Lisärakennus

Jo vuosia hankkeissa ollut koulutalon lisärakennustyö saatiin alkuun lukuvuonna 1952-1953. Asiaa joudutti se, että Kouluhallitus halusi talostaan pois Norssin käytössä olleen vanhan voimistelusalin. Rakennussuunnitelmasta jouduttiin silti neuvottelemaan kauan. Lopulta Rakennushallitus teetti arkkitehdillään J. A. V. Vaskisella piirustukset uutta voimistelusalia, kirjastoa ja kritiikkihuoneita varten. Asia olisi todennäköisesti kuitenkin jäänyt edelleen lepäämään, ellei eräs ”isä” olisi kiinnittänyt asiaan huomiota ja vienyt suunnitelmia myös taloudellisesti ratkaisuvaiheeseen.

Rakennushallitus sopi lopulta maaliskuussa 1953 rakennusliike O. Vuorion kanssa työn toteuttamisesta, ja rakentaminen alkoi huhtikuussa. Työn tuli olla valmis syksyyn mennessä. Samassa yhteydessä luvattiin korjata koulun sähköverkosto, joka oli pommitusten jäljiltä perin kehnossa kunnossa. Koulutaloon oli lisäksi vuodenvaihteessa 1952/1953 toteutettu sähkövirran muutos, jonka jälkeen kouluun saatiin hankittua mainio elokuvakone. Se rikastutti suuresti seurojen ja kerhojen toimintaa, mutta toi myös mielenkiintoista vaihtelua opetustyöhön.

(HN 1952-1953, 3)

Koulun uuden voimistelusalin ja kirjaston lisärakennus valmistui vuoden 1953 syyslukukauden aikana. Rakennuksen harjannostajaiset pidettiin syyskuun 22. päivänä ja rakennuksen lopputarkastus joulukuun 17. päivänä. Uusi voimistelusali vihittiin käyttöönsä Turnarien 75-vuotisjuhlien yhteydessä 19. helmikuuta arvokkaan voimistelunäytöksen yhteydessä. Samaan tilaisuuteen yhdistettiin koulun entisen opettajan Ivar Vilskmanin 100-vuotismuistojuhla. Sitä kunnioittivat läsnäolollaan muun muassa opetusministeri Arvo Salminen, kansliapäällikkö Uuno Takki ja osastopäällikkö Niilo Kallio. Juhlassa paljastettiin lisäksi lehtori L. Poijärven muotokuva. (HN 1953-1954, 3)

Kuva: Lauri Lahti 7 b; Veikko N:o 2 1988-1989, 4.

Lisärakennus oli enemmän käytännöllinen kuin kaunis, eikä se sopinut mitenkään koulun arkkitehtuuriin. Terassitalon alakerrassa oli voimistelusali. Keskikerroksessa oli kirjasto, jonka katto toimi juhlasalin ulkoterassina. Kritiikkihuoneet olivat Ratakadun puoleisessa kapeassa päädyssä, joka ei pimentänyt Juhlasalin itäpään ikkunoita.

Kuva: Veikko No 2 1987-1988, 22.

Koulutalon korjaustöitä jatkettiin vielä lukuvuonna 1954-1955. Koulu maalattiin kesällä 1954 sisältä ja ulkoa, siihen vedettiin uudet sähköjohdot ja eräät lattiat päällystettiin vinyylilevyillä. Vanhan voimistelusalin lattia jouduttiin niin ikään uusimaan, koska osa kannatushirsiä oli murtumaisillaan vaarallisen lahosienen vuoksi. Samalla saatiin jonkin verran uutta kalustoa ja vanhaa korjattua. Uudet ikkunaverhot lisäsivät myös oppisalien kodikkuutta ja viihtyisyyttä. (HN 1954-1955, 3) Seuraava rakenteellinen uudistus tapahtui vuoden 1960 kevätlukukauden alussa, jolloin koulutaloon tehtiin hissi (HN 1959-1960, 3).

