Naskali 1943

Opetusharjoittelustakin pidettiin sotavuosina tiukasti kiinni, olivathan monet oppikoulun opettajat vaarallisissa rintamaolosuhteissa, ja sodan jälkeenkin tarvittaisiin opettajia. Hankalimman ajan aiheutti tässä suhteessa lukuvuosi 1941-1942, jolloin jatkosota oli juuri alkanut. Auskultaatio saatiin pidettyä kaikesta huolimatta käynnissä. Auskultaattien piti kuunnella opetusta kaksi lukukautta. Tällöin voidaan todeta, että 153 auskultanttia, täysin teoreettisesti laskien kaikkiaan 39,64 prosenttia opetusta kuunnelleista antoi sotien aikana opetusnäytteen.

(HSN 1939-1940-1941; 1941-1942; 1942-1943; 1943-1944-1945)

Naskali virkatunnilla: ”Olkaa nyt edes tovereitanne kohtaan solidaarisia.”
Ääni luokasta: ”Me ollaan jo suvereenisia.
(Veikko N:o 4 1941, 117)

Naskalin mietteitä

Huoletonta on naskalin olo – niin kauan kuin hänen osallistumisensa oppituntiin supistuu pelkkään seinänvierustan koristamiseen. Ei hänen silloin tarvitse pelätä, että häneltä yhtäkkiä vaadittaisiin vastausta johonkin kiperään kysymykseen tai että hänelle annettaisiin laiskanläksy.

Hänellä on jokseenkin suuri vapaus aina harrastustensa ja mielentilansa mukaan valita, mitä ainetta haluaa milloinkin kuunnella, oli sitten kysymyksessä tulivuorten synty tai inflaatio, tunteenpurkaukset tai ruotsin passiivi tai vaikkapa ukko Väinämöisen vierailu Vipusen vatsassa.

Seinänvieruspenkki tarjotaan auliisti hänen käytettäväkseen, ellei luokalla ole kokeita tai kertausta, ellei läksy ole asianomaisen opettajan mielestä vailla kaikkea mielenkiintoa tai ellei hän halua puhua juuri sillä tunnilla polttoainekysymyksestä. Jos jokin näistä vaihtoehdoista on voimassa, saa naskali jäädä kiltisti oven ulkopuolelle ja lisätä yhdellä niitten ”seisomatuntien” lukumäärää, joita viralliset kaavakkeet eivät lainkaan tunne.

Joskus pääsevät naskalin penkillä istujalta ajatukset karkuteille. Ne saattavat palata taaksepäin siihen hetkeen, jolloin hän ensi kertaa havaitsi olevansa Norssin naskali. Hänen tajuntaansa palaa mielikuvia hiipimisestä mahdollisimman näkymättömänä pitkässä hämärässä käytävässä kohti toisen kerroksen rehtorinkansliaa.

Hän näkee silmissään kaaoksena pieniä, suuria, paksuja, laihoja, pörröpäitä, suoratukkia pojanhahmoja, pitkiä ja lyhyitä housuja, puseroita, takkeja, villapaitoja – loputtomin. Vielä kaikuu hänen korviinsa kaiken tämän seasta: ”Tsiikaa, uus naskali! Hahaa! Tommonen!” Hän lisää vauhtia ja yrittää tekeytyä vielä näkymättömämmäksi.

Mutta ihmeen pian tähän uuteen ympäristöön kotiutuu. Käytävä ei enää ole pitkä eikä pimeä, luokkahuoneiden vanhanaikaisuus alkaa tuntua kodikkaalta ja kaaoksesta sukeltaa esille yhä uusia yksilöitä, jotka joskus saattavat jopa tuoda esiin omia mielipiteitään tunnilla ja inhimillisen-oikullisesti milloin pitävät ulko-ovea auki kohteliaasti kumartaen, milloin paiskaavat sen kiinni jäljessä tulevan naskalin nenän edessä.

