Sininen rykmentti

Kaupunkien suojeluskuntalaiset olivat suurimmaksi osaksi ylempiä ja alempia toimihenkilöitä sekä yrittäjiä. Näistä ryhmistä olivat lähtöisin myös poikaosastojen jäsenet, jotka olivat suureksi osaksi oppikoululaisia, Helsingissä heitä oli peräti kaksi kolmesta jäsenestä. Suomalaisen Normaalilyseon pojat muodostivat Helsingin Suojeluskunnan Sinisen Rykmentin I Pataljoonan 1. Komppanian.

Suojeluskuntien vuonna 1928 valmistunut “Poikatyön ohjelma” sisälsi kahdeksan osakokonaisuutta: muodollinen koulutus, voimistelu, urheilu, ampuminen, kenttäpalvelus, laulu, iltahartaudet sekä Isänmaan historia. Vuonna 1929 oli vielä ilmestynyt Poika-kirja, joka oli hyödyllinen opas hyvästä
käytöksestä, toveruudesta ja monista urheilumuodoista.
(Logo: Helsingin Suojeluskuntapiirin käsivarsikilpi.)

Koulukasvatus täydentyi Norssin ja Helsingin Reaalilyseon tiloissa pidetyillä poikaosaston oppitunneilla, joilla käsiteltiin muun muassa Armeijan Sisäpalvelusohjesääntöä. Osaston ohjelmassa olivat luonnollisesti sunnuntaisin pidetyt maastoharjoitukset, jotka kiinnostivat poikia kovasti. Urheilua harjoitettiin Eläintarhan urheilukentällä ja sen lähimaastossa.

Osaston ohjelmaan kuului myös pienoiskivääriammunta. Sitä harjoiteltiin sulana kautena Malmin ampumaradalla ja muina aikoina Ylioppilastalolla Savolaisessa Osakunnassa, jossa yhden huoneen perälle oli asetettu hiekkalaatikoihin maalitaulut. Norssin opettajakunnassa suhtauduttiin myönteisesti suojeluskuntapoikatoimintaan.

Maastoharjoituksilla, lähinnä suunnistuksella ja kartanluvulla, oli oma tärkeä sijansa poikien koulimisessa tuleviksi suojeluskuntalaisiksi. Suojeluskuntain Yliesikunnan vuonna 1934 julkaisemassa “Poikain maasto-opissa” käsiteltiin muun muassa kompassin ja karttojen käyttöä, suunnistusta, karttojen piirtämistä, etäisyyksien arviointia sekä maasto-oppituntien järjestämistä.

Kenttäpalvelukseen kuului lisäksi etäisyyksien arvioimista, maastoutumista ja naamioitumista sekä yksinkertaisia pioneeritöitä. Sellaisia olivat muun muassa teltan ja tähystyslavan pystytys, käymälöiden ja vastaavien kuntoon laitto, ulkomajoitus sekä selviäminen vesiesteistä.

Maastoleikeillä oli oma merkittävä sijansa poikien kouluttamisessa. Ne olivat luonteeltaan vapaamuotoisempia ja seikkailullisempia tapahtumia, jotka innostivat poikia hauskanpidon lomassa myös maastossa etenemiseen, naamioitumiseen sekä piiloutumiseen. Samalla ne antoivat valmennusta sodan taistelutilanteisiin.

Leikkien nimet kertoivat paitsi niiden sisällöstä myös siitä hengestä, jossa poikatyötä tehtiin. Maastoleikkejä olivat muun muassa “Transvaalilainen timanttikenttä”, “Taistelu Käkisalmen linnasta”, “Dynamiittimiehet”, Muukalaislegioonalaiset” sekä “Sukellusvenesota”. Leikkeihin saattoi ottaa vaihtelevasti osaa yhdestä neljään poikaryhmään, ja niiden kesto vaihteli puolesta tunnista kahteen tuntiin.
(Vasara 1997, 566, 572, 586, 594, 596, 605-606, 608)

Pataljoonan kanslia sijaitsi osoitteessa Apollonkatu 11, porttikäytävästä pihalla vasemmalla. Kanslia oli ilmoittautumista varten auki maanantaisin kello 18-19. Sieltä sai jäsenkortin ja puvun sekä tiedon seuraavista harjoituksista. Helsingin suojeluskunnan Sinisen Rykmentin kunniamarssi, Vapauden perintö, on tämän alaluvun lopussa.