Mutta aivan näin auvoista ei Norssin toiminta suinkaan ollut toimitilojen puolesta. Norssiin jouduttiin näet vuonna 1958 ottamaan neljä ensimmäistä luokkaa, 120 uutta poikaa, jolloin toimintaan jouduttiin poikkeuksellisesti panemaan 25 luokkaa. Tästä alkoi melkoinen tilanahtaus ja opettajapula.

Ylimääräisen 1 c –luokan opetus joutui tällöin miltei täydellisesti tuntiopettajien käsiin. (HN 1958-1959, 3) Tämä yksi ylimääräinen luokka jäi myös ilman omaa luokkahuonetta. Kun vielä kielivalintojen mahdollisuudet lisääntyivät, ei uusille kieliryhmille ollut osoittaa omia oppisaleja muutoin kuin koulupäivää pidentämällä. Lukioluokkalaisten koulupäivät venyivät pääasiassa sen takia seitsemän tunnin mittaiseksi.

Myös auskultanttien määrä kasvoi lukuvuonna 1959-1960 kolmeksi sadaksi. Heidän käyttöönsä oli tällöin varattava varsinaisen auskultanttihuoneen viereinen kritiikkihuone. Tuona lukuvuotena tilanne muodostui sellaiseksi, että tunteja oli pidettävä milloin missäkin satunnaisissa paikoissa, eikä kritiikkejä varten löytynyt enää mitään vapaata nurkkaa. Kaikki paikat: erikoisluokat, kuva- ja karttavarastot, kirjasto, rehtorin kanslia, jopa opettajien päällysvaatehuone olivat varattuja.

Koulukalustoakaan ei saatu enää uudistettua. Huolestuttavin seikka oli pulpettien huono kunto. Muutamana 1950-luvun lopun vuotena saatiin tosin uusia pulpetteja, mutta vain yhtä tai kahta luokkaa varten kunakin vuotena. Koko koulun pulpettikannan uusiminen näytti siten kestävän toistakymmentä vuotta. Vuoden 1959 syyslukukaudella saatiin kuitenkin uudet pulpetit jo kolmeen luokkaan, ja kevätlukukaudella 1960 saatiin määräraha 160 uuden pulpetin hankkimiseksi.

(HN 1959-1960, 3-4)

Vanhat pulpetit kertovat

Suuri on niiden norssien joukko, joita on vuodesta toiseen kehotettu pitämään pulpetinkannet ehdottoman siisteinä. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä ei koulustamme kuitenkaan taida löytyä yhtään vanhaa pulsaa, johon eivät olisi edelliset oppilaspolvet jättäneet harakanvarpaitaan. On hyvin mielenkiintoista tutkia näitä merkintöjä, sillä voihan niistä seurata norssin vaellusta polvihousuisesta ensiluokkalaisesta herra abiturukseksi saakka.

Miten mielellään raapustaakaan ensimmäisen luokkansa loppuun suorittanut velikulta seuraavan vuoden nahkaa varten ystävälliseltä vaikuttavan, mutta paljon pesun himoa sisältävän toivotuksensa ”TERVETULOA NAHKA!”

Toisluokkalaisen ajatukset näyttävät kuitenkin työskentelevän jo käytännöllisemmillä aloilla. Hän on näet kaivertanut muistinsa tueksi pulsan kanteen saksan järkyttävän vaikeat artikkelit ”DER, DIE, DAS”. Seuraavana vuonna, jolloin artikkelit ovat jo varmaan loppuiäksi painuneet mieleen, esiintyy uusi hankaluus, josta kannen teksti kertoo: ”WENN ALOITTAA SIVULAUSEEN”.

Mutta kolmasluokkalaisen mielessä liikkuu taatusti muutakin kuin pelkkiä kouluasioita. Varmana todistuksena siitä ovat pulsan pintaan kaiverretut ihanteitten nimet ”ELVIS” ja ”SATCHMO” sekä ajan iskelmä ”THREE COINS IN A FOUNTAIN”.