Jo aikoja sitten on naskali havainnut, että ne kauhukertomukset, joitten mukaan hänen polkunsa yritettäisiin tehdä oppilaitten taholta mahdollisimman okaiseksi, ovat pelkkää pötypuhetta ja mielikuvituksen tuotetta. Päinvastoin häneen suhtaudutaan kaikkialla reilun ystävällisesti. Tälle pohjalle onkin helppo rakentaa menestyksellinen yhteistyö.

Mutta kaikki ei sentään aina suju aivan hankauksetta. Jos hän joutuu kahden kesken hyvin nuoren kuulijakunnan kanssa, vastaanotetaan hänet taatusti muutaman minuutin kestävällä Tarzan-huudolla, jota itse Weismüllerinkin täytyisi kadehtia. Eikä sitä pysäytä mikään mahti maailmassa, ennen kuin luonnolliset voimavarat on käytetty loppuun.

Saattaa käydä niin, että tämä ensimmäinen kerta karsii joksikin aikaa naskalin mahdolliset luulot omasta pedagogisesta kyvystään tai että se saa hänet ainakin epäilemään, että hän on muistanut väärässä järjestyksessä rehtorin antamat neuvot oikeasta kurinpitotaktiikasta. Sillä hänen kääntäessään hetkeksi selkänsä saattaa puoli luokkaa hävitä niin äänettömästi, että sen voi täydellä syyllä uskoa olevan niitten isien jälkeläisiä, jotka ovat tottuneet hiipimään Karjalan metsissä ryssän surmaa suunnitellen.

Ennenmuinoin oli koululaisen suuri unelma tulla opettajaksi, koska opettajan ei tarvinnut lukea läksyjä ja koska hän ei saanut muistutusta, vaikka myöhästyi rukouksista. Nyt kertoo polvenkorkuinen nahka naskalille, että nahasta tulee ihminen, mutta naskalista ei tule muuta kuin opettaja. Niinkö alhaiseksi opettajan ihmisarvo nykyään arvioidaan?

Onneksi tiesi joku kertoa, että tämä viisaus ei ollutkaan lähtöisin nahan omista pikku aivoista. Mutta oikullinen tämä hänen ikäluokkansa joka tapauksessa on. Milloin se kääntää luokan kaikkien penkkien istuimet seinään päin, jottei kukaan tulisi kuuntelemaan, milloin se tulee nöyrän anovaisena pyytämään, että ”opettaja tulisi nyt meidän seuraavalle tunnille, kun meillä on niin vaikea läksy, eikä se maikka kehtaa haukkua, kun joku on kuuntelemassa.

Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänelle kertyy ainehistoa siihen hauskaan leikkiin, joka on nimeltään ”ennen ja nyt”. Nykyään nuorisoa solvataan ja parjataan. Ennen ei julkinen sana puhunut siitä mitään, ellei politikoinut. Sitä eivät maan johtavat piirit voineet sietää alkuunkaan. Kymmenen vuotta sitten olivat koulutytön ”muistojen kirjan” sivut täynnä pääsylippuja erilaisiin koulumaailman tilaisuuksiin, kotiljonkirusettien, kuivuneitten kukkien ja muun kaman ohessa.

Kaikkien tyttökoululaisten suurin harrastus oli niihin aikoihin Norssi, ehkäpä muittenkin. Kerran lukukaudessa tultiin suureen juhlasaliin musiikki-iltaan, missä kuoro, orkesteri ja yksityiset norssit panivat parastaan. Ohjelmistossa vilahti nimiä sellaisia kuin Voipio, Virkkunen, Karhunen ja monia muita, jotka tänäkin päivänä saattaa löytää oppilasluettelosta ja joitten nykyisetkin kantajat esiintyvät enemmän tai vähemmän vanhojen musikaalisten perinteiden vaalijoina.