Suojeluskuntatyötä käsiteltiin myös Veikossa 6-7, 1935-36 sivuilla 24-25. Seuraava, hieman lyhennelty Otso Wartiovaaran kirjoitus oli tarkoitettu houkuttimeksi 14-16 vuotiaille norsseille, jotta nämä liittyisivät Sinisen Rykmentin I Pataljoonan 1. Komppaniaan.

”Ollaan suojeluskunnan poikaosaston harjoituksessa, oppitunnilla, ja komppanianpäällikkö selostaa etuvartiopalvelusta: ’Jos esimerkiksi te kaksi poikaa olette parivartiona pimeänä syysyönä tuolla rajan läheisyydessä ja te kuulette jonkun lähestyvän vartiopaikkaanne vihollisen puolelta, mitä teidän tulee tehdä?’

Poikasotamies Ponteva: ’Tulee huutaa: Seis, kuka siellä?’ Komppanianpäällikkö: ’Oikein, mutta jollei tulija seisahdu?’ Poikasotamies Ponteva: ’Huudetaan vielä kerran Seis’. Komppanianpäällikkö: ’Niin, mutta jollei tulija vieläkään teitä usko, mitä silloin teette?’ Poikasotamies Vitsari: ’Pilleri kupuun’.

Mitä te pojat tahtoisitte mieluimmin tehdä vapaa-aikoinanne iltapäivisin ja sunnuntaina aamupäivisin? Hiihtää, retkeillä, oppia käyttämään karttaa ja kompassia, ampumaan pienoiskiväärillä j.n.e., eikö niin? Juuri näitä taitoja ja lisäksi vielä paljon muuta niihin liittyvää ja niiden perusteena olevaa opetetaan suojeluskuntien poikaosastoihin kuuluville pojille.

’Isojen suojeluskuntalaisten’ alin ikäraja on 17 vuotta. Tehän käsitätte, että sitä nuoremmat reippaatkaan pojat eivät aina jaksaisi osallistua kivääri kädessä ja selkälaukku selässä niin raskaisiin harjoituksiin ja manöövereihin kuin suojeluskuntien tehtävä ja sen mukaan laadittu koulutusohjelma vaativat.

Suojeluskunnathan ovat osa Suomen virallisista puolustusvoimista ja sen vuoksi niiden tulee kyetä tarpeen tullen suorittamaan yhtä suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativia tehtäviä kuin vakinaisen armeijankin. Osaksi tämän vuoksi on tuo 17 vuoden ikäraja asetettukin.

Mutta jos maamme joskus joutuu vihollisen hyökkäyksen alaiseksi, silloin tarvitaan jokaisen kynnelle kykenevän miehen ja pojan kaikki voimat sen puolustamiseen, niin kuin niitä tarvittiin vuonna 1918 maamme vapauttamiseksi vieraan sortajan vallasta.

Olettehan te lukeneet kertomuksia vapaussodan sankaripojista, noista 13-14 vuotiaista ’miehistä’, joista moni silloin, vuonna 1918, uhrasi henkensä isänmaan vapauden hyväksi. He ymmärsivät, mitä heiltä silloin vaadittiin, vaikka itse eivät juuri olleet kivääriään pitempiä.

Näiden nuorten sankarien työn jatkajia ovat ne suojeluskuntapojat, jotka nyt, rauhan aikana, ymmärtävät, että isänmaa voi minä hetkenä hyvänsä tarvita heitäkin ja että on väärin lohduttautua sanomalla: ’Kyllä minä liityn suojeluskuntaan, sitten kun maa on vaarassa’.