Poliittisista järjestöistä taas ovat muistomerkkeinä lyhennykset ”UIKL” [= Uusi Isänmaallinen Kansanliike] ja ”SKDL = SUOMEN KANSAN DORKA LOPPU”. Kieltämättä omaperäinen viimemainitun lyhennyksen tulkinta lienee peräisin jonkun UIKL:n neropatin tushiterästä.

Keskikoulun ylimmällä luokalla on saksanlukijamme jo päässyt niin pitkälle, että tuo julki elämänkatsomuksensa sanoin:

”So ist das Leben: kurz und schmutzig, süss und sündig, aber doch so herrlich!“

Lukiossa havaitaan varmasti myös eräs uusi harrastussuunta: ”SINIKKA, POLI 25.1.1959, ST. LOUIS BLUES!” Poika on kaivertanut edellisen illan muiston jälkipolville. Mutta yläluokkalaiset ovat jo suurimmaksi osaksi päässeet tästä töhertelyvimmasta. Kuitenkin joitakin lähinnä käytännöllisistä syistä kirjoitettuja kieliopillisia taivutuksia, kuten ”WHO, WHOSE, WHOM” on eräiden luokkien pulpeteissa.

Vielä vuosikausia tulevat luokanvalvojat varmaan vaatimaan oppilailtaan ”kartat” pulpettien kansista. Onhan poikien yhtäkkiä vaikea luopua tavasta ikuistaa ajatuksensa hauskoina piirroksina ja nasevin kirjoituksin. Toivokaamme kuitenkin, että vanha sananparsi ”Hiljaa hyvä tulee” osoittautuu paikkansapitäväksi tässäkin tapauksessa.
(Veikko N:o 4 1959, 22)

Kujeita kalustolla

Tuon ajan pulpetit olivat viistokantisia, mikä sopi hyvin kynänpätkien liu’uttamiseen pulpettia nykimällä. Kilpailu oli kovaa aina kynien kiillottamista ja rasvaamista myöten. Kannen sai myös tasaiseksi. Silloin sen päällä pelattiin miniatyyrimailoilla jääkiekkoa. Säännöistä ei ole minkäänlaista mielikuvaa, mutta yksi luokkatoverimme teki melkoista bisnestä myymällä kyseisiä mailoja. (Larjola 2005, 61)

Kujeissa ym. tempauksista on erityisesti jäänyt mieleeni Juhan aloitteellisuus. Esimerkkinä muistan vielä aivan selvästi, kuinka hän erään historiantunnin alussa yritti sytyttää pulpetin hankaamalla sitä kiivaasti edestakaisin karttakepin kärjellä kynäuran kohdalta jonkun toisen painaessa keppiä pulpettia vasten.

Juuri kun mustuvasta urasta alkoi nousta lupaavasti savua, tuli Alanen luokkaan ja nuuhkittuaan epäilyttävästi ilmaa kysyi ankarasti: ”Kuka täällä on polttanut sikaria?” Juha vastasi empimättä: ”Ei kukaan, me vaan yritettiin karttakepillä polttaa pulpettia, mutta eihän se syty”. Siitä Alanen rauhoittui ja aloitti normaalit rutiininsa.

Eräälle pojalle oli postimerkkien keräilystä taas suoranaista käytännöllistä hyötyä. Kun hän kerran yritti näyttää pulpettinsa päällä kavereille voimistelussa juuri oppimaansa kulmanojaa, pulpetin kansi vääntyi sijoiltaan ja halkesi.

Poika joutui tietenkin maksamaan korjauksen, johon riitti juuri ja juuri yhden postimerkkivihon myyminen Ratakadun toisella puolella olleeseen postimerkkiliikkeeseen. Vanhemmille ei tietysti tuollaisesta uskaltanut hiiskua halaistua sanaa. Taitovoimistelijalle jäi kuitenkin onneksi vielä monta postimerkkikansiota harrastuksensa jatkamiseen.

(Larjola 2007, 16, 18)

Kuva: Lauri Lahti. Veikko N:o 1988-1989, 4.