Ennen lämpeni salin ääriään myöten täyttävä juhlayleisö, kun Norssin Tauno Pylkkäsen ensimmäistä sävellystä esitettiin julkisesti, nyt taotaan voimistelusalissa kämmenet kuumiksi, kun Jouko Ilvonen juoksuttaa viulunsa käyrää. Ennen sai kuoron laulama mahtava Sotamarssi koko kuulijakunnan ryhdistäytymään, nyt laulavat pikkupojat posket hehkuen ”Täys onni on sen, kun maataan saa ees palvella hivenen verran”, ja taas käyvät hienoiset väreet pitkin selkää.

Ennen piti Norssin puhekerho propagandatilaisuuksia, joissa pohdittiin koulun ja vapaitten harrastusten suhdetta, puhuttiin ”luomakunnan kukkaselle” ja väiteltiin ankarasti siitä, pitäisikö nuorison olla oppositiossa vanhempia vastaan vai ei. Nyt ei ole aikaa tällaiseen, yhtä vähän kuin suurten kuorojen ja orkesterien harjoittamiseen. Jos puheita pidetään, on niissä jokainen sana harkitun painava, ei huvin eikä harjoituksen vuoksi, vaan siksi, että niitten on voitettava kuulija suuren asian puolelle.

Ja kun konventti entisaikaan piti kevätjuhliaan, tanssittiin puoleen yöhön värikylläiseksi koristetussa salissa ja joskus käytävässäkin niin, että sakea pölypilvi kohosi kattoon ja itse kukin tunsi seuraavana aamuna kurkussaan kummaa karkeutta. Nyt istutaan pitkillä penkeillä ja lopetetaan juhla ennen yhdeksää, ettei jouduttaisi kotimatkalla poliisin saaliiksi.

Ei totisesti naskalin penkiltä ainakaan näe sitä nuorisoa, josta puhutaan lajistaan huonontuneena ja kurittomana sukupolvena. Ajan vaatimuksena on yhä enemmän työtä ja vakavuutta vapaa-aikojenkin osalle, eikä nuorison paras osa ole kapinoinut sitä vastaan. Se on säilyttänyt mielensä terveenä ja päänsä selvänä ymmärtämään sen vastuun tärkeyden, mikä siellä kerran tulee olemaan kovia kokeneen isänmaansa täysipainoisina kansalaisina.
(Naskali 1943)

Tarzan-huutajia vuodelta 1939.
Kuva: Otto Wahlgrenin kokoelmat.

Täti: Täti ei voi suudella sinua, kun kasvosi ovat noin likaiset.
Nahka: Sehän on mun tarkoituksenikin.
(Veikko No 1 1940-1941, 19)

Auskultaation hoitamisen tilanne kävi todella vaikeaksi lukuvuonna 1943-1944, jolloin Tampereelle piti perustaa väliaikainen Normaalilyseo. Sen oli määrä hoitaa auskultaatiotoiminta päätökseen ja toimeenpanna opetusnäytteitä monille niitä pyytäneille. Tampereelle määrättiin miltei koko Norssin yliopettajakunta. Tästä toiminnasta ei ole Norssin vuosikertomuksissa saatavissa tarkempia tietoja. Opetusnäytteitä annettiin kuitenkin Norssissa tuonakin lukuvuonna 14 ja seuraavana peräti sotavuosien ennätysmäärä, 67 kaikkiaan. (HSN 1943-1944-1945, 3-7; Kiuasmaa 1982, 376)

Nahka A (siihen vanhaan hyvään aikaan): ”Kumpi on saanu tuoreempaa jätskiä? Mä sain kerran suoraan jätskifiudesta!”
Nahka B: ”Onks toi mitään. Mä sain kerran semmosta kun oli vielä lämmintä!”
(Veikko N:o 4 1941, 117)

Opettaja: ”Mihin viittaa sana tämä lauseessa: ’TÄMÄ mies ei pelkää ketään?”
Nahka (viittaa innolla): ” Se viittaa siihen, että sanoja on humalassa.”
(Veikko Kevätnumero 1942, 13)