Ei, kyllä teitä jokaista tarvitaan jo nyt! Teidän tulee jo nyt oppia kaikki se, millä te voitte maatanne palvella, jotta teitä voitaisiin omalla paikallanne käyttää silloin, kun ei ole enää aikaa opettaa.
Mitä nuorempina te alatte ampumisharjoittelun pätevän johdon opastuksella, sitä tarkemmiksi ampujiksi te vanhempina tulette, mitä paremmin te nuorina opitte tuntemaan kartan merkit ja kompassin suunnat, sitä paremmin se menee teille veriin ja sitä varmemmin te myöhemmin löydätte tienne oudossa ympäristössä ja pimeässäkin.

Paitsi ampumista ja suunnistamista opetetaan suojeluskuntien poikaosastoissa rehtiä ja sotilaallista käyttäytymistä, leiriytymistä, joitakin tarpeellisia sotilaallisia käsitteitä, harrastetaan urheilua, varsinkin pesäpalloa j.n.e. Joka kesä on eri suojeluskuntapiireillä poikaosastojen leiripäivät, usein kahdetkin, jolloin toisilla koulutetaan etevämmistä pojista ryhmänjohtajia ja siten totutetaan heidät vastuuntuntoon ja johtamistaitoon.

Keväisin on ainakin ’meidän komppaniamme’ tehnyt jonkun retken ’siviileiltä’ kiellettyjä paikkoja katsomaan, kuten esim. toissa vuonna Isosaaren rannikkolinnoituksille ja viime vuonna Santahaminan lentoasemalle. Sattuipa vielä niin hauskasti, että lentoaseman komentaja vei yhden pojista lentokoneessaan katsomaan Helsinkiä yläilmoista.
Otso Wartiovaara

(Wartiovaara 1936)

Vänrikki Johan Fredrik Blomqvist ja oravapojat valmiina paraatiin 1923. Helsingin Suojeluskuntapiirin kasvatuspäällikkö Blomqvist toimi Oravakomppanian päällikkönä. Siviiliammatiltaan hän oli oppikoulun voimistelun ja terveysopin lehtori. Nämä suojeluskuntapojat olivat pääasiassa norsseja.
(Kuva: Roudasmaa 1997, 562)

VAPAUDEN PERINTÖ
SINISEN RYKMENTIN I PATALJOONAN
KUNNIAMARSSI

Sanat:  Reino Hirviseppä
Sävel:   Reino Hirviseppä

Sota Pohjolan taivaalle varjoja loi,
tulikieliä pitkäinen heitti,
jyskien leimus ja luodit soi,
veriruusut jo hankia peitti.
Eli silloin kansamme katajainen
kovan koettelemuksensa aikaa,
ja nyt mainetta urhojen uljaiden
tämä kunnialaulumme kaikaa.

Kirot kirposi kansan ja irtosi ies
kivipaadesta Pohjolan vuorten,
pyhän velvollisuutensa ties joka mies,
eturinnassa löi rivit nuorten.
Kevät Suomelle koitti ja vapauden
ikikukkahan puhkes umpu,
Siniristi nyt pilvihin piirtää sen,
sitä todistavi sankarikumpu.

Mitä huutavi koskeimme vuolas vuo,
mitä soittaa nyt tunturin tuuli?
Mitä vaativat valkeat vainajat nuo,
sodan kunniakutsun mi kuuli?
Sitä haastavat kieltä ne velvoittavaa,
mihin polte on suonissa meillä:
- Vapaa olkoon ain’ sulo synnyinmaa,
ja me kuljemme taattojen teillä! -

Luja lukko me oomme nyt aartehen sen
jok’ on maksanut veljeimme hurmeen.
Valan vannomme muistolle sankarien,
jotka nukkuivat nuorna jo nurmeen.
Ja jos näyttäisi hennoilta hartiat nää,
kevyt kantaa on sankarin taakka.
Tätä maata me puollamme pystyssä pää
veren viimeisen tippahan saakka! -

(Roudasmaa 1997, 492-493, jossa sekä sanat että nuotit)