Valvovat komissiot

Oppikoulun entinen opillinen ja sosiaalinen liikkumattomuus oli alkanut vuosina 1941-1944 käydyn jatkosodan ja vuosina 1944-1945 käydyn Lapin sodan aikana murtua. Oppikoulujen oppilasmäärät kohosivat sotavuosina huomattavasti. Sodan poikkeukselliset olot synnyttivät koulutusoptimismia, ja halukkuus koulunkäyntiin lisääntyi. Koulutus alettiin nähdä kaikille avoimena mahdollisuutena. Ihmisiä oli alettu arvostaa ihmisinä, jotka saattoivat menestyä myös omilla ansioillaan. (Kaarninen & Kaarninen, 2002, 216)

Suomen Kommunistiseen Puolueeseen kuului jatkosodan päättyessä noin 1 200 jäsentä. Ensimmäinen koko maata käsittänyt kommunistien kokous pidettiin 14.-15.10.1944. Siihen osallistui 27 nimeltä tunnistettua ja tarkasti valittua edustajaa, jotka perustivat puolueen uudelleen. Poliittis-teoreettinen viikkoaikakauslehti, Kommunisti alkoi ilmestyä marraskuussa ja päivälehti Työkansan sanomat hieman myöhemmin.

Puolueen johtotroikka oli noussut jo Neuvostoliitossa maanpaossa toimineen SKP:n keskijohtoon ja kaksi sen jäsentä jopa keskuskomiteaan. SKP:n uusi keskuskomitea määritteli puolueen tavoitteet lokakuussa.

(Nordberg 2003, 247)

Koululaitos joutui poliisin ohella ensimmäiseksi puhdistusten kouriin. Maaliskuussa 1945 ministeri Eino Pekkala julisti: ”Koululaitos on mitä suurimman taantumuksen vallassa. Siellä kasvatetaan nuorisoa fasistisessa hengessä. On huomattava, että vaikka kotona opetettaisiin oikein, mutta koulussa toisin, koulu voittaa. Oppikouluja käynyt joutuu harhateille. On vaadittava, että koululaitos on puhdistettava ja uusittava ja puhdistus on aloitettava kouluhallituksesta ja opettajista.” Maaliskuussa 1946 Työkansan sanomat saattoikin kirjoittaa puhdistusten voimistumisesta ja todeta, että toistaiseksi vain poliisi ja Opetushallitus olivat tulleet puhdistetuiksi tyydyttävällä tavalla. (Seppinen 2006, 68, 84, 86, 117, 126, 155)

Kouluhallituksen pääjohtajana vuosina 1942-1945 toiminut tohtori L. Arvi P. Poijärvi sai lähteä, ja uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori Yrjö Oskar Ruutu [vuoteen 1926 Ruuth; 1887-1956]. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi Norssista vuonna 1907 ja väitellyt filosofian tohtoriksi vuonna 23. Ruutu oli entinen itsenäisyys- ja jääkäriaktivisti, joka oli istunut kalterijääkärinä Shpalernajan vankilassa vuosina 1916-1917 ja nimitetty Jääkäriliiton kunniajäseneksi.

Hän omaksui 1920-luvulla kansallissosialistisia ajatuksia, mutta kääntyi välirauhan aikana lähelle kommunistista liikettä ja eteni jatkosodan jälkeen sen kylkeen. Ruutu muun muassa lähetti heti elokuussa 1944 Suomen ulkoministerille muistionsa, jossa ehdotettiin liittosopimusta Neuvostoliiton kanssa luottamuksellisten suhteiden luomiseksi. (Norssi 1992, 98; Nordberg 2003, 250) Ruudun tämän kauden pääteoksia olivat vuonna 1945 ilmestynyt ’Tie sosialismiin’ ja ’Uusi Koulujärjestelmä’ vuodelta 1948.

Liittoutuneiden valvontakomissio, LVK edusti Suomessa virallista neuvostolinjaa. Se oli Liittoutuneiden valtojen, mutta käytännössä yksin Neuvostoliiton ylimmän sotilasjohdon elin ja välittömästi sen alainen. Komission tehtävänä oli valvoa, että Suomen hallitus täytti välirauhansopimuksen tietyt artiklat tarkoin ja määräaikana. Puheenjohtajana toimi Leningradin puoluejohtaja, Stalinin läheinen avustaja, kovan linjan valantehnyt kommunisti ja kenraalieversti Andrei Zdanov. Komissioon kuului noin 200 venäläistä, joista valtaosa oli sotilaita.

