunkin tukkasi osaisin leikata.”
(Veikko N:o 4 1967)
Keskustelu jatkui sitten Konventin vuoden 1967 puurojuhlassa ja Veikon sivuilla.
Saatuamme kuudesluokkalaisilta joululahjaksi uudet, terävät, 32 cm pitkät keritsimet, voimme entistä paremmin palvella arvoisia norsseja. Kääntykää siis epäsiistin, pitkän tukkanne vuoksi puoleemme yhtä luottavaisesti kuin muissakin asioissa.
Uudet linjat
Kaikki ilmaiseksi!
PIKAPALVELU AULIS
Ratakatu 4, II kerros, kanslia
(Kuvateksti: Veikko N:o 1 1968, 29. Kuva Ilpo Heporauta)
Aulis: ”Mainitkaa tapaus, jolloin pilkkua käytetään.”
Partiolainen: ”Erottamaan virkkeen päälauseita toisistaan.”
Aulis: ”Ellei?”
Partiolainen: ”…ellei – hmm ellei toisin määrätä.”
(Veikko N:o 3 1963, 18)
Karvakeskustelu jatkui kuitenkin vielä haudankin takaa
Partajutun saatesanat
Muutamaa päivää ennen lokakuun kolmattatoista posti toi Veikon päätoimittajalle osoitetun kirjeen. Siinä oli salaperäisen nimimerkin ’Diogenes’ kirjoittama Partajuttu, joka lähetettiin ladottavaksi, vaikka saatettiin vain arvailla, kuka kätkeytyi nimimerkin taakse.
Vaatimattomasti esiintyvä Diogenes oli Aulis Ojajärvi. Partajuttu oli hänen viimeinen unettomina öinä hahmottunut kiintymyksenosoituksensa koululle ja ystäville. Tiedämme nyt hänen odottaneen jännittyneenä, kelpaisiko se. Tämä Veikon numero ei ehtinyt hänen käsiinsä. Lukemisen ilo on nyt vain meidän.
(IN 1968a)
Partajuttu eli tervehdys Diogeneelta
Norssi on erinomainen koulu, väittävät Matti Kuusi, Kari Suomalainen ja muut samanlaiset älypäät. Mutta se on satua! Se on takapajuinen koulu ja takapajuinen lyseo. Siellä ei esimerkiksi katsota suopein silmin nykyaikaista nuorukaista, jolla on pitkät ja kauniit tytönkiharat; mieluimmin hänen käsketään joko mennä Tyttönorssiin tai johonkin yhteiskouluun.
Sen sijaan Norssissa on kunniassa parta, ”hyvin hoidettu, miehekäs, kaunis parta”, kuten ylemmältä taholta on kuultu sanottavan. Tästä parran suosimisesta on todistuksena, että viimeisten viiden vuoden kuluessa ainakin kolmella norssilla on ollut parta…
Tähän se loppui. Ei riviäkään enää. Mika Waltari, Pentti Saarikoski, Pekka Haukis -vainaja, Pekka Parkkinen ja muut kirjailemista harrastavat norssit ovat sanoneet sen helpoksi työksi. Me teimme päinvastaisen kokemuksen. Kuten sanottu, ei riviäkään enää. Koko laulu olisi loppunut siihen, ellemme sittenkin olisi ollut kekseliäämpi kuin luulimmekaan. Entä jos kuvittelisimme olevamme jokin vanheneva ope? Nyt huomasimme olevamme kirjailija.
Viime kesänä, ollessamme kesäasunnollamme, sattui eräänä aamuna perheen juuri istuessa aamukahvin ääressä seuraava tapahtuma. Kaikkea parasta tarkoittava elämäntoverimme lausahti ajatuksen, että onhan tässä miehiä kuin Vilkkilässä kissoja, on poikia ja vävyjä, mutta kaikki ovat niin hyvin kasvatettuja ja vanhoillisia, että kunnon partaa ei näe kenelläkään. Siitä syystä isän on kasvatettava itselleen parta.
- Parta? Sopersimme me ja sivelimme hämmästyneenä leukaamme, jossa tuntui yhtä vuorokautta vanha parransänki.
- Parta, niin, toisti elämäntoverimme.
- Hahaa, kuului jostain pöydän alapäästä teennäisesti ja nenäkkäästi.
Mutta meidän mieleemme oli syöksähtänyt merkillinen ja värikäs mielikuvien sarja. Totta puhuen mekin itse olimme joskus ajatellut samaa asiaa, jotta meilläkin jälleen olisi mahdollisuus olla nuorten neitosten ihailevien katseiden kohteena. Emme ollut ajatellut mitään Hardi Tiiduksen partaa, joka on taiteilijaparraksikin liian pitkä ja hoitamaton.
Ei, me olimme ajatellut sellaista partaa, joka lyhyenä ja kauniina, ääriviivoiltaan tarkkaan laskettuna peittäisi tarmoa uhkuvan leukamme ja panisi naisen sydämen pamppailemaan. Olimme ajatellut – suoraan sanoen – ylimääräisen lehtorimme Risto V:n partaa, joka on hyvin hoidettu ja miehekäs ja johon näyttää ikään kuin takertuneen jotain hänen laulajatarpuolisonsa Taru V:n taiteen säihkystä.
Olimme kerran nähnyt tämän parran 23 cm:n etäisyydeltä ja huomannut, että siinä oli hiven punaista, sinistä, keltaista ja hiven harmaatakin – siitä muodostui sen vaikuttava taiteellinen säihky. Sen parran taiteilemiseen kuluu Ristolta ainakin 1 ½ tuntia, ajattelimme – tai sitten hänellä on mainio joka-aamuinen hoviparturi.
