Norssin ilmatorjuntapojat

Neuvostoliiton Ylijohdon alaisten Kaukotoimintailmavoimien, Aviatsija Dalnego Dejstvija, ADD valtaosa oli vuoden 1943 päättyessä siirretty Luoteis-Venäjälle muun muassa Leningradin, Gshatskin, Andreapolin, Olhavan ja Toropetsin seuduille. Osa Kaukotoimintailmavoimista pommitti myös 6./7., 16./17. ja 26./27. helmikuuta 1944 öisin Helsinkiä.

Massiivisiksi tarkoitetut yöpommitukset eivät kuitenkaan olleet kovin tuloksellisia. Vain 799 yhteensä 10 980 pudotetusta pommista osui kolmena pommitusyönä kaupungin rakennettuihin osiin, jolloin 145 ihmistä sai surmansa. Vähäiset vauriot johtuivat Helsingin erityisen hyvin järjestetystä ilmapuolustuksesta sekä Kaukotoimintailmavoimien pommittajien kaikenpuolisesta kehnoudesta.

(Nordberg 2003, 219)

Koulu suljettiin välittömästi 6./7.2.1944 tapahtuneen ensimmäisen pommituksen jälkeen. Suojeluskuntapojista muodostettiin aluksi ilmamaihinlaskun torjuntajoukkoja, niin sanottuja Imt-yksiköitä. Ne olivat jatkuvassa hälytysvalmiudessa, ja pojilla oli kiväärit kotosalla.

Toisen suurpommituksen 16./17.2.1944 jälkeen tuli suojeluskuntapojille suojeluskunnan kautta tieto, että Helsingin ilmapuolustuksesta vastanneeseen Ilmatorjuntarykmentti 1:een otettaisiin koulupoikia vapaaehtoisiksi. Tämän kirjoittaja ilmoittautui sitten muiden mukana Töölöntorinkadun varrella sijainneessa Helsingin Suojeluskuntapiirin Esikunnassa 23.2.1944. Pojat kuljetettiin Sotakorkeakoulussa sijainneen rykmentin esikunnan kautta eri yksiköihin. (Wahlgren 1994)

Erään norssin ensimmäinen viikko kului Helsingin ilmatorjunnassa keväällä 1944 päiväkirjan lehtien valossa seuraavasti.

”Olinhan siellä minäkin”

Tiistai: Kävin tänään ilmoittautumassa it:hen. Sot.poikatoimistossa istuskeli pari aliupseeria. Kersantti avasi virkeästi oikean silmänsä astuessani sisään ja alkaessani selostaa halujani iitee-joukkoihin.

- Jaha, jaha sanoi kersantti ja avasi vasemmankin silmänsä sekä suunsa haukotellakseen sekä sanoi vielä vakuudeksi, että oli ymmärtänyt ”vaai niiin”. Ja niinpä minun nimeni merkittiin sitten moniin papereihin ja käskettiin tuoda vanhempain suostumus mukaan seuraavana päivänä klo 12.

- Huomenna kokoontuu tänne määrätty poppoo ja marssii sitten lääkärintarkastukseen ja yksikköönsä, selitti kersantti avuliaasti.

Katseeni suuntautui ulos räntäsateeseen, ja kun kersantti oli maininnut jotain marssista, kysyin varmuuden välttämiseksi:

- Tuleekohan siitä pitkä kävely, jotta pitääkö ottaa kalossit mukaan?

Olin yllättävän nopeasti käytävässä ja lähdin Fazerille.

Keskiviikko: En ottanut kalosseja mukaan vaan koetin pukeutua mahdollisimman sotaisesti, sillä sain eilen Fasulla paljon hyviä neuvoja sotaisesta pukeutumisesta. En ollut näin ollen mitenkään poikkeuksellisesti pukeutunut niiden kolmenkymmenen pojan joukossa, jotka seisoskelivat sk.-talon aulassa.

Marssimme peräkanaa sokeainkoululle, jossa viiden tunnin odotuksen jälkeen lääkintäkapteeni tutki meidät, raakkasi muutamia, mutta pääsi useimmat. Oli tyypillistä, että kaikki tahtoivat mukaan (tavallisesti sot.lääk. tarkastuksessa löydetään jos jonkinlaisia sairauksia). Tein odotusaikana tuttavuutta Rolen ja Sudin kanssa ja jaoin onnistuneesti heidän eväsvoileipänsä. Omiani säästin vielä toistaiseksi.