Komission etuosasto saapui Suomeen 21.9.1944 ja brittien parinkymmenen sotilaan etuosasto 18.10.1944 Komissio perusti päämajansa hotelli Torniin ja aloitti työskentelynsä suuren sotilasesikunnan kokoonpanossa. Viimeiset venäläiset poistuivat Suomesta vasta Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen 26.9.1947.

(Nordberg 2003, 244)

Vuonna 1944 solmitun välirauhan aikana tuli myös Norssin poikien mieleen epävarmuus sodan seurauksista. Valvontakomissio ja oma sisäpoliittinen tilanne koettiin ahdistavana. (Lyytikäinen 2003)

Otto Wahlgren yritti Helsingin ilmatorjunnasta palattuaan elvyttää Suojeluskuntapoikien toimintaa Norssissa sekä kytkeä sen Suomalaisen Normaalilyseon Partiopoikien toimintaan.

Palattuani siviiliin syyskuun viimeisenä päivänä 1944 tykkimiehenä osallistuin Norssin kahdeksannen luokan oppilaana joihinkin suojeluskunnan toimintoihin. Kun järjestön lakkauttaminen tuli tietoon, olin alisotilasohjaaja Esko Soidinsalon pyynnöstä kuljettamassa kivääreitä – tuliteriä ”pystykorvia” – Töölöntorinkadulta Soidinsalon kotiin Annankadulle. Työ tapahtui kaikessa hiljaisuudessa öisin enkä muista tarkkaan, kuinka kauan sitä kesti. Uskon kuitenkin ehkä satoja kivääreitä silloin siirretyn parempaan talteen – jatko-osoite ei ole tiedossani.

Minua pyydettiin sen jälkeen vielä osallistumaan maaseudulle suuntautuviin kuljetuksiin – minun tuli ottaa yhteyttä kapteeni Erkki Kurkelaan. Soittaessani hänelle minulle ilmoitettiin hänen olevan matkoilla. Tosiasiassa hänet oli jo pidätetty, joten päätin lopettaa nämä hommat. Matti Lukkarin kirjasta olen lukenut Kurkelan istuneen pidätettynä kaksi kuukautta, mutta tuomiota hän ei saanut.

Sinisen Rykmentin ensimmäisen pataljoonan sotilaspoikaosaston varusteita – brittiunivormuja ja urheiluvälineitä olin saanut luvan sijoittaa Norssin partion tiloihin. Kun halukkuutta myös jonkinasteiseen toiminnan jatkamiseen oli, sain rehtori Rafael Holmströmiltä luvan käyttää partion tiloja myös tähän tarkoitukseen. Muutamalle kymmenelle pojalle pidin iltaisin oppitunteja ja pyhäisin kävimme maastossa.

Eräälle tällaiselle retkelle lähtiessämme seisoimme viitosen päätepysäkillä Katajanokalla, osalla pojista univormut päällään. Eräs vanhempi naishenkilö huomautti: ”Eikös tuo järjestö ole lakkautettu?” Pyrimme sen jälkeen olemaan varovaisempia, mutta jatkoimme toimintaa muistaakseni maaliskuulle 1945 saakka. Tarkoituksenani oli vähitellen sulauttaa porukka partiojärjestöön, jonka johto suhtautui asiaan myötämielisesti, partiojärjestökin tarvitsi verenlisäystä.

Järjestöjen kulttuurit olivat kuitenkin niin erilaisia, että sotilaspojista ei saanut partiolaisia. Kun minulla pakkasivat päälle ylioppilaskirjoitukset ja poliittinen tilannekin kiristyi, päätin irrottautua toiminnasta. Kun minulle ei myöskään löytynyt työn jatkajaa, toiminta lakkasi vähin äänin. Myöhemmin keväällä kävi luonani Eino Tahvonen hakemassa haltuun ottamani niin sanotun Viipurilaiskomppanian lipun.

Tallessa minulla on vielä saamani III luokan harrastusmerkki numero 34477 sekä jäsenkirja. Sitä käytin vielä hyväkseni muutamia vuosia myöhemmin ilmoittaessani poliisin rekisteriin pistoolini ja pienoiskiväärini – sanoivat aseenkantolupani olevan hiukan vanhentuneen, mutta antoivat kuitenkin uuden.