No niin, mikäs siinä. Meidän talossa vallitsee vain yksi laki, ja kukapa sen voisi sanella yhtä hyvin kuin kaikkea parasta ajatteleva elämäntoverimme.
Emme siis ajanut partaa sinä aamuna. Se on kesämökillä suuri helpotus. Emme ajellut partaa seuraavana eikä vielä kolmantenakaan aamuna. Silloin kuulimme jo pöydässä jonkun vähimmän vitsaa saaneen – ehkä se uskalsi olla nuorempi tyttäremme – supisevan:
- Isä ei ole ajanut partaansa tai sitten hän on ruvennut nopeasti vanhenemaan.
Neljäntenä aamuna katsoimme suuren hetken koittaneen. Ajoimme partamme muualta tarkoin pois, mutta jätimme sopivasti leuan ja ylähuulen ajamatta. Siinä juuri teimmekin virheen.
Menimme aamukahville iloisesti vihellellen ja toivottaen kaikille äänekkäästi hyvää huomenta. Jäimme odottamaan vaikutusta.
Se tulikin niin pian kun olimme asettuneet kaikki pöytään.
- Nyt isä on unohtanut partansa, lausui joku.
Isän parta on ruvennut kummasti harmenemaan, jatkoi toinen.
Ja niin edespäin. Ja niin edespäin. Partamme oli kaikkien huulilla, tai hampaissa, toisin sanoen yleinen puheenaihe sen aamukahvin aikana.
Pettyneenä menimme jälkeenpäin peilin ääreen ja heräsimme ikään kuin unesta: suun seutumme oli todellakin kuin vanhanaikainen kuusenhavuista tehty uuniluuta. Kuinka emme ollut huomannutkaan aikaisemmin, että partamme on niin harmaa, sikinsokinen ja niin toivottoman näköinen.
Risto V:n partaa siitä ei saisi millään. Siinä ei ollut mitään taiteen säihkyä. Mutta eihän elämäntoverimmekaan ollut taiteilija, vaikka hän olikin aina parastamme tarkoittaessaan taiteillut meistä sangen mukiinmenevän miehen.
Menimme ja ajoimme koko parran pois. Se teki kipeää – sekä fyysisesti että psyykkisesti. Elämäntoverimme, joka aina ja kaikessa ajattelee vain parastamme, ei hänkään ole puhunut sen jälkeen parrasta mitään – eikä muistakaan karvoista. Kukaan muukaan ei enää kesän loppupäivinä kosketellut asiaa. Ja jos olisi, niin luultavasti olisimme lyönyt nyrkillä pöytään ja sanonut jotain tilaisuuteen sopimattomia sanoja ja – poistunut. Jotain se merkitsee sentään isännänkin kunnia.
Siihen päättyi yritys saada meidän taloon kunnon parta. Turhaan eivät kalevalaiset runonlaulajat jorotelleet:
”Parta ei pahoille kasva, Turpajouhet joutaville.”
Kyllähän parta kaikille miehille kasvaa, mutta tavallisesti – ruma.
Varsin mukiinmenevä juttu.
Diogenes
(Diogenes 1968)
Aulis: ”Se tunti piti olla lupaa vasta ensi tiistaina, mutta te käsititte asian väärin, ja tulin eilen tyhjään luokkaan.”
VIII: ”Joo. Ensi tiistaina.”
(Veikko N:o 4 1964, 37)
Aulis: Luultiin, että jos kuollutta ei surettaisi tarpeeksi. (Veikko N:o 4 1960, 19)
Aulis keväällä 1968: Älkää viitsikö tulla huomenna kouluun. (Veikko N:o 3 1968, 25)
Rehtori lähtenyt
Norssien veneen startatessa voitokkaalle matkalleen sunnuntaina lokakuun 13. päivänä, lähti koulun rehtori kiritaipaleelleen ja saapui maaliin kello 17.
Rehtori Aulis Ojajärvi oli luotu opettajaksi, kasvattajaksi ja rehtoriksi. Suoritettuaan korkeimman tieteellisen opinnäytteen hän omistautui opettajan tehtävään ja tuli Pohjanmaan lakeuksilta koulumme yliopettajaksi 1956 ja kuin itseoikeutettuna kolme vuotta myöhemmin rehtoriksi.
Monet sivistysjärjestöt uskoivat luottamustehtäviä rehtori Ojajärven hoidettavaksi. Kaikissa niissä hän antoi innostavan, hyvin persoonallisen panoksen, samalla joutuen työntämään sivuun erittäin mieluisia omia harrastuksia.
Rehtori Ojajärvelle oli ominaista suoraryhtinen miehekkyys ja tinkimätön oikeudenmukaisuus, nämä sydämellisen huumorintajun kehystäminä. Mukana olleet eivät tule unohtamaan riemukasta iloa, jolla rehtorimme viime joulujuhlissa otti vastaan joulupukin hänelle tuomat keritsimet.
Vaikean sairautensa kantajana rehtorimme kasvoi taistelijaksi, jonka sankaruuden mittaista harvoin tavataan hänenkin kokemillaan sotatantereilla. Ihailtavasti hänestä näkyi pitkäaikaisen koettelemuksen keskellä pohjalaisen kansanmiehen sinnikkyys, joka kulkee käsikkäin aidon nöyryyden kanssa elämän outojenkin lahjojen antajan edessä.
Opettajia ryhmiteltäessä eivät hyvien vastakohtana ole huonot, vaan välinpitämättömät. Rehtori Aulis Ojajärvi ei jättänyt ketään oppilaistaan tai työtovereistaan välinpitämättömäksi.
Niilo Visapää
(Visapää 1968a)
Rehtori Aulis Ojajärvi 05.04.1913-13.10.1968.
Kuva: 8a-luokan kokoelmat 2007.
|