Kuorma-autolla kuljetettiin meidät tänne P:aan. Vastassa oli komea kersantti ja n. parikymmentä tykkimiestä, jotka linkosivat kirpeitä huudahduksia (Krravatti ! !). Kersantti kehotti meitä menemään sellaiseen muotoon, jossa on kaksi peräkkäin ja paljon vierekkäin. Sitten marssimme sisään (pieneen kansakouluun) ja valtasimme yhden luokkahuoneen, jossa oli jopa sängytkin (2-kertaiset puiset) paperipatjoineen.

Ilo oli kämpässä parhaillaan ylimmillään, sillä Teukka kertoi erään korpin sanoneen, että arvoksemme tulee ”alokas” (Pelkäsimme, että meitä ryhdytään kutsumaan sot.pojiksi, koska luultavasti tulemme saamaan englantilaiset ”sotilaspoika” puserot, se olisi kurjaa!) Kämppään on muodostumassa oma ilmapiiri, siviilielo tuntuu jääneen.

- Jo toinen hälytys tänään, katso miten ihmiset juoksevat!
- Nii-in, slaavilainen tanssi n:o 2, säveltänyt Molotov.
(Veikko N:o 3-4 1942-43, 66)

Torstai: Näytän alkaneeni eilen viimeisen kappaleen kertomalla kämpän ilosta sen vuoksi, että Teukka kertoi meitä nimitettävän alokkaiksi. Mutta se oli erehdys, ystäväiseni. Saimme komeasti tänään kuulla ”KOULUTUSOSASTON PÄÄLLIKÖN” (korkeimmista korkein herra) puhuttelussa, että olemme vaivaisia sotilaspoikia.

Muuten täällä tuntuu hauskalta ja reippaalta, vain vielä yksi ”mutta”: Varusteet! Ne nimittäin jaettiin tänä aamuna. Saimme kuin saimmekin myötätuntopuserot. Eivät ollenkaan sovi vartalolleni, kuten L. aikoinaan sanoi koulussa. Vh. Koulutusosasto oli melko humoristinen näky hypellessään uusissa varusteissaan, jotka ovat identtisiä myötätuntopuseron kanssa.

Saimme puhuttelussa kuulla, että olemme päässeet kunniakkaaseen valonheitinaselajiin: toisista tulee kuuntelijoita, toisista lamppumiehiä.

Muuten luulemme tulleemme Lepokotiin, sillä paitsi varusteidenjakoa ja ruokailuja, joihin meidät silloin tällöin on huudettu, emme ole tehneet mitään muuta kuin kuvitelleet olevamme sotilaita (ja yritelleet oppia tupakoimaan).

Suurvalta oli muodostanut komitean parhaista psykiatreista harkitsemaan kysymystä siitä, kuinka miehet parhaiten voitaisiin valita eri rintamille. Monien perusteellisten tutkimusten jälkeen antoivat herrat raporttinsa. Paras tapa saada selville, sanoivat, sopiiko mies erämaahan vai pohjolaan, on kysyä mieheltä: ”Pidättekö kylmästä vai lämpimästä ilmanalasta?”. (Veikko N:o 1 1945, 19)

Perjantai: Mutta tänään loppuivat turhat luulot. Aamulla klo 7 heräsimme kauheaan karjahdukseen ja ilmoitukseen, että 2 minuutin kuluttua oli oltava ulkona nelirivissä aamujuoksua varten. Olinhan minä tottunut nopeisiin pukeutumisiin kun toisinaan kouluaikoihin (mikä kaukainen muisto!) heräsin klo 7.45, ja hyvin ehdin nytkin, mutta kun olin ensin juossut yhden kerran kovaa vauhtia pitkän lenkin ja sitten sain juosta sen vielä uudelleen kuten muutkin antijumppaajat, olin lääpälläni.

Aamutee hieman rauhoitti. Sen jälkeen saimme kokea, mitä kauniit kirjaimet j.v. merkitsevät: jalkaväkiharjoituksen kaikki tuskat ja tunteet. Maahanmenoharjoituksissa nousivat allekirjoittaneelta housujen lahkeet sukkien yläpuolelle, ja kun niin sattui monelle muullekin, joka ei ollut muistanut varata lukkoneuloja mukaan, näkyi sieltä täältä lumikinoksista karvaisia kinttuja. Parhaillaan tunnutaan täällä noteerattavan hakaneuloja huimaaviin hintoihin: Työmies ja lukkoneula!

Jv.-harjoitukseen palatakseni eräs ylikersantti käyttää hauskaa istumisen opetustapaa: Vaihe 1. Jalat nostetaan 90 asteen kulmaan ilmaan; Vaihe 2: annetaan maan vetovoiman vaikuttaa.

Huomasimme, että kyllä ne fyssan kirjan tiedot maanvetovoimasta tuntuvat olevan oikeita, vaikka aikamittaukseen ei ollut aikaa.

Kapu hiihtomarssilla: ”10 min tauolle poistukaa! Ennen paluumatkaa jokainen vaihtaa paitansa!”
Vääpeli: ”Herra – herra kapteeni, miehille ei ole jaettu kuin yhdet paidat?”
Kapu: ”Mutta ohjesäännöissä sanotaan, että paidat on vaihdettava, onko selvä!”
- Miehet vaihtoivat paidat keskenään.
(Veikko N:o 3-4 1942-43 66)

Lauantai: Hämmästykseksemme olemme kaikki huomanneet, että täällä on loistavat sapuskat. Ne myöskin valmistetaan hyvin yhden kokin, kahden lotan ja epälukuisen määrän sot.poikia (äsh!) asiantuntemuksella. Kouluttajat pitävät tiukan järjestyksen ruokailussa niin kuin siinäkin suuressa tapauksessa, mikä kuulema pidetään joka lauantai (ja joskus muulloinkin), nim. tupatarkastuksessa.

Saimme tänään vähän esivalmennusta ja juoksimme lujaa ”tuon ison kuusen ympäri”. Erään lämpöpatterin takaa löytyi nk. Villakoira. Seuraus: Minä, (tuvanvanhin, öhöm.) sain hypellä kyykkyhyppyä tuvan ympäri kovasti haukkuen.

Illalla perustettiin koulutusosaston päällikön toivomuksesta oppilaskunta vapaa-aikojemme huviksi. Hallitukseen tuli 2 norssia ja ”Kekkeleen” toimitukseen kolmesta jäsenestä niinikään 2 norssia päätoimittajaksi ja toimitussihteeriksi. (Koulutusosastossa 90 sp:stä vain 4 norssia). Kerma kohoaa aina pinnalle.

Luutnantti: ”Nimi?”
Alokas: ”Pe-Pe-Pet-Petteri Mo-Mo-Mo-Montonen”.
Luutnantti: ”Konekiväärikomppaniaan”.
(Veikko Joulunumero 1943, 13)

Sunnuntai: Olin viime yönä vartiossa klo 12-1. Minua pelotti vietävästi seistä siellä pimeässä selässä pyssy, joka olisi saattanut laueta. En kylläkään uskaltanut katsoa, oliko siinä sisällä patruunoita. Noin klo ½1 pysähtyy maantiellä auto, ja siitä hyppää ulos joku hämäräperäinen herra. Päättelin, että hän oli hämäräperäinen, koskapa liikkui yöllä.

Tämä mies ryhtyi suureksi hämmästyksekseni juoksemaan minua kohden. Käskin pysähtymään ja kysyin, ken oli tulija. ”Vartioiden tarkastaja”, vastattiin minulle. Minulla oli kalpea aavistus siitä, että minun tuli tehdä vartioiden hra tarkastajalle jonkinlainen ilmoitus, ja kirosin itsekseni, koska en tiennyt, mimmoinen. Otin kiväärin kuitenkin ripeästi selästäni ja vein sen lonkan päälle.

Valitettavasti vartioiden hra tarkastajan taskulampun valo paljasti perän joutuneen ylöspäin ja piipun olevan n. 10 senttiä lumessa. Odotin, että hra tarkastaja seuraelämänsääntöjen mukaan ilmiantaisi sotilasarvonsa, jotta voisin tehdä ilmoituksen, mutta kun sitä ei alkanut kuulla, kysyin sitä, ja ilmoitin sitten komeasti herra vänrikille olevani sejase vartiomies.