Kuusi vuotta suojeluskunnassa olivat mielestäni antoisia. Oli suuri vahinko, ettei järjestö saanut jatkaa toimintaansa – eihän se ollut ”fasistinen”, vaan isänmaallinen. Nuorisomme olisi tarvinnut toimintaa myöhemminkin. Kuitenkin, vaikka eestiläiset veljemme ovat herättäneet henkiin oman ”kaitseliit”:insä, meillä tuskin on aihetta entisen muotoiseen järjestelyyn. Vapaaehtoista maanpuolustusta voidaan kehittää muillakin tavoin.

(Wahlgren 1994)

Klassillinen VII luokka keväällä 1945. Kuva: Norssin kokoelma.

Jonot edestä vasemmalta: Tuulos, Lakka, Holmström, Salomaa, Korhonen; Seiro, Räikkä, Rapola, Oksanen, Vaartela, Kaiharju; Lyytikäinen, Tanner, Sainio, Karhilo, Mäkinen, Salonius; Lehesmaa, Tiissala, Norros, Haapanen, Sipponen, Kaarlas; Rydman, Saarinen, Grünthal, Aho, Pentti, Friberg. Opettajana Esko R. Joki.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti alkoi talvella 1945/1946 Säätytalossa. Rehtori kutsui lukiolaiset aamuhartauden jälkeen juhlasaliin puhutteluun. Valvontakomission upseereita liikkui päivisin Norssinkin ympäristössä, ja joitakin hyvin tähdättyjä lumipallojen heittoja ehti tapahtua. Ei kuitenkaan siinä määrin kuin Ressussa, joka sijaitsi aivan Hotelli Tornin eli Valvontakomission päämajan vastapäätä.

Rehtori kehotti meitä maltillisuuteen ja pidättyvään asialliseen käyttäytymiseen. Elettiin kriittisiä aikoja. Ratsupoliisit partioivat Säätytalon ympärillä oikeusistuntojen päivinä. Totesimme sen koulumatkalla mennen tullen. Meitä kiellettiin menemästä tarpeettoman lähelle Säätytaloa. Rehtorin puhuttelu päättyi kolminkertaiseen eläköön-huutoon isänmaalle.

(Lyytikäinen 1994, 45-46)

Isänmaalliset piirit olivat kuitenkin antaneet määrätyille henkilöille tehtäväksi kiinnittää ympäri Helsinkiä julistetta, jonka teksti on J.L. Runebergin runosta ’Maaherra’. Niitä kiinnitettiin myöhään illalla ja osittain yöllä 20./21.02.1946 muun muassa Mannerheimintielle, Eduskuntatalon edustalle, muuallekin Tölöön, Katajanokalle sekä myös Norssin ympäristöön. Luokkayhteisömme jäsenistä ainakin kaksi oli suorittamassa tätä tehtävää.

”Te voiton saitte. Teill’ on valta nyt, siis minun tehkää, mitä miellyttää!

Mutt’ laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.”

Kun tuomiot julistettiin Säätytalolla 21.2.1946, koko Norssin henkilökunta, opettajat, auskultantit ja oppilaat marssitettiin rehtorin johtamana parijonossa Johanneksen kirkkoon kello 10.00. Siellä sitten istuttiin aina kello 18.00 saakka ja kuunneltiin urkumusiikkia. Tiettävästi vain pari oppilasta pääsi livahtamaan ulos päivällä. Jouko Kajaste livahti katsomaan tilannetta Suurtorille, ja Roland Freund pääsi ulos kirkosta kello 16.00 setänsä 60-vuotispäiville.

(Freund 2007)

Eräät helsinkiläiset saivat puolestaan seuraavansisältöisiä monisteitta.

Marraskuun 15. p:nä 1945 aloitettiin Helsingin säätytalossa näytelmä, jonka ainoaksi oikeaksi taustaksi kaikuu muinaisen Rooman foorumilta – kahdentuhannen kolmensadan kolmenkymmenen kahden vuoden takaa – barbaarivalloittajan ylimielinen huudahdus: ”VAE VICTIS” voi voitettuja. Ja tällä hetkellä on syytä muistaa, että maailmanhistoriassa on ollut omalaatuisia oikeudenkäyntejä – jo tätä ennenkin.

Heinäkuussa vuonna 1415 suuri uskonpuhdistaja, Prahan yliopiston rehtori Johannes Huss, jota eivät vankityrmät eikä kidutuskaan olleet saaneet kieltämään oppejaan, tuomittiin Konstanzin kirkolliskokouksessa kerettiläiseksi, poltettiin roviolla ja hänen tuhkansakin siroteltiin Reiniin, jotta hänestä ei jäisi jäljelle mitään. Mutta totuus osoittautui voimakkaammaksi kuin rovion liekit: Johannes Hussista tuli julistamansa totuuden marttyyri ja kuolematon esitaistelija.

Kesäkuussa vuonna 1633 odotti samanlainen kohtalo Rooman inkvisitio-oikeuden edessä kuuluisaa fyysikkoa ja astronomia Galileo Galileitä, joka vältti polttorovion vain vannomalla muka uskovansa, että maapallo on liikkumaton ja koko maailmankaikkeuden keskipiste, minkä ympäri aurinko ja muut taivaankappaleet kiertävät. Suuri tiedemies saattoi singota voittoisaa typeryyttä vastaan vain kuiskauksensa: ”SE LIIKKUU SITTENKIN”.

Niiden kahdeksan suomalaisen valtiomiehen, jotka nyt seisovat syytettyinä, ainoa ”rikos” on se, että he koettivat ajan myrskyisessä ristiaallokossa toteuttaa Suomen kansan yhteistä tahtoa säilyttää ja turvata itsenäinen elämänsä. Jos heidät tuomitaan, tulee heistä koko maamme sijaiskärsijöitä ja sen vielä eilen yleismaallisesti tunnustetun totuuden marttyyrejä, että pienelläkin kansalla on oikeus elää omaa turvattua elämäänsä.

Ne voimat, jotka nyt Säätytalon ”oikeudenkäynnillä” vaativat Suomen kansaa – jos mieli pelastua joutumasta kokonaisuudessaan polttoroviolle – vannomaan uskovansa muka liikkumattomaksi ja muuttumattomaksi maailmanjärjestykseksi sen, että vain pääluvultaan suurille ja aseiltaan väkeville kuuluvat kaikki oikeudet, ovat tämän päivän herroja. Mutta millainen nöyryytyksen kalkki meidät pakotetaankin nyt juomaan, niin meille jää vuosisatojen takaa kuuluva Galileo Galilein vastalause väkivallan sanelemaa vääryyttä vastaan: ”SE LIIKKUU SITTENKIN”.

MAAILMA ON MUUTTUVA. SE MIKÄ OLI TOTUUS EILEN, ON OLEVA SITÄ

JÄLLEEN KERRAN KOITTAVANA HUOMISENAKIN.

(Saata ylläoleva mahdollisimman monen Isänmaamme parasta ajavan kansalaisen tietoisuuteen.)

(Freund 2006 ja hänen kokoelmansa)

Kuva: Roland Freundin kokoelmat.

Linjajakoisen 8. luokan lukujärjestys lukuvuonna 1945-1946. Tuomioiden julistamispäivä oli torstai. Lukujärjestyksestä voi havaita, mitä kaikkea oppia vajaaksi nuorukaiset jäivätkään.

Johanneksen kentällä harjoitteli talvella 44-45 päivittäin silloinen kaunoluistelutähtemme ja pohjoismaiden mestari Maj-Len Helin. Välitunnit tietenkin seurasimme kiinteästi hänen piruettejaan. Ihailumme oli intensiivistä raikuvine aplodeineen. Luokkamme ikkunat olivat luistinradalle, ja seuranta jatkui oppituntienkin aikana. Oli menossa kirkkohistorian tunti, jolloin koko ikkunanpuoleinen jono vain seurasi käsi poskella Maj-Lenin luistelua. Rafu alkoi jo hieman huolestua, kun tunnin varsinainen aihe ei kiinnostanut ketään. Hän kysyi Erkki U. Aholta: ”Onko siellä nyt taas se Maikken?” Aho vastasi syvästi huokaisten: ”Kyllä se on Hän!”
(Lyytikäinen 1994, 42-43)

Välitunnilla. Kuva: Veikko N:o 1 1948, 1.