Vänrikki vartioidentarkastaja ei ehkä ollut minuun täysin tyytyväinen, koskapa kysyi vartioidentarkastuskirjaa, mutta minä vastasin, että Gott sei Dank, ei ole. Jonka jälkeen vänrikki poistui.

Aamulla oli 10 kmn marssi. Reippaita lauluja. Tunnustus täysi, että täkäläinen meininki on loistava.

Kapteeni: ”Tahdotte muuttaa ratsuväkeen. Tiedättekö mitään hevosista?”
Alokas: ”Kyllä herra kapteeni, olen ollut makkaratehtaassa töissä.”
(Veikko Joulunumero 1943, 13)

Maanantai: Juttelimme eilisiltana hieman liian kauan. Siitä oli seurauksena n. klo 23.30 komento: ”Koulutusosasto jv. Harjoitusta varten 4-riviin, aikaa 2 minuuttia”. Minulla oli juuri sunnuntai-illan jälkeen housut ilman henkseleitä (sunnuntaina ne olivat toisissa housuissa) ja harjoituksista tuli senkin puolesta kurja. Armeijan housut ei ole vyötäröltä sopivia. Onneksi oli pimeää.

Maastoharjoituksessa. - Herra luutnantti, stm Klemolan ruumis ilmoittautuu.
(Veikko N:o 3-4 1942-43, 67)

Tiistai: Nyt kirjoittelen lyhyesti taas samassa paikassa kuin viikko sitten. Olen VII taivaassa, yhden illan ja yön lomalla. Syy: ”Matkoilla olevan isän tapaaminen”. Kynä ei salli enempää kirjoittaa, sillä näen jo edessäni sängyn: pehmeän ja kaksi lakanaa omistavan. Huomenna on herätys klo 5.

Niinpä sitten olimme it:ssä kesän loppuun asti, siirrettyinä luokittain vapusta yhteen. Kävimme kesällä koulua, - erikoislaatuisin lukukausi Suomen koululaitoksen historiassa. Nykyään meidät tapaa usein Fasulta, jossa kohtaamme ent. sotatovereitamme ym. Ja joskus v. 2000 voi kukin kertoa lapsenlapsilleen, että ”olinhan siellä minäkin”.

Helsinkiläisiä ilmatorjuntapoikia ja heitä hieman vanhempia aseveljiään keväällä 1944. Vasemmalta: Lasse Pöysti, professori; Jaakko Nylund; Raimo Pekkanen, OTT, Euroopan ihmisoikeustuomari; Jorma Järvinen, Jaakko Uotila, Tampereen yliopiston rehtori; Tapani Santasalo; sekä Otto Wahlgren, TT ja liikennetekniikan professori; edessä: Esa Laukkanen ja Pekka Panzar. Kuva: Otto Wahlgrenin yksityisarkisto. Suojeluskuntasotamies, Norssin seitsemännen luokan oppilas Otto Wahlgren taisteli Kaukotoimintailmavoimia vastaan Suomenlinnan Länsi-Mustasaarella.

”Minä jouduin 10 pojan ryhmässä Suomenlinnassa Länsi-Mustalla sijainneelle 1. Raskaalle Ilmatorjuntapatterille. Joukossa oli muun muassa Aarno Erama, Aleksander Leontjev, Juhani Pesonen, Erkki Rapola ja Lasse Valla. Meidät majoitettiin tulenjohtueen parakkiin, missä vanhimpana oli korpraali Pekka Sivula.

Patterilla ehdimme saada muutaman päivän ajan koulutusta ennen kuin jouduimme ensimmäiseen tulikasteeseemme 26.2.1944. Patteri oli sen verran vajaalukuinen, että me pojat olimme tuiki tarpeellisia.

Kun torjuntataistelu kesti rynnäkkö-, uuvutus- ja loppurynnistysvaiheineen lähes 12 tuntia, loppuivat ammukset tykeiltä varsin pian ja niitä jouduttiin kuljettamaan yli sadan metrin päässä olevasta bunkkerista. Merikadetit kiinnittivät siellä sytyttimiä ja me pojat kannoimme yhden 15 kiloa painavan kolmen tuuman kranaatin kerrallaan.

Kun saarellemme tuli pommejakin ja muutenkin ympärillä räiski, tuli siinä liukkaalla polulla välillä pantua maihinkin. Tykin äärelle, joskus putken allekin saattoi siinä rytäkässä usein joutua – rumpukalvot olivat lujilla ja kuulokäyrässä toistakymmentä vuotta myöhemmin todettu niin sanottu ”räjähdyspiste” lienee peräisin siltä ajalta.

Työstähän se kävi ja aamulla olimme tosi likaisia ja väsyneitä. Kerran yön kuluessa näytti siltä, että Suurkirkko, nykyinen Tuomiokirkko olisi saanut osuman, sellainen leimahdus siinä kävi. Aamulla kaupunki oli vielä savun peitossa. , mutta myöhemmin totesin kirkon olevan paikoillaan. Yliopistoonhan se silloin osuikin. Kokonaisuudessaan vauriot olivat kuitenkin vähäiset.

Myöhemmin olen saanut tietää, että tämän kolmannen suurpommituksen aikana ADD teki Helsinkiin noin 1 000 lentosuoritusta. Helsingin ilmatorjunta ampui yli 14 200 raskasta ja yli 4 400 kevyttä kranaattia. Henkilötappiot olivat 18 kuollutta ja 34 haavoittunutta. Tulipaloja syttyi 67, rakennuksia tuhoutui 59 ja vaurioitui 135.

Kaupunkiin putosi yhteensä 338 pommia eli arviolta kolme prosenttia käytetyistä pommeista. Ilmatorjunta ampui alas 8-10 konetta ja yöhävittäjät neljä. Useita koneita vaurioitui ilmatorjunnan ja hävittäjien tulessa. Helmikuussa 1994 järjestetyn näyttelyn nimi ”Ilmatorjuntavoitto – Helsinki pelastui” oli varmaan oikea valinta.

Patterimme, peitenimeltään ”Musta”, ei ilmeisesti olisi ainakaan välittömästi kestänyt toista samanlaista yötä, muistaakseni kaksi patterimme neljästä putkesta olivat korjauksen tarpeessa. Joka tapauksessa patterimme päällikkö, luutnantti Lehto kiitti meitä hyvästä suorituksesta.

Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Lundqvist välitti niinikään kirjeessään Suomen Marsalkan tunnustuksen ja kiitokset ”Helsingin ilmatorjuntaan osallistuneille upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän ansiokkaasta toiminnastaan”.

Otto Wahlgren kotiutettiin syyskuun viimeisenä päivänä. Lääkärintarkastusta ei ollut, mutta sentään kysyttiin, oliko mitään valittamista.

(Wahlgren 1994)

Norssin seitsemännen luokan oppilas Kauko Sipponen taisteli puolestaan raskaassa ilmatorjuntapatterissa Santahaminassa.

Koulun pommituksen jälkeen 1944 hajaannuttiin. Sipponen joutui Santahaminaan raskaaseen ilmatorjuntapatteriin ja palveli siellä lokakuuhun 1944. Puolet hänen luokastaan oli samassa paikassa.

Radar-tutkalla pystyttiin ennakoimaan koska Pietarista lähtevät koneet ovat Helsingissä. Sulkutulet pystyttiin näin arvioimaan oikeille kohdille. Helmikuun 26./27. yöllä tapahtunut suurpommitus oli pommittajalle katastrofi. Noin 95 prosenttia pommeista pudotettiin kaupungin ulkopuolelle, koska venäläiset eivät uskaltaneet tulla sulkutulen läpi.

Ilmatorjunnassa osa miehistä oli laskemassa sulkutulia [sulkujen koordinaatteja], osa tykillä. Sipponen oli tykillä. Tykin vieressä oli sähköisiä mittareita, jotka osoittivat miten tykkiä täytyy kääntää. Mittareihin tuli sähköiset ohjeet tulenjohdosta ja Sipponen käänsi tykit oikeaan suuntaan.

Pojille järjestettiin kesällä välillä opetustakin. Kun kaikki koulut oli suljettu, Marsalkka oli vain todennut, että tarvitaan useita tuhansia miehiä. Siten keksittiin värvätä nuorta väkeä. Sipponen ei tietenkään tiennyt näistä tarpeista, ajateltiin vain, että mennään porukalla. Elämä oli yksinkertaista.

(Sipponen